Miten äidit pystyvät auttamaan aikuista lasta?

Olen myös 22-vuotiaan pojan äiti ja tällä hetkellä tilanne on - vähintäänkin tulenarka.
Tämän vuoden puolella poika kolme (omassa tiedossani) itsensä vahingoittamista ja viimeisin viime perjantaina kun löi veitsellä itseään vatsaan niin, että maksaan tuli kolme reikää. Tyttökaveri katosi viestin “vastaa hätä” jälkeen ja kukaan ei tiennyt mistään mitään. Kaksi tuntia soittelin ja lopulta soittokierroksen jälkeen löysin poikani sairaalasta, hänet oli juuri viety leikkaussaliin. Menetti 2,5 litraa verta mutta kasaan saivat kursittua. Käyttöä on ollut aiemmin enemmän, ja nykyisin ilmeisesti satunnaisemmin, mutta nyt oli kyseessä kahden huumausaineen sekoitus ja joku ristiriitatilanne (tyttöystävän kanssa?) johti tähän.

Nyt poika on pääsemässä sairaalasta, ja ymmärtääkseni hänelle on tarjottu psykiatrista arviointia. Tuntuu siltä että arviointi oli kai sitä että kysytään haluaako psykiatrista hoitoa/kuntoutusta. No ei tietenkään halua jos kerran annetaan vaihtoehto! Pääsee siis kotiin ja toivotetaan onnea jatkoon. Piste.

Äitinä kauhuskenaario välähti heti aivoihin, että kauanko menee… Itkettää joka kerta kun ajattelen sanoja jotka pojalleni olen toistanut; “En halua järjestää sinulle hautajaisia”…

Yritän auttaa, tarjota kanavia ja kertoa mahdollisuuksista joita näihin ongelmiin tarvitaan. Lähetän linkkejä ja puhelinnumeroita. Olenko liian ahdistava? Pärjäävät kuulemma ihan hyvin kun vaan menevät kotiin ym… MITÄ?!

Menevät kotiin ja…? Ovat siellä neljän seinän sisällä etteivät tapaisi vääriä ihmisiä, alkavat kyllästyä olemaan sisällä ja alkavat riitelemään tai/ja lähtevät “liikkumaan”… Ei hoideta asioita, kun ei uskalleta liikkua missään ettei tule houkutuksia. Miten näitä nuoria (lapsia) voi ohjata oikeaan suuntaan?

Olisi niin paljon asiaa ja kysymyksiä, mutta en jaksa/ehdi kirjoittaa tässä kohtaa enempää. :question: :question:

Erittäin vaikea kysymys. minulla on tällähetkellä aika hyvä tilanne, mutta eipä ole kauaa siitä kun olin ihan sekaisin huolesta ja syyllisyydestä kun lapseni ei suostunut mihinkään normaali elämään, viina ja aineet (en tiedä mitä ja kuinka paljon käytti) ja sellainen yhteiskunnan vastainen elämänmalli oli hänelle mieleen. Työnteko ei maistu, tai kyllähän hän aina valehtelee kaikenlaista, sepittää juttuja ja sen verran että käy jossain, että saa yhteiskunnalta taas rahaa.
Ennen minulta kerjäsi. Onneksi sen lopetin jossain vaiheessa.
Sitä miksi hänestä tuollainen tuli en ymmärrä. Syytin itseäni tietenkin. Ja osittain edelleen on hieman syyllinen olo.
Muistan hänet hymyilevänä ja hiljaisena lapsena, auttavaisena, ei ollut rämäpää eikä huutanut eikä kiljunut. Siksipä se tuntuukin oudolta että mikä hänet muutti? Muutamassa kuukaudessa hänestä tuli vihainen ihminen. En muuta keksi kuin että alkoholi ja jokin aine hänen persoonansa muutti. Oikeasti hän ei ole tuollainen.
Katsoin televisiosta jonkin ohjelman tässä taannoin ja siinä oli siitä kuinka joskus ennen alkoholistit ja muut häiriköijät, jotka eivät suostuneet elämään normaalisti joutuivat pakkohoitoon. Ihan oikeasti joskus vuosien varrella olisin ilomielin kirjoittanut alle paperin jossa olisin lapseni laittanut pakkohoitoon. Koska mielestäni ihminen joka juo ja käyttää aineita, lääkkeitä väärin, ei ole enää itse kykenevä päättämään haluaako vai ei hoitoa. Se on jotenkin tyhmää että pitää ihmisen itse päättää haluaako hoitoa, jos ei siihen kykene? Eihän se mitä ennen oli pakkohoitona enää kävisi päinsä, siis sehän oli kait epäinhimillistä ja alentavaa, mutta voisi olla hoitoa joka ei olisi ihmisarvoa alentavaa.
Joskus sitä ei vain jaksa olla enää kovin rakastavakaan, sekin sitten jälkeenpäin syyllisyyttä herättää, että olenpa kauhea äiti.
Kerran kuulin eräältä, että vain rukous autta näitä nuoria jotka sekaantuu aineisiin yms. Tuntui aika lohduttomalta sekin, etteikö enää muuta keinoa ole. Oikeasti, ei taida olla. Pakolla kun ei voi toista muuttaa, vai voiko? Ja jos itselle saa mielenrauhaa, kun rukoilee niin sehän on jo hyvä, koska ei ole mitään järkeä, että muutkin menettävät mielenterveytensä siinä ympärillä. Ainakin on tehnyt sitten kaikkensa, vai onkohan? Sitähän tällaista eipäs juupas taistelua käy itsensä kanssa, hetken on rauhalinen olo ja taas alkaa kiertämään kehää. Kun voi yhden hetken hypätä pois siitä oravanpyörästä niin seuraavalla kerralla voi jo helpommin irti päästää.
Tsemppiä kaikille! Yritetään päästää irti rakkaudella ja nauttia omasta elämästämme.

