miten auttaa alkoholisti-isää?

Kotikanava
1

isäni on alkoholisti. isäni ja äitini erosivat noin kymmenen vuotta sitten isän alkoholismin ja väkivaltaisuuden takia.

työttömäksi jättäydyttyään ja maalle lapsuudenkotiinsa muutettuaan noin yhdeksän vuotta sitten, on tilanne mennyt kokoajan vain pahemmaksi. isä on juonut nyt kuulema tammikuusta asti lähes yhteen putkeen. hän ei käy enää pesulla, syö hyvin vähän, istuu vain siellä pöydässään kotona juoden ja tyhjälle huutaen ja puhuen.

isälle ei ole koskaan voinut puhua asiasta,hän on kuin ongelmaa ei olisikaan.mitään kunnon kontaktia ei häneen saa asiassa. oma halu puuttuu.
viime talvena joku isän juoppokavereista löytyi talolta kuolleena, alkoholimyrkytys,kuollut hankeen.

pelkään kuinka kauan menee kun omalle isälleni käy näin. eikö ole todellakaan mitä voin tehdä? eikö suomessa ihmistä saa pakkohoitoon vaikka henki olisi kyseessä? puhuminen asiasta ei auta siis mitään, isä juo itseään hengiltä.

2

Minäkin olen kamppaillut saman asian parissa jo pitkään: Miten auttaa alkoholisti isääni. Pitkään koin syyllisyyttä kun en osannut auttaa häntä. Mutta nyt tiedän että ei ole keinoa millä auttaa. Jos isäni ei itse halua hoitoon, en voi häntä väkisellä viedä. Eikä se ole lapsen velvollisuus kantaa huolta alkoholisoituneesta vanhemmasta.

3

olen samaa mieltä ja kenekään läheisen ei kannata eikä voi tuntea vastuuta alkkarit ajattelee ainoastaan itseään ainakin silloin kun on himo se on ihan sama mitä joku siihen sanoo vaikka miten rakastaisi

4

En usko, että voit auttaa isääsi, mutta yritä pitää häneen yhteyttä, juttele hänelle ja pidä häntä ihmisenä, yritä olla häpeämättä. Voisit ehkä kertoa asiasta kunnan sosiaaliviranomaiselle. Yksin et voi mitään, tekosyyn nojalla voisi joku ehkä houkutella hänet lääkäriin.

5

Mun isä oli alkoholisti. Käytän imperfektiä, koska hän kuoli tasan 1 kk 1 vko sitten.

Luin tuossa aiemmassa ketjussa jotain kirjaesittelyä jostain kirjasta “lasinen lapsuus”. Voiko kaikki ne oireet: läheisriippuvuus, työnarkomania, tosi pahat psyykkiset ongelmat yms. johtua siitä, että kasvoin katsellen kun isä dokasi? Mulle ei ole tullut mieleenkään. Olen pitemmän aikaa ihmetellyt, miksi olen läheisriippuvainen ja pysyn läheisriippuvaisessa suhteessa, miksen lähde pois ja ole onnellinen yksin. Voiko oikeasti johtua alkoholistivanhemmasta tuo? Mun isä kuoli alkoholismiin. Hän oli niitä ihmisiä, jotka juodessaan eivät syöneet mitään. Putkea saattoi kestää jopa kuukauden, ja jos ihminen on kuukauden ajan syömättä ja juo vain viinaa, niin henkihän siitä lähtee - sehän tässä jo nähtiin. Tänään oli isäni muistotilaisuus, ja siellä tarjoiltiin punaviinia. Aika ironista, koska kaikki sukulaiset (joita siis oli pelkästään läsnä) tiesivät tasan tarkaan mihin isä kuoli. Siis viinaan.

Voi vitsi, en jaksa kirjoittaa “tyhjään”. Jos joku vastaa tähän viestiin, jatkan kirjoittelemista, mutta muuten en. Vastatkaa siis!

6

Kaisa22
Kerroit olevasi pahasti läheisriippuvainen ja myöskin ahdistuntut.
Et kertonut onko läheisesi myös alkoholisti vai mistä pahaolosi johtuu. Oletan, että olet niin nuori mihin nimimerkkisi viittaa. Isäsi kohtalolle et voi mitään, vaikka ei se varmaan ole jäänyt jättämättä merkkejäsi sinuun.Toisaalta isäsi kuolemastakin on niin vähän aikaa joten aikaa surulle ei ole vielä ollut.
Ehdotankin, että käyt keskustelemasa itsestäsi mielenterveystoimistossa. Nykyään saa myös hyviä lääkkeitä, jotka saattavat mielesi tasapainoon, jolloin on helpompi myös päättää omasta elämästään. Älä jää roikkumaan ahdistavaan suhteeseeen, jos pahaolosi johtuu nimenomaan siitä. On tietysti helpompi neuvoa toista kuin esim. itse noudattaa niitä. Mutta kuten sanoin sinulla on elämä edessäsi, älä tuhlaa sitä! Kaikkea tsemppiä sinulle toivottaen!

