miten hoidan itseäni kun mieheni on päättänyt raitistua

Kotikanava
1

Hei, olen lueskellut hienoja kirjoituksianne täällä ja haluaisin pyytää apuanne omaan toipumisprosessiini.
Olen naimisissa moniin päihteisiin ja toimintoihin addiktoituneen miehen kanssa. Meillä on myös lapsi. Tavalliseen tapaan asian vakavuuden olisi voinut (ja pitänyt) huomata jo suhteen alussa, mutta kun rakastuneena on ne vaaleanpunaiset lasit jne. Lähdin perheen perustamiseen liian nopeasti näin jälkeenpäin arvioituna, olimme hyvin rakastuneita. Nyt avioliittoa ja perhe-elämää on takana muutama vuosi. Vuosiin mahtuu paljon: aluksi minun herääminen tilanteeseen, riitelyt, nalkutukset, saarnat, uhkailut ja addiktin osalta kiistäminen, vähättely, katumiset, parannuslupaukset, valheet, salailut. Sama kierros alusta uudelleen ja uudelleen jne. Ja aina uusien addiktioiden paljastumista: alkoholi, kannabis, porno ja seksi. Välillä parempia kausia ja sitten taas niitä huonoja, eli henkistä etäisyyttä, yksinäisyyttä, valheita ja salailua.

Muutos parantumista kohti alkoi pari vuotta sitten, kun mieheni kohtasi siihenastisen pohjan sekoiltuaan niin, ettei päässyt töihin ja jouduttuaan pidätetyksi. Itse olin tuolloin lapsen kanssa matkoilla ja asia paljastui palattuani mieheni ollessa “aivan romuna”. Hän myönsi minulle, ettei hallitse päihteiden ja pornon käyttöään ja hakeutui terveyskeskuksen päihdetyöntekijän juttusille.
Minä olin järkyttynyt, raivona ja epätoivoinen, mutta myös helpottunut. En olekaan nipottaja tai kuvittele ja suurentele ongelmia! Hain myös apua päihdetyöntekijältä, jonka kanssa kävin keskustelemassa. Tajusin jollain tasolla mitä tarkoitetaan, kun sanotaan, että läheinen ei saa ottaa vastuuta addiktin toiminnasta asettamalla rajoja ja kontrolloimalla tämän toimintaa. Näinhän olin tietysti siihen asti toiminut, kun olin koittanut saada hänet tajuamaan, että hänen toimintansa ei ole ok. (voi helvetti niitä loputtomia keskusteluja…tiedätte varmaan mitä tarkoitan) Ymmärsin, että tilanteen tajuamisen ja rajojen asettamisen ja niiden noudattamisen täytyy tulla häneltä itseltään. Tarvitaan sairaudentunto ja halu parantua. Parasta ammattiavussa oli, että aloin hoitaa omaa tilannettani paremmaksi, päätin hoitaa opinnot loppuun ym. Lopetin (tai ainakin yritin parhaani mukaan lopettaa) vastuun oton, syyllistämisen, neuvomisen ja kyselemisen ja kyttäämisen. Päätin luottaa mieheni olevan “syytön kunnes toisin todistetaan” ja odotin hänen itse kantavan vastuun itsestään ja paranemisestaan. Tottakai lupasin tukea häntä kaikin keinoin. Jonkun aikaa meni oikein hyvin, olimme taas hyvin läheisiä ja keskustelu- ja henkinen yhteys hyvä.

No, mieheni ei sitten kuitenkaan ottanut hoidossa seuraavaa askelta ja aloittanut kunnon terapiaa tai mennyt aa-ryhmään tms. Enkä minä jättänyt häntä vaikka hän lopetti toipumisensa kesken. Ja jossain vaiheessa jutut alkoivat taas muuttua. Ei sitä nyt kokonaan tarvi olla juomatta, kun kohtuukäyttökin on mahdollista ja itse asiassa kannabis on tuonut hänen elämäänsä hyvin paljon hienoja syvyyksiä jne. Porno ja seksiaddiktio jäivät hankalimpina asioina välillemme leijailemaan täysin puhumattomina möykkyinä. Mieheni päihteidenkäyttö lisääntyi pikkuhiljaa, kunnes hän ei ollut enää yhtään iltaa viikossa täysin selvin päin (aina ainakin jonkun verran pilvessä) ja veti perseet olalle ja muistin pois joka baarireissulla. Minä olin väsynyt, suoritin opintoni loppuun ja siirryin unelmatyöhöni täydellä teholla, enkä vain jaksanut ja halunnut nostaa kissaa pöydälle.