Vastata en osaa haluaisin myls vastauksen kysymykseen pari viikkoa sitten selvisi, että 19v tytär on nisti ja hänen avopuoliso on nisti, mukana myös mielenterveys ja ehkä jopa vakavempia sairauksia (pojan) kohdalla ainakin. Myös suhteesta tytär haluaisi eroon mutta poika hallitsee. Mo k ia muitakin asioita käyty lähiviikkoina läpi. Epäilys minulla on tyttären elämästä ollut pitkään. Tällä hetkellä meidän koko perhe on tulehtunut, kaikilla on paha olla. Pari vkoa tiedetty. Omasta halusta ja riidasta yms saimme ma tyttären mukaan kotiimme asumme eri paikkakunnilla. Mutta keskiviikkona poika ja vieroitusoireet sai /saivat maaniteltua hänet palaamaan takaisin kotiin myrkyllisen suhteeseen ja elämään. Mikä tappaa heidät molemmat. Miten heitä voisi auttaa? Entä itseäni ja muuta perhettä. Pelko hautajaisista on kova.

Olen ensimmäistä kertaa tällä sivustolla ja heti tunnistan samoja asioita mitä itse pohdin ja tuskailen.
Meillä jo 35 v perheenjäsen, esikoispoika, joka on huumeriippuvainen.
Hän on käyttänyt - 20 vuotta ensin kaljaa, sitten alkoholia sitten siihen lääkkeet ja sitten huumeet.
Minä säälin, suren, vihaan häntä. Ahdistaa, kun ei mitään voi tehdä. Muuta kuin odottaa ihmettä.

Pikkupoikana oli kiltti, ei edes sylkenyt eikä kiroillut.
Rippikoulussa kaikki keikahti nurin, kaverit kiusasivat, yläasteella opettajakin kiusasi. Huono itsetunto (mistä syytämme itseämme) sai aikaan täyskäännöksen ja loppu onkin karua.
Tällä hetkellä häntä odottaa vankeustuomio törkeästä huumausainerikoksesta.
Kaiken kukkuraksi hän ilmoitti, että hänen naisystävä,(myös amfetamiinin käyttäjä) on raskaana.
Voi tätä maailman kurjuutta:(

Sanokaa, miten minun pitäisi suhtautua häneen?

^ Ompa vaikea tilanne teillä nyt! Vankilassa pojalla on mahdollisuus päästä kuiville halutessaan. Toivon, että lapsi muuttaisi molempien elämänkulun. Tätä toivon lapsen takia. Olisin tukena nyt, ihan jo syntymättömän takia, vaikka se vaikeaa onkin. Tämä on minun näkemys, toivottavasti muutkin vastaavat!

Onhan tämä sydäntä raastavaa. Joulukin tulossa. On vaan niin älyttömän vaikeaa suhtautua myönteisesti raskauteen, myös tuleva äiti on seuraavat 2-3 v vankilassa :frowning:
Lapsi parka, millaisen varhaislapsuuden hän saa :frowning:
Todennäköisesti syntyään jollakin tavalla sairas, saatuaan äidin verenkierron kautta huumeita. Voi pientä raukkaa.
Tuntuu kamalalta toivoa että tekisivät raskaudenkeskeytyksen.
Miten ihanaa olisikaan saada lapsenlapsi.

