Löysin tämän keskustelupalstan sattumalta. Tuli olo, että pitää kirjoittaa vaikka kukaan ei sitä kommentoisikaan.
Isäni oli sairas mies. Sydän lyönyt aina väärässä rytmissä ja perinteisenä miehenä ei koskaan hoidattanut sitä. Vanhempani olivat kolmenkympin tietämillä kun minä synnyin. Ensimmäiseksi ja ainoaksi jäin. Kuinka olenkaan kaivannut sisaruksia, jotta en olisi niin yksin tässä maailmassa. Isäni aloitti viinalla läträämisen kun synnyin. Äiti ei voinut kertoa milloin synnärillä oli isienpäivä, koska isäni olisi saapunut sinne tukevassa humalassa. Siihen aikaan (vaikkei siitä olekaan niin kauaa) tuskin olisi lastensuojeluviranomaisille soitettu, mutta häpeää oli äitiparka kärsinyt jo niin paljon, että päätti vain katsella huoneensa ovelta kun innokkaat isät opettelivat vaihtamaan vaippoja ja kylvettämään lapsiaan. Voin vain kuvitella kuinka pahalle se on hänestä tuntunut ja kuinka yksin hän on ollut. Sukumme kirous taitaa olla tuo yksinäisyys. Isäni saapui synnärille minua katsomaan humalassa shamppanjapullon kanssa. Ehkä Venäjällä asiaa olisi katsottu suopein silmin, mutta täällä pohjolassa se oli häpeällistä. Isäni oli kiltti ihminen, ehkä kaikista kiltein ja juuri sen takia niin helvetin herkkä. Liian herkkä tähän maailmaan, jossa ei heikkoutta voi näyttää. Isäni olisi varmasti halunnut useasti nojata ystävän olkapäähän ja itkeä, mutta viina karkoitti kaikki ihmiset ympäriltä.
En pidä lapsuuttani niin kamalana kuin miltä se ulospäin on varmasti näyttänyt. Isäni oli hyvä mies ja maailman paras isä selvinpäin. Jo pienestä asti opin käyttäytymään humalaisten aikuisten seurassa. Olin oikea jokakodin seuraneiti, joka osasi avata jo viisi vuotiaana kossupullon oikeoppisesti pohjaan kopauttamalla. Omaksuin myös roolin, jossa halvensin humalaista isääni muiden aikuisten suureksi riemuksi. Isäni kuului siihen ihmisryhmään, joka rupesi humalassa jankuttamaan ja olemaan mahdollisimman ärsyttävä. Kiltti mies edelleenkin, mitä nyt joskus yritti saada seurueen miehiä karhupainiin. Kiltti, hyväksikäytetty ihminen ja niin usein lyttyyn lyöty.
Isäni isä oli myös viinamäen miehiä. Nautti naistenmiehenmaineesta Munkan seudulla. Vaimo oli tietysti kotona ja kaksi lasta; tyttö ja poika. Luulisi, että perheidylli olisi pitänyt tämän sodassa rikkimenneen miehen kotona, mutta ei. Mummoni painoi pitkää päivää omassa kaupassaan ja isäni kasvatti hänen vuoden vanhempi siskonsa. Isäni oli oman elämänsä uhri ja oman aikansa tuotos. Kuinka paljon onkaan samanlaisia kohtaloita; lapsia, joiden vanhemmat menneet rikki sodissa ja jotka yrittäneet selvitä kuka mitenkin. Yksinäisiä ihmisiä sielut riekaleina.