Kunnes hiljattain tuli vastaan uusi pohja. Minulle paljastui, että mieheni on pettänyt minua useita kertoja eri naisten kanssa vuosien varrella. Samaan konkurssiin mieheni paljasti, ettei hallitse pornon katsomistaan, eikä päihteidenkäyttöään yhtään, on velkaantunut salaa, valehdellut minulle systemaattisesti ja paljon, siis vähätellyt ongelmiaan, salaillut päihteidenkäytön laajuutta jne. Hän katuu ettei ollut uskaltanut hoitaa itseään kuntoon edellisellä kerralla ja kertoi enenevässä määrin kärsineensä tilanteesta ja sen pahenemisesta ja kaikesta salailusta ja valehtelusta. Tuo kaiken paljastaminen oli aivan järkyttävää kuultavaa. Toisaalta olin tiennyt, etteivät asiat ole hyvin, eihän henkistä yhteyttä ollut ollut aikoihin ja olin epäillyt pettämistäkin ja päihteidenkäytönkin olin huomannut lähteneen lapasesta jo vuosi sitten. Mutta kaiken valehtelun, salailun ja addiktioiden armoilla menon laajuus, syvyys, paljous ja raakuus oli todella hirveää tajuta.
Nyt mieheni käy terapiassa ja aa-ryhmässä. Hän on hyvin pahoillaan aiheuttamastaan tuskasta. Elämme päivä kerrallaan ja katsomme voiko parisuhde enää pelastua kaiken jälkeen. En ole luvannut mitään, sillä en tiedä voiko luottamus enää palautua. Olemme keskustelleet avoimesti ja päässeet jälleen hyvin lähelle toisiamme, olen luvannut tukea vaikka parisuhde ei palautuisikaan.

Mutta nyt minun pitäisi hoitaa itsenikin kunnolla. Päästä vihdoin eheytymään tämän hirveän myllytyksen jälkeen. Mistä aloitan? AA:n läheisryhmästä varmaan. Mikä on oleellisinta toipumiseni kannalta juuri nyt? Olo on kuin jyrän alle jäänyt, tunteita on surusta vihaan ja helpotuksesta katkeruuteen. Auttakaa ja kommentoikaa.

2

Tervetuloa palstalle, moniaddiktin vaimo! Olitpa osannut muotoilla tarinasi hyvin. Sitä oli helppo lukea, vaikka pitkän tekstin kirjoititkin :slight_smile: .

Menen nyt suoraan tuohon otsikon kysymykseen. Kerroit jo aiemmin käyneesi juttelemassa päihdetyöntekijän kanssa ja jos oikein ymmärsin, koit myös saavasi apua. Tuo AA:n läheisryhmä on varmaan hyvä juttu, mutta olisiko sinun mahdollista saada myös ammattitukea esim. mielenterveystyön puolelta tai päihdeklinikalta, siis vaikka uudemman kerran päihdetyöntekijältä? Tai miten oma työterveyshuoltosi, voitko olla alkuun sinne yhteydessä, jos vaikka sieltä ohjaavat enemmin näihin asioihin perehtyneen juttusille?

Jotenkin itse koen, että tärkeintä tuossa teidän tilanteessa on todellakin se, että sinä eheytät itseäsi, pääset turvallisesti purkamaan paskaa oloasi ja löydät entistä parempia keinoja hallita omaa elämääsi miehen tilanteesta riippumatta. Hyvä, jos miehesi on ottanut vastuun omasta kuntoutumisestaan ja toivottavasti hänkin oivaltaa, että ennen kaikkea hän hoitaa itseään oman itsensä takia, eikä suinkaan pelastaakseen teidän parisuhteen.

Tässä yhteydessä tekee mieli kertoa omasta elämästä sen verran, että minä löysin eromme jälkeen miehen papereista, jotka hän oli jättänyt meille (lunastin siis yhteisen talomme), pari lyhytaikaista, noin 2000 euron suuruista luottoa. Jotenkin kammottavaa, etten tiennyt tuollaisten olemassaolosta yhtään mitään, vaikka takana oli yli 20 yhteistä vuotta. Selvästikin miehellä oli ollut salaisuuksia enemmin, kuin olin voinut kuvitellakaan… Eron jälkeen selvisi sekin, että mies oli pettänyt minua saman naisen kanssa useamman vuoden. Tuo nainen näet laittoi viestin, kun mieheni oli “hävinnyt maisemista” ja nainen luuli meidän olevan edelleen yhdessä. Noh, eipä tuo asia minua enää tuossa vaiheessa liikuttanut, mutta paljasti tosiaan sen, että en tuntenutkaan miestäni ihan niin hyvin, kuin kuvittelin. Toki realistina olin ajatellut, että joku toinen nainen on kuvioissa ja sanonut siitä miehellekin, mutta hän ei asiaa koskaan myöntänyt, jos ei kieltänytkään. Onnistui vain välttelemään tuota puheenaihetta.