7

Yhdyn edelliseen kirjoittajan mielipiteisiin. Oletko ottanut mihinkään muuhunkaan auttavaan kuten esim. al-anoniin yhteyttä, missä voisit purkaa mieltäsi. Minullekin voit lähettää sähköpostia jos haluat. Halusit täälläkin keskustelua, mutta huomaan, ettet ole kommentoinut edellisenkään kirjoittajan kanssa. itse olen aviossa juovan alkoholistin kanssa, joskin hänen putkensa eivät ole olleet aivan niin pitkiä kuin isäsi. On toisaalta hyvä, että olet tiedostanut avuntarpeesi, minulla siihen meni pitkä aika. Olen kyllä rekisteröitynyt tännekin, vaikka nyt kirjoitankin pelkällä nimimerkillä

8

Hei ja kiitos siitä, että käytitte aikaa minulle vastaamiseen. Pahoitteluni siitä, etten ole ehtinyt käydä kirjoittamassa teille vastauksia. Osittain siksi, että käytän internetiä enimmäkseen töissä ja sattuneesta syystä en mielelläni tälle sivustolle surffaile työkoneella :wink:

Totesit(te) että taidan olla aika nuori. Olen nuori, 24-vuotias. Elän melkoisen läheisriippuvaisessa parisuhteessa. En silti kutsuisi tätä suhdetta mitenkään täysin onnettomaksi. Onnellisuus/onnettomuus riippuu täysin päivästä. Olemme naimisissa, menimme naimisiin kun olin 21-vuotias. Meillä on yhteinen omistusasunto ja melkoisen paljon lainaa .

Kysyit olenko alkoholistin läheinen. En ole. Olen itse alkoholisti, tai ainakin hyvin lähellä sitä. Mielenterveystoimiston (tai oikeammin akuuttipsykiatrian poliklinikan) vakiovieras olen ollut jo 2 vuotta. Saman ajan olen myös syönyt masennus- ja unilääkkeitä, viimeksi mainittuja en kuitenkaan (yleensä) samanaikaisesti alkoholin nauttimisen kanssa. Olen yrittänyt itsemurhaa kahdesti niin, että olen joutunut polille. Tilanne ei kummallakaan kerralla ollut mitenkään vakava, mieheni vain paniikissa kiikutti minut terveyskeskukseen. Useamman (tai oikeammin lukemattomia kertoja) kerran olen viillellyt itseäni lopettaakseni henkisen kivun, korvatakseni sen fyysisellä kivulla. Ko. syystä johtuen en ole bikinikunnossa enää koskaan. Itsetuhoisuus johtuu osin lapsuudestani, jota tosiaan varjosti isäni todella paha alkoholiongelma ja hutera mielenterveys. Osin taas voin “syyttää” parisuhdettani. Olemme mieheni kanssa olleet yksissä jo 9 vuotta. Tästä ajasta 8 vuotta hän on pettänyt minua, joskus pahasti, joskus vain ajatuksen tasolla, ja kaikki nämä kerrat olen vain niellyt ja sulkenut kivun sisälleni. Aloin oireilla puoli vuotta häidemme jälkeen, kun sain tietää taas kerran mieheni pettämisestä. tällä kertaa hän oli aloittanut suhteen erään minua 3 vuotta nuoremman tytön kanssa kuukausi ennen häitämme, ja ko. suhde oli jatkunut aina siihen päivään saakka kun sain tietää. Tuon päivän muistona minulla on rinnoissa melko pahoja arpia (viilloista). Ai niin, ylioppilaslahjaksi vuonna 2000 sain mieheltäni “lahjan”; sain toista kertaa tietää hänen pettämisestään ja siitä minulla on muistona todella syvien haavojen jättämät arvet molemmissa reisissäni… Näitä riittää. täällä vielä sinnitellään, mutta täytyy sanoa, että tuo isäni kuolema ei lainkaan ainakaan auttanut asiaa. kaikki jäi kesken, emme saaneet mitään puhuttua loppuun. Isäni mielisairaus diagnosoitiin loppuvaiheessa narsistiseksi persoonallisuushäiriöksi - muotisairaus nykyään - mutta ei yhtään mukava kun sitä joutuu seuraamaan läheltä ja sen kanssa joutuu elämään.