Luulin pitkään, että syyllistin itseäni siitä, että en tullut eräänä myöhäiskesän päivänä ajoissa koulusta. Isä oli lomalla. Pakkolomalla. Pakkolomalla tarkoitan lomaa, johon ihminen laitetaan kun tämä ei ole pitänyt lomia moneen vuoteen vaan ottanut ne aina rahana. Kiltti isä ei halunnut meidän äidin kanssa kärsivän, koska tiesi juovansa loman alusta loppuun. Raukka ei pystynyt olemaan selvinpäin. Myöhemmin olen tajunnut, että isäni oli ainoastaan työpäivänsä täysin selvänä. Muistan äänet. Muistan avaimen kiertyvän ovessa, henkarin kopsahtavan naulakon seinään ja pullon sihahtavan. Sitten vasta sanottiin tyttärelle, että isä on tullut kotiin. Lapsena sitä piti täysin normaalina järjestyksenä. Eihän tuo koskaan juonut itseään arkena humalaan, mutta varmasti sen verran, että ei ehtinyt tulla oloja.
Eräänä elokuisena päivänä loppui kuitenkin yhden ihmisen elämä. Samalla hetkellä kun yksi kuoli alkoi kahden ihmisen elämä. Syyllistin itseäni pitkään, että tulin tunnin myöhässä kotiin. Muistan päivän olleen mitä kaunein Elokuun päivä. Aurinko paistoi, koulu oli juuri alkanut ja istuimme tyttöjen kanssa nurmikolla puhumassa pojista. Muistan pimpottaneeni ovikelloa ja lopulta menin avaimilla sisään, koska kukaan ei avannut. Isä nukkui olohuonessa. Kavereille kerroin aina, että isä nukkuu olohuoneessa, koska kuorsaa niin paljon. Ei sekään kokonaan valhetta ollut. Muistan kuinka ovet olivat kiinni. Äiti jättänyt ne aamulla kiinni, että isä ei herää krapulaisesta unestaan. Isä nukkui aina tyyny naaman päällä. Rapsuttelin kissaamme, joka valvoi isän unea ja sanoin isälle, että päivä on jo pitkällä. Sekunnit venyivät niin pitkiksi kun kävelin elottoman ruumiin viereen nostamaan tyynyä. Näky oli kuin olisi katsonut Irvikissaa. Turvonnut turjake täynnä violetin-sinisiä mustelmia. Suu auki. Ihan kuin sieltä olisi purkautunut se kaikki tuska, joita vuodet olivat keränneet. Haluan ajatella, että sielu oli saanut rauhan ja jättänyt kylmän ruumiin muistutuksena kaikesta kauheasta, jotta emme koskaan unohtaisi. Jotta minä en koskaan unohtaisi.
Vasta vuosien vuosien päästä tajusin tunteneeni syyllisyyttä, että en ollut huomannut isäni kipuilua. Viimeinen kesä oli poikkeuksellisen lämmin ja sydänvikaisella alkoholistimiehellä ei varmasti ollut helppoa. Muistan kuinka uintireissulta piti lähteä liian aikaisin, koska isälle tuli paha olo. Aina tuli paha olo, mutta koskaan ei kerrottu enkä kysynyt mitä se tarkoitti. Nyt tiedän, että se tarkoitti viimeistä kesää.
Kuinka irrottaa ote syyllisyydestä, että ei tehnyt tarpeeksi? Välillä toivoisin pääseväni takaisin viimeiseen kesään, että pääsisin kertomaan aikuisille, että isä tarvitsee apua. Kuinka päästä syyllisyydestä eroon, että ei osannut tehdä tarpeeksi?
. Minulla ei valitettavasti ole neuvoa mitään konstia, jolla saisit jätettyä syyllisyyden taaksesi. Olen itsekin vielä tässä keski-iässä aikamoinen syyllistyjä, tuntuu, että vähän joka asiasta pitää ottaa kannettavakseen syyllisyyttä. Voin vain sanoa, että mielestäni isäsi sairaudet ja kohtalo ei ole ollut sinun vastuullasi mitenkään. Ja vaikka olisit kertonut aikuisille isäsi avuntarpeesta, välttämättä mikään ei olisi muuttunut. Se on oman käsitykseni mukaan todennäköisempää kuin se, että muutos olisi tullut. Kukaan ei voi väkisin auttaa juovaa läheistä, vaan hoitoon hakeutumisen pitää lähteä ihmisestä itsestään.