Olemme nyt olleet erossa yli kaksi vuotta. Tämän vuoden keväällä oli jakso, jolloin ikävöin aivan valtavasti miestäni ja mietin, olisiko meillä mitään mahdollisuutta palata yhteen. Sitten ajattelin, että jos hän on pystynyt elämään jonkinlaista kaksoiselämää ilman, että missään vaiheessa totuus on paljastunut, niin vaikkei ole suoranaisesti minulle valehdellut, niin onhan tuo ollut jotenkin vilpillistä. Tuollainen vilpillisyys on mielestäni ihan persoonakysymys, joten tuskin ne asiat olisi toisellakaan yrityksellä sen paremmin - ainakaan pitkässä juoksussa.

Ei minulla nyt muuta kommentoitavaa ole. Vaikutat kuitenkin, moniaddiktin vaimo, sen verran fiksulta ja itsenäiseltä aikuiselta naiselta, että uskon sinun ns. pääsevän jaloillesi tässä asiassasi.

3

Kiitos vastauksesta. Täytyy tosiaan alkaa etsiä ammattilaista kenelle pääsisin puhumaan. Huomasin viimeksi, että tuon pornoaddiktion esiin tuominen ja siitä aiheutuvien tunteiden purkaminen oli vaikeaa päihdetyöntekijän kanssa, hänellä ei selvästikään ollut kyseisen addiktiolajin asiantuntemusta.
Auttaisikohan pariterapia, oletteko käyneet? Pariterapiaahan suositellaan vaikka aikoisi erotakin, ja toisaalta ehkä siellä saisi selvyyttä onko edellytyksiä jatkaa ja miten luottamusta voisi rakentaa. Toisaalta, en tiedä haluanko vielä rakentaa mitään luottamusta…enhän tiedä kestääkö mieheni raitistumispäätös oikesti. Miten sen epävarmuuden kanssa voisi ylipäätään elää? Addiktihan voi tosiaan retkahtaa aivan koska tahansa. Ja jos retkahdus tapahtuukin päihteiden sijaan pettämisenä, enhän edes saa kunnollista varmuutta siitä.
Sinänsä minulla ei ole kiirettä erota, koska mieheni ei ole vaarallinen, ei edes käytä päihteitä kotona eikä ole päihtynyt lapsen nähden. Mutta parisuhdetta ei tietenkään ole, kun toinen on suhteessa ensisijaisesti addiktioihinsa. Surullista.

4

Hei taas,
otin askeleen oman toipumiseni tiellä ja menin al-anon tapaamiseen.
Menin sinne, koska ajattelin haluavani saada selville kannattaako erota addiktimiehestäni vai ei. Ja jos en eroa, niin miten jaksan sitä epävarmuutta, kun koskaan ei voi tietää retkahtaako hän mahdollisesti jossain vaiheessa. No, kuuntelin ja olin vähän pöllähtänyt, en tiennyt miltä minusta tuntuu ja mitä ajattelen.
Kunnes kokouksen jälkeen alkoi tapahtua. Puheenvuoroissa esiin tulleet asiat putoilivat pommien lailla tajuntaani, tunnistin yllättäen monia alkoholistien lasten ja puolisoiden mainitsemia asioita itsessäni, joita en ollut ennen tajunnut. Pelon ajamana tehdyt ratkaisut, järjetön käytös vaikka enhän minä se addikti ole, raivoilu, kontrolloinnin tarve jne. Katseeni alkoi kääntyä itseeni mieheni ongelmien sijaan. Tajusin, että olen keskittynyt kuitenkin aivan väärän ihmisen pahoinvointiin, toipumiseen ja perhetaustaan. Senhän jo tiedän, mieheni on addikti ja sekaisin, samoin hänen perheensä ja sukunsa.
Mutta entäpä minä ja oma sukuni? No täynnä pahoinvointia myös! En ole ehkä sittenkään sattumalta päätynyt kahta kertaa yhteen miehen kanssa, jolla on ongelmia päihteiden kanssa. En taida sittenkään itsekään olla aivan terveenä tullut tähän suhteeseen. Lapsuuden perheeni on kaikkea muuta kuin terve ja suvussani on lukuisia diagnosoimattomia mielenterveyongelmia, toimimattomia parisuhteita ja ongelmien maton alle lakaisua periytyneenä yli sukupolvirajojen, näin kun tilannetta tarkemmin katsoo.
Voivoi mikä työmää edessä.

