Hei!
Onko täällä ihmisiä, joilla on uusperheessä huoli täysi-ikäisen bonuslapsen elämästä ja tuntee olonsa todella ulkopuoliseksi ja turhautuneeksi?
Meillä ollut uusperhe-elämää noin kolme vuotta saman katon alla, miehen teinityttö muutti syksyllä 18-vuotiaana pois kotoa. Erosi siinä sitten poikaystävästään ja yhtäkkiä aloimme saada tietoa, että käyttää päihteitä rajummin kuin ennen. (Ennen ollut tiedossamme vain yksi raju alkoholiöverikokemus ja vähäistä alkoholinkäyttöä, sekä kannabiskokeiluja). Nyt mukana muitakin huumeita (joita kai käyttää vain välillä) sekä mielenterveysongelmat. Ollut jo kerran katkolla ja kerran omasta aloitteestaan muutaman päivän psyk. osastolla. Käy keskustelemassa mielenterveyspäivystyksessä ja on puheväleissä vanhempiinsa sekä bonusvanhempiinsa.
Äiti tukee enemmän rahaa antamalla ja laskuja maksamalla. Isä (eli mieheni) taas pyrkii juttelemaan, kuuntelemaan ja ohjaamaan tyttöä itse suunnittelemaan rahankäyttöään ja auttamaan, että oppisi hoitamaan laskut ym. itse. Eli ihan eri linjat kodeissa. Olen ymmärtänyt, että päihteitä käyttävälle henkilölle rahan antaminen ja laskujen maksaminen hänen puolestaan on melkein sama kuin kaataisi viinaa kurkkuun. Helpommallahan sitä vanhempi toki pääsisi, jos heittäisi aina rahaa kehiin.
Nyt minulle on paljastunut, että tyttö on alkanut heitellä itsemurhakorttia isälleen ainakin. TÄllä viikolla mm. hermostui, kun isä ei suoralta kädeltä vaadittaessa maksa tytön laskua vaan ehdottaa rahan lainaamista tälle ja pienissä erissä takaisinmaksamista. Siinä yhteydessä tuli sillalta hyppäämisen uhkat ja muut sitten esiin. Otettiin tytön kanssa yhteen, koska meistä on väärin, että uhkaa itsarilla riitatilanteessa ja sitten vain kaverin luo bilettämään (sosiaalinen media paljasti). Tyttö pitää minua törkeänä, kun (eka kertaa) puutun mihinkään ja ilmaisen hänelle, että itsariuhkailu on väärin ja väkivaltaista isää kohtaan. Hän heittäytyy uhriksi ja marttyyriksi, että “okei, en saa siis kertoa faijalle mitään tollasta enää mun tunteista”. Yritin selittää, että saat kertoa kaikista tunteista, mutta riidassa itsemurhakortin vetäminen tuntuu kyllä suurimmasta osasta ihmisiä uhkaamiselta. Isänsä nyt tänään kai näkee tyttöä, että ei hän kontaktia tämän riidan takia ole menettänyt tyttöönsä.
Miten ihmiset onnistuvat irtaantumaan tällaisista ahdistavista käytösmalleista kärsivästä nuoresta? Pakkohan on jaksaa elää muutenkin - meillä on kaksi poikaa (14v ja 7v), joista pitää huolehtia myös (heilläkin tunne-elämässä on annettava tukea tietyissä haasteissa). Töissäkin on käytävä ja parisuhde pitäisi pitää kunnossa, ettei ala kostaantua poikiin tämä tytön aiheuttama huoli jne. jne.
Stressaantuvana ja ahdistuvana henkilönä (itse väkivaltaa aikuisena ja lapsena kokeneena) en osaa laskea stressitasoja helposti enkä osaa erottaa läheskään aina toisten tunteita ja ongelmia itsestäni. Tajuan kyllä, että se on minun omalla vastuullani, mutta onko jotain ajatusmalleja juuri tähän päihdenuoresta johtuvaan huoleen/avuttomuuteen/kiukkuun, jotka auttaisivat eteenpäin?
Kiitos, jos joku jaksoi lukea.