Luin eilen Ben Furmanin kirjan ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Kirjassa kerrotaan tositarinoita vaikeista oloista lähtöisin olevista ihmisistä, jotka kuitenkin ovat selvinneet. Lapsuudenkodin päihdeongelmat, väkivalta ym. eivät lopulta määritä ihmisen elämän kulkua. Mahdollisella lapsenlapsellasi on siis mahdollisuus hyvään elämään. Peliä ei ole menetetty.

Voimia

Kiitos sinulle, tämä on kyllä tärkeää kun voi kirjoittaa tähän ja tietää, että joku lukee.

Hei.Tyttäreni on 24v.Kolme vuotta käyttänyt Subutexia suonensisäisesti,luultavasti välillä muutakin.Kun ei ole rahaa hän yleensä haluaa hoitoon ja kun sitä on niin asia ikään kuin “unohtuu”. Ollut viisi kertaa katkolla,yksi onnistui, mutta sieltä päästyään jatkoi käyttöä.Korvaushoitoon halusi ja meni sen vuoksi tapaamiseen,sitten olisi ollut lääkäri,jota ei sitten tavannutkaan.Mieli vaihtelee.Sitä yrittää keksiä itselleen tekemistä ettei koko ajan ajattele aikuista lastaan,joka on sairas eikä toimi aikuisen tavoin.Koettaa selvitä syyllisyyden tunteen kanssa ,vaikka en itse ole mitään päihteitä käyttänyt.Ehkä muutkin huumenuorten vanhemmat pelkää puhelinsoittoja ja ovikelloa?Tänään tytär tuli käymään." Autan"kuuntelemalla ja hyväksymällä hänet ihmisenä",ei lähde mun viemänä mihinkään hoitoon.Sairaalapäivystykseen on tullut kun on ollut terveysongelmia.Voimia kaikille läheisille!

Huomenta. kirjoitin tuolla jo Kotikanavalle mitä minulle kuuluu.
Elämä on tätä. Me synnytään tänne, kuka mihinkin ja millaisiin oloihin, kukaan ei voi etukäteen valita osaansa eikä tiedä yhtään mitään mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Aborttiin en ole kannustanut ketään. Enkä hylkäämään ketään pyydä, mutta jos oma terveys (mielenterveyskin) alkaa horjua niin ei kannata olla niin paljon tekemisissä näiden ihmisten kanssa jotka ovta huumeissaan, koska he eivät ole omia itseään, eivät enää kykenekään olemaan se miksi Luoja heidät loi.
Itse olen nyt todennut sen että lapseni on häiriintynyt pahasti, yrittää vielä keplotella jotenkin mutta varmaankin se viimeinen alamäki on lähellä. Ja ehkä siksi niin halusikin etten ole katsomassa sitä. Tuli vain nyt mieleen tuokin asia. Ja aineet hänen aivonsa ja mielensä tuhosi, ei mikään muu.
Pitäisi muistaa meidän läheistenkin se kylmä tosiasia että he eivät enää ole niitä jotka kerran olivat. Yksikin kerta jotain väärää ainetta ja voi olla että tuhoaa ihmisen loppuelämäkseen. Ja uskon etteivät he sitä tiedä että ovat olleet joskus toisenlaisia.
Minullekin tämä yhtäkkinen “herääminen” on uutta ja ihmeellistä. En ole koskaan tajunnut että toimin väärin, tunnen väärin tai muutakaan. Elin niin siinä tiukassa ahdistuksen silmässä etten ymmärtänyt hypätä siitä pois.
Voihan se olla että myös alkoholisti, narkomaani on samanlaisen tunteen sisällä ja siitä jos hän hyppää rohkesti pois niin aine jättää rauhaan ja selviää? Mutta sen on itsekunkin itse tehtävä, toinen ei voi toisen puolesta elää ja tuntea.
Tsemppiä kaikille ja rauhallista Joulun jatkoa.

Jäin miettiin, että onko kenelläkään kokemusta… joo tytär on nisti ja itse ongelmiin ajautunut… mutta hänen kihlattunsa on narsistinen, manipuloida ja hallitsija… Tyttärellä ei mitään omaa puhelinta, ystäviä, sukulaisia kun mies ei halua. Yhdessä narkkaavat. Sivusta vaikea katsoa ja poikaystävä pyörittää koko pakettia sairaan taitavasti. Epätoivo on jo iskenyt.