5

joo no sepä se. :slight_smile:
Ei sitä tajua miksi “valitsee” jonkun… Ite oon toistanu samaa kaavaa monesti, suorastaan etsin semmosen parin, jonka kanssa hangata samaa lapsuudesta asti tuttua näytelmää ja käsikirjoitusta, koska se tuntuu tutulle ja sen “osaan”… Huoh.

Tosiaan pakko kääntää katse itseensä ja oikeestaan saa kääntää katseen itseensä, oppia itsestään ja siten voi toipua ja muuttaa elämänsä suuntaa… Muutoin helposti on taas samassa kuviossa, se vastapari vaan on vaihtunut.

Työmaata todella on edessä ja toisaalta kiire ei ole hyväksi tai tarpeenkaan, jos ei akuutisti ole vaarallinen tilanne. Pienin askelin tulee ehkä pysyvämpää tulosta ja tottuu ja oppii itse koko ajan uutta itsestään ja muista ihmisistä.

Mullakin kummasti aukesi omassa prosessissani silmät myös sukuni ongelmien ja historian suhteen… siinä vaan on elänyt ja mennyt oikeestaan näkemättä miten asiat on… Lapsesta saakka kun tottuu, se on se itsestäänselvä malli elämälle, kun oikein muuta ei oo nähny.

Hyvää matkaa itseesi ja uuteen elämään! :slight_smile:
Tuskalta ei voivälttyä tai mä en ainakaan välttyny, enkä välty, mutta hienoa on löytää uutta koko ajan.

6

Hei vaan pitkästä aikaa!
Ihan sattumalta päädyin p-linkin sivuille google-haun tuloksista ja muistin, että luin täällä paljon keskusteluita pohjaan osumisen ja “silmien avautumisen” aikoihin. Olipa kiva löytää myös oma kaksi vuotta vanha viestini täältä! Muistan, kuinka olin tuolloin lopen uupunut, enkä tiennyt mihin suuntaan lähteä itseni, saati mieheni kanssa. Kaipasin kipeästi apua, mutta pelkäsin avautua ottamaan sitä vastaan. Rohkaistuin kuitenkin ja hakeuduin vertaistuen piiriin sekä mieheni kanssa pariterapiaan. Nuo olivat elämäni parhaita päätöksiä!

Kirjoitin näköjään viimeisiksi sanoikseni “voivoi mikä työmaa edessä”. No, työmaata näihin kahteen vuoteen on tosiaan mahtunut. Mutta toipuminen on ollut kaiken työn arvoista! Olen käynyt ahkerasti kahdentoista askeleen ryhmissä, samoin mieheni. Kävimme myös pariterapiassa, missä löysimme uuden tavan kohdata toisemme haavoittuneina ja toistemme läheisyyttä ja hyväksyntää etsivinä herkkinä ihmisinä. Löysimme kaiken päälle kertyneen paskan alta sen perustan, miksi alunperin rakastuimme toisiimme ja mitä hyvää meissä on parina.
Kahdentoista askeleen ryhmissä olemme molemmat tahoillamme keskittyneet omaan toipumiseemme, mutta on hienoa, kun puhumme samaa kieltä ja pystymme välillä jakamaan asioita toistemme kanssa ja tukemaan toisiamme. Tietystikään se ei aina onnistu, kun molemmilla on vaikeita prosesseja kesken.
Mieheni toipumisessa mielestäni keskeistä on ollut ymmärrys hänen lapsuutensa aiheuttamista traumoista ja uskallus vihdoin puhua ja kokea ne tunteet, joita karkuun on juossut koko elämänsä mm. addiktioiden avulla. Itselläni keskeistä on ollut katseen kääntäminen itseeni, omaan eheytymisen tarpeeseeni, ja mieheni ongelmista irti päästäminen. Olen joutunut tekemään todella paljon töitä kontrollin tarpeeni kanssa…kaikki se kumpuaa itsellänikin lapsuuden toimintahäiriöisestä perheestä päälle jääneistä selviämiskeinoista.