Nyt en jaksa enää kirjoittaa, mutta jos haluatte, niin vastatkaa toki minulle.

Kiitos vielä siitä, että jaksoitte lukea viestini loppuun!

9

kirjoitin aikaisemmin etten voi pakottaa isääni hoitoon. Ihme tapahtui ja hän hakeutui hoitoon … tai no voiko sitä ihmeeksi sanoa vaan todella-paha-putki-ja-todella-isoja-mokia. Nyt haluan olla hänen tukenaan ja auttaa häntä loppuun asti. Hoito auttoi hieman, mutta ei täydellisesti. Tuntuu että jos nyt asiaan ei puutu niin tilanne karkaa taas käsistä. Miten voin siis auttaa isääni nyt … luulisi että jotenkin voin hyödyntää sitä että hän on kuitenkin tajunnut ongelmansa ja yrittää parantua.

10

Moi! olen 11.v tyttö jalasjärveltä en ole varma mutta luulen että isäni on alko-holisti. en jaksa sitä enää vanhempani erosivat kun olin 6.v. Isäni ryyppääminen alkoi…öö kun olin 6. isäni jätti äitini kun hän ajoi kolarin ja sairastui vakavasti, tietenkin isäni ei jättänyt äitiäni kolarin vuoksi vaan kun äitini löi minua ja pikku-veljeäni. mutta onneksi äitini on nyt jo paljon paremmassa kunnossa hänellä on uusi koti ja sen sellaista. Mutta minä olen 11. ja isäni juo yhä… minulla on puoli-äiti ja hänkään ei jaksa kauaa… en haluaisi että pikkuveljeni ei näkisi kaikkea tuskaa minkä minä näin.perheessämme on 4.lasta äitipuoleni tytär minä ja veljeni ja isäni ja äitipuoleni yhteinen tytär joka on vasta 10.kk
Minä rakastan isääni mutta minulla oli 19.6 synttärit mutta juhlimme niitä vasta pariviikkoa myöhemmin ja isäni joi syntymäpäiväjuhlissani eikä hän voinut ottaa edes kuistilta tyhjiä kaljapulloja pois. Olen niin täynnä hänen juomistaan että pelkään ettei minulla ole mitää väliä… ja pelkään myös sitä että isäni tappaa itsensä kun on oikee suutus ja kännipäissään ja että minun täytyy muutta kotoa pois.
:cry: AUTAKKAA!

11

Hyvä ystävä! Sinulla on tosi kurja tilanne ja se on hyvin surullista. Ihan varmasti pelottaa, kun isä juo tuolla tavalla. Minuakin pelottaa joskus olla sellaisten ihmisten lähellä, jotka ovat juovuksissa, vaikka olen jo aikuinen. Tuntuuko sinusta turvalliselta olla äitipuolen kanssa? Puhutaanko teillä isäsi juomisesta? Entä, oletko jutellut äidin kanssa? Minä ajattelen niin, että sinun kannattaisi puhua jonkun mukavan ja turvallisen aikuisen ihmisen kanssa tuosta tilanteesta. Isäkin tarvitsee apua, mutta sitä hänen pitää saada muualta. Olisiko sinulla joku sellainen aikuinen ihminen, jonka kanssa voisit jutella asioista niin kuin ne nyt ovat? Mummoja tai pappoja? Ehkä sitä kautta voisit saada jotain apua. On vaikeata auttaa ketään näin internetin kautta, mutta ehkä voit täältä saada jotain vinkkejä, että miten tuossa tilanteessa voisit toimia. Kiva, että sinä kirjoitit tänne!

12

Hei 11v tyttö
Torstaisin klo 19-21 kokoontuu netissä chat-ryhmä, joka on tarkoitettu sinun kaltaisillesi alle 20-vuotiaille alkoholiperheiden lapsille. Osoite on www.al-anon.fi/alateen

13

Hei,
Al-Anon-toimistosta (www.al-anon.fi) voi tilata kirjaa “Uskallan olla minä - työkaluja alkoholiperheiden nuorille”.
Sitä kannattaa aikuistenkin lukea, jos haluavat auttaa omaa tai jotain toista alkoholiperheen lasta tai jos ovat itse kasvaneet alkoholiperheessä.

14

Surullisia tarinoita… niitä taitaa olla maailma väärällään. Mutta jos jollekin on tällä saralla tapahtunut jokin käänne positiiviseen suuntaan, niin kertokaa. Onko mitään, mitä voisi tehdä alkoholisti-isän auttamiseksi?