Kun aikuinen huumeriippuvainen ei itse ole valmis ottamaan apua vastaan, on auttaminen sillä hetkellä vaikeaa. Toisen puolesta ei voi aloittaa toipumista.
Vaikka tietääkin että asiat eivät voi muuttua ilman huumeriippuvaisen omaa panosta, sitä kuitenkin murehtii, miettii, ahdistuu ja väsyy. Omasta jaksamisestaan ja itsestään on yritettävä parhaansa mukaan pitää huolta.

Irti Huumeista ry järjestää läheisten vertaistukiryhmiä joissa voi keskustella ja kuulla muiden kokemuksista.
irtihuumeista.fi

Ohjaaja Maarit

[quote=“Ohjaaja Maarit”]
Kun aikuinen huumeriippuvainen ei itse ole valmis ottamaan apua vastaan, on auttaminen sillä hetkellä vaikeaa. Toisen puolesta ei voi aloittaa toipumista.
Vaikka tietääkin että asiat eivät voi muuttua ilman huumeriippuvaisen omaa panosta, sitä kuitenkin murehtii, miettii, ahdistuu ja väsyy. Omasta jaksamisestaan ja itsestään on yritettävä parhaansa mukaan pitää huolta.

Irti Huumeista ry järjestää läheisten vertaistukiryhmiä joissa voi keskustella ja kuulla muiden kokemuksista.
irtihuumeista.fi

Ohjaaja Maarit[

Kiitos, on tärkeää kun voi kirjoittaa tänne ja tietää että toinen ihminen lukee:)

Hei. olen samaa mieltä että joskus vertaistuki, 12-askeleen ohjelma, tai vaikka ystävälle juttelu auttaa jo kummasti.
Minulla jatkuu tämä ihana olotila jonka sain ennen joulua. Ehkäpä siihen auttoi kun kuuntelin youtubesta erilaisia rentouttavia ja henkisiä puheita. Yksi oli sellainen missä “päästää irti rajoittavista ajatuksista” ja kuuntelin monena päivänä sitä. En muuta kuin kuuntelin kun tein kotiaskareitani. ja kuuntelin myös saarnoja ja luentoja miten elää uskossa ja rauhassa ilman pelkoa, uskoa siihen että Jumala suojelee. Jotenkin löysin rauha. Yhtenä päivänä meinasi “vanha minä” nousta pintaan. Alkoi syyttää minua menneisyydestä tehdyistä virheistä, mutta kirjoitin kaiken ylös ja kirjoitin kaine uusiksi siten että mietin miten hyvin olin kuitenkin tehnyt sillä järjellä ja sillä opilla mikä minulla oli silloin. Muusta en tiennyt, eihän ihminen voi osata tehdä muutosta jos ei ensin tajua että tekee väärin jotain.
ihmeellinen olotila kyllä kun tajuaa että voi päästää irti huolesta ja surusta. Jos ei oikeasti voi tehdä mitään niin miksi sitä suree ja murehtii. tekee voitavansa ja sitten antaa Jumalan huolehtia lopusta. Oma osuus kannattaa tehdä. Ja hain tosiaan itselleni apua, etten luhistu kokonaan. Se ei olisi kenenkään etu, eikä kukaan siitä olisi onnellinen että minäkin olisin tuhonnut itseni liialla huolella ja murheella.
Ja aivan oikein niinkuin joku jo kirjoittikin, Aina jokaiselle on toivoa. Elämä on ihmeellinen.

lääkkeetön päihdehoito on aina keskustelevaa, usein vielä ryhmäterapiaa. jos ei hoitoa halua, ei voi ihmisarvoisesti pakottaa keskustelemaan ongelmastaan ja etsimään ratkaisuja siihen. ainoa lääkkeetön pakkohoito, joka ei oo ihmisarvoa alentavaa ois vankila, jossa pyritään siedettävissä olosuhteissa pitämään “potilas” lukkojen takana selvinpäin. ja vankilassakin on päihteitä. ja sitten kun vankilasta pääsee, sama meno jatkuu…

lääkkeellisessä pakkohoidossa pitäs sitten siviilissä elävä pakottaa poliisin avustamana potilas ottamaan antabusta. tai huumeiksi luokiteltavia korvaushoitolääkkeitä, joiden kanssa voi sekakäyttää ja mennä todella sekaisin.

jos keksit, mikä sellainen toimiva pakkohoito voisi olla niin kerro heti