Kahdessa vuodessa olemme edenneet jo tosi paljon, vaikka toki vielä on tekemistä, varmaan loppuelämän projekti tämä toipuminen. Mutta ei se mitään, tämä on tosiaankin antoisa elämäntapa! Ryhmistä on löytynyt minulle kokonaan uusi maailma. Ihmisiä, jotka välittävät, ovat rohkeita, rehellisiä ja kaikki samalla asialla, matkalla hyvinvointiin. Ja uskovat elämään ja tulevaisuuteen ja kannattelevat minuakin heikkoina hetkinä ja raskaina aikoina ryhmän voimalla.

Jos joku miettii samaa kuin minä kaksi vuotta sitten, mitä tehdä ja miten auttaa itseään toipumaan läheisen päihdeongelmien vaikutuksista, suosittelen rohkeasti kokeilemaan vertaistukea kahdentoista askeleen ryhmissä. Toivoa ja apua on saatavilla, vaikka siltä ei pahana hetkenä tunnu!

7

Hei “moniaddiktin vaimo”

Kiitos päivityksestä. Luin juuri ketjun läpi. Itse olen/olemme samassa tilanteessa kuin sinä 2 vuotta sitten. Meidän tapauksessa minä olen se moniaddiktoitunut puoliso. Päivä kerrallaan mennään. Päivityksesi antoi uskoa tulevaan. Kiitos :slight_smile:

8

Kiitos paljon, ap, kun päivitit tilanteestanne. Kirjoitin itse kesällä muutaman viestin miehen hakeuduttua hoitoon ja suhteen tilanteen ollessa todella epävakaalla pohjalla. Taustalla myös meillä miehen puolelta pettämistä ja moninainen päihdeongelma, joiden laajuus selvisi itselleni kevään mittaan vähitellen. Kuukauden hoitojakso hoitopaikassa, terapia, AA ja NA ovat vieneet miestä omien ongelmiensa kanssa harppauksin eteenpäin. Itse hakeuduin kriisin ollessa päällä myös terapiaan, ajatuksenani puhua pääasiassa parisuhdetilanteestani. Nyt tässä puolisen vuotta terapiaa saaneena voin vain todeta, että omassa lapsuudessa ja perhesuhteissa onkin ollut enemmän puimista, kuin olisin uskonut.

Epävarmuus tulevasta huolettaa toki yhä toisinaan ja ajatus petetyksi tulemisesta ja miehen mahdollisista päihderetkahduksista ahdistaa välillä, mutta olen onnistunut kääntämään katsettani paljon enemmän myös itseeni. Omissa tunteissa sekä reaktioissa ja niiden taustoittamisessa riittää harrastusta kyllä useammaksikin vuodeksi. Olen niin totaalisen vereslihalla oltuani alkanut kasailla arvojani ja elämääni uudelleen. Tuntuu, että vähitellen alkaa avautua millaiset asiat ovat tärkeitä ja mihin ei kannata keskittyä ja takertua. Olen harkinnut vertaistukiryhmää myös itselleni, mutta en ole vielä rohkaistunut astumaan sisään. Sen sijaan olen opetellut avaamaan itseäni ja todellista minää läheisimmille ystävilleni terapeutin lisäksi.

Myös pariterapia on lähiaikojen suunnitelmissa, vaikka kommunikaatio tuntuu tällä hetkellä olevan niin avointa ja hyvää, että akuuttia tarvetta sille ei ole, mutta emme halua jättää sitä kiveä kääntämättä, jos siitä olisi meille hyötyä. Tällä hetkellä mennään eteenpäin yhdessä, varovaisesti haaveita tulevasta ja suunnitelmiakin tehden. Monin tavoin tuntuu, että olemme läheisempiä kuin ennen, nyt kun kaikki kulissit ovat kaatuneet ja olemme paljastaneet toisillemme itsemme kokonaan. Olemme molemmat omilla tavoillamme rikkinäisiä ja pyrimme korjaamaan itseämme samaan aikaan toisiamme tukien. Nyt meillä on aito mahdollisuus olla yhdessä ja rehellisiä toisillemme. Aiemmin kulisseja väkisin pystyssä pitäessämme ei olisi edes ollut muuta vaihtoehtoa kuin kaiken romahtaminen jollain tavoin. Nyt sen romahduksen voi kääntää eduksi ja kasvaa itse ihmisenä. Koen olevani nyt henkisesti niin paljon paremmassa paikassa kuin vuosi sitten kun “kaikki oli vielä hyvin” ja kulissit pystyssä.

En olisi keväällä uskonut, että olisimme nyt tässä ja voisimme näinkin hyvin. Aika näyttää miten elämässä käy, mutta joka tapauksessa tiedän, että avaimet omaan onnellisuuteeni ovat yksin minulla.