Voimia kaikille. Pidetään itsestämme huolta, jos muista emme voi.

15

Noh, ukolla on alkoholismi, on tehny ikänsä töitä mutta sitten viina taas ei sovi, ja vaikka niitä raittiita putkia on niin on myös niitä vähemmän selviä. Isäni ei koskaan ole jääny tietääkseni töistä tai mitään vastaavaa juomisen takia. Kuitenkin polttanu korttinsa muutaman kerran. Oon aina sille joskus huutanu (14 vuotiaasta lähtien :wink: ) kun se on ollu humalas, mut nyt viimekesän tapahtu sit jotai vähä jotain suurempaa. Huusin sille ihan helvetisti, ja avauduin siitä vaihtoehdosta että jos se oiski kuollu, et mitäs sitten. Sitten ilmotin ihan hyvissä merkeissä että en kato enää juomista, vaikka sitä harvemmin tapahtuiski nykyään, koska ite on sitä joutunu katto nii pitkää ku muistan, ja paljo joutunu selvittelemään ukon asioita joskus. Noh, ilmotin et muuta himast, ja niinpä sitten teinkin, jo seuraavalla viikolla sain kämpän. Hyvissä väleissä toki olen porukoiden kanssa yleisesti (kai?) mutta isää se tuntui tuon tapahtuneen yhteydessä näpäyttää. Juominen on vähentynyt 99%, en uskalla sanoa 100 koska mistäs sitä tietää, alkoholistit on hyviä valehtelemaan.

Toivon vaa et ukko kestää, luulis kestävän ku kattoo miten paljo sitä tuetaan monesta tahosta.

16

Itse tein parhaani auttaakseni. Kuuntelin, olin yhteyksissä paljon autoin, tsemppasin, pelkäsin, uskoin, luotin ja särjin sydämeni…

Lopulta järjestin hautajaiset ja kauniin muistotilaisuuden. Yhä vaalin isäni muistoa kunnioittaen.

17

Tänään on niin kurja päivä… eikä kenellekään kenelle jutella…
eka kertaa päätin etsiä jotain chatti-linkkiä, missä olisin voinut jutella muiden ihmisten kanssa isän juomisesta…

Aloin lukea teidän juttuja, mutta tällä hetkellä täytyy sanoa etten jaksanut lukea kuin pari ensimmäistä kun tuntui ettei jaksa enää tälle päivälle enemmän painoa laittaa…

Perheeni on ollut “aina” ns. normaali perhe… ainakin ulospäin, mutta viime vuosien aikana äitini sairastuessa kulissit ovat alkaneet tipahdella yksi kerrallaan…

Isä on ollut aina kova juhlimaan, aiemmin viikonloppuisin ja viime vuosina joka ilta… mikään ravintolassa käyjä isä ei kuitenkaan koskaan ole ollut, vaan heti töistä tullessa kaljatölkin aukaissut, pää täyteen ja sitten nukkumaan seuraavaa työpäivää varten…
Osaltaan siihen on vaikuttanut äidin jatkuva nalkutus ja katkeruus omasta sairaudestaan… jos hänellä ei mene hyvin, ei muillakaan mene…

Isä on kuitenkin jaksanut kotiin tulla ja tuskaan sitten alkanut juoda enemmän ja enemmän, kunnes ei oikeasti varmaankaan mitään syytä enää tarvinnut…

Tänään sitten kuulin että saattaa olla että isä menettää työnsä, on alkanut valituksia tulla pikkuhiljaa… työ on ollut isälle aina kaikki kaikessa ja itsekunnioituksen ylläpitäjä…
Olen ollut huolissani isästä jo pitkään, naama on jo alkanut näyttää harmaalta, pelkään että sydän ei jaksa kauaa… kyseessä kuitenkin jo melkein 60 vuotias mies…

Isä ei koskaan ole kestänyt minun kritiikkiä, eikä muidenkaan kritiikkiä juomisestaan… “Ei se sinulle kuulu mitä hän tekee”… jne…
En tiedä mitä tehdä… äidin sairaudesta on saanut olla huolissaan ja nyt vielä isästä… jos toinen olisi edes terveempi, kehoittaisin eroamaan, mutta pelkään että kumpikaan ei selviytyisi mitenkään ilman toisiaan, kun elämä pyörii täysin kodin sisällä, ilman enempiä ystäviä tai harrastuksia…

Tuskallista…
Miten isän käy, jos joutuu töistä pois… viimeinen asia mikä pitää joten kuten pystyssä… vaikka eihän se oikeasti enää paljoa pidä…
Pelkään että se olisi viimeinen niitti… ehkä kaikki loppuu siihen… isän kohdalta…

En ole viitsinyt enää ystäviäni kiusata asialla, olen siitä joskus jutellut, mutta en halua että he joutuvat huolehtimaan siitä, että miten minulla menee… jatkuva huolehtivuusketju… mikä ei koskaan katkea ja tiedän että heilläkin on omat ongelmansa…

Minulla on myös veli, mutten molemmat tiedetään missä mennään, ei meidän edes tarvitse jutella aiheesta. Yritetään jutella muista asioista, kivemmista kun harvoin nähdään… henkireikää molemmille… yritetään viettää edes hiukan normaalia perhe-elämää… kumpikaan ei ongelmia kuitenkaan kiellä.

Myös ystävieni kanssa haluan viettää kivoja hetkiä…

Tästä taitaisi tulla tänään kirja, mutta lopetan kirjeen tähän ja toivon että tämä tulee palstalle ilman kirjautumista palstalle…

18

Hei Auringonlasku,
Joka torstai klo 19-21 netissä kokoontuu Alateen Kolo osoitteessa www.helppimesta.fi/Kolo. Paikalla kuimmeina kaksi Al-Anonin aikuista jäsentä.
Jos olet 10-20v, tervetuloa keskustelamaan, mutta jos olet vanhempi kehotan tutustumaan AAL:ään tai Al-Anoniin itsesi vuoksi.
Kummi5

19

Auringonalsku: kuulostaa tutulta tuo että vanhempi paiskii hulluna töitä ja siirtää ongelmat kotiin viinalla käsiteltäviksi. Ja ettei jaksaisi vaivata kavereita. Olen kuitenkin sitä mieltä että hyviä kavereita saakin vaivata jos on oikeasti huolia, niin kuin sinulla on. Tuskin ne sinusta vastuuta ottavat, mutta se auttaa varmasti jos joku vain kuuntelee. Mutta puhuminen on vaikeaa, tiedän. Terapeutit tai aal-ryhmät ovat siitä hyviä varmasti että voi olla varma että kuuntelija on kiinnostunut ja hänen kuuluukin auttaa.

Tämän ketjun aihetta mietin juuri tänään kun kävin isän luona. Oikeastaan en haluaisi käydä siellä, mutta isä asuu mummoni kanssa ja mummo kuulostaa usein siltä että ainoa ilo hänen elämässään on se että käyn joskus kylässä. Isästä en tiedä, haluaako edes minun käyvän. Ehkä, mutta ei osaa koskaan pyytää, ei kysyä kuulumisia tai muutakaan… olen tähän asti kuvitellut, että haluaisin jotenkin esittää että elämme kuitenkin jotain standardielämää, vierailla isällä avomiehen kanssa ja istua kahvipöydässä. Mies on tietenkin vastahakoinen lähtemään, koska vierailut ovat synkänpuoleisia. Tänään menin yksin, onneksi. Talo oli sekaisin, kaljatölkkejä ympäriinsä ja verisiä laastareita könyämisen jäljiltä varmaan, ja isä nukkumassa lähes koko sen ajan kun paikalla olin.

Oikeastaan ensimmäisen kerran päätin, että en enää esitä: en raahaa poikaystävää kylään, en kerro kuulumisia jos ei kysellä, ja käyn lähinnä mummoa katsomassa. Jotenkin oikeasti tajusin sen, että en voi auttaa vaikka haluaisinkin. Ja toisaalta en sittenkään tajunnut. Pidän velvollisuutenani yrittää piristää mummoa, ja minua kauhistuttaa ajatus “heitteille jättämisestä”, siis se että luovun toivosta isän suhteen. Olen kuvitellut että minulla olisi jotain vaikutusvaltaa ja yrittänyt hänt’ä jotenkin auttaa, (samoin kuin äitiä), mutta luottamuksen ja pettymyksen vuoristorata tuntuu liian hajottavalta kun muutenkin voin huonosti henkisesti. Mutta jos sittenkin voisin tehdä jotain? Tuntuu moraalisesti pahalta ajatella, että pelastaa itsensä ja jättää toisen ihmisen. Ääh. Julmaa.

Jos tästä eipäsjuupastelusta saa jotain irti, hienoa. Tämä on varmasti pitkä ajatusprosessi, ja muilla lienee samanlaisia.
Jaksamista kaikille, nauttikaa kesästä.

20

Ei pidä auttaa. Tulkoon yksin toimeen :imp: