Mitä uutta olen oppinut Vilpolassa eli myytit murtuu

Vilpola
21

Tulipa taas lisää huumeoppia meikäläiselle, ajatuksia taas heräteltiin, kun kerroitte kokemuksianne. Kiitos Tumatille linkeistä, vaikka ne olivatkin aika vastenmielistä ja ahdistavaa luettavaa (erityisesti ne shamanistiset kokemukset taikateestä :imp: ). Tuo Kati Rantala oli mulle uusi nimi. Mikko Salasuo on mm. tv:stä tuttu, en ole koskaan ollut sen kanssa samoilla linjoilla. Musta tuntuu, että se vetää itsekin huumeita, sen verran huumemyönteisiä se jutut on olleet.

Malibu, oot tosi suloinen, kun haluaisit auttaa jopa mun poikaani, jota et edes tunne! Tuli taas ihan kyyneleet silmiin kun luin tekstejäsi. Musta tuntuu, että mun poika sais sulta apua, kun menis tuonne Kuivaushuoneelle. Olet auttanut sielläkin niin monia! Näytin kerran pojalle nuo sivutkin, ja kyllä se niitä jonkun aikaa lueskeli. Poika tuli muuten yllättäen käymään nyt viikonloppuna, ja näytti voivan hiukan paremmin. Oli pystynyt käymään kouluakin taas ja sanoi nukkuneensa nyt paremmin. Ehkä suunta on kuitenkin parempaan päin…

Sulla on Malibu ollut nyt taas huonompi fiilis. Uskon kuitenkin, että se menee pian ohi, onhan niin käynyt ennenkin. Tukea sä joka tapauksessa tarviit. On käsittämätöntä, että se miekkariin pääseminen voi kestää niin kauan! Onko niin, että vasta siellä miekkarissa sulla on mahdollisuus päästä psykiatrille, ja sitten vasta siitä kolmen kuukauden kuluttua saada se B-lausunto terapiaa varten? Jos olisin sun äiti, pistäisin nyt vauhtia noihin rattaisiin. Oon huomannu tässä vuosien varrella, että tässä maassa pitää osata vaatia ja pitää puoliaan - sekä itsensä että lapsensa puolesta. Olen saanut monta poikani asiaa hoitumaan nopeammin ja paremmin, kun olen soitellut ja vaatinut (tätä linjaa ohjaajamme Lauri ei tosin pidä hyvänä :wink: ). Muutamalla ystävälläni on samanlaisia kokemuksia. Olis kyllä eduksi, jos sun äiti vois vähän jeesata tässä, soittaa pari puhelua ja olla tiukkana. Tiedän kyllä, mitä ajattelet tästä, mutta kyllä kaiken kaikkiaan uskon, että äitisi haluaa sulle parasta. Ehkäpä hän ei tiedä, kuinka huonosti voit ja miten hankalaa sulla on noiden palvelujen saamisen kanssa. Tai sitten sun avokkisi voisi auttaa pirauttamalla lääkärille. Kyllä se hiukan nopeuttaa ja tehostaa asioiden kulkua, kun läheisetkin vaativat. Sun itsekin kannattaa mieluummin vähän liioitella kuin vähätellä psyykkisiä oireitasi. Anyway olet niin paljon tsempannut itsesi kanssa, että nyt sulla pitää olla oikeus hoitoon. Siis ihan oikeaan terapiaan!

Malibu, sä olet upea ihminen! Sä oot empaattinen ja älykäs! Sä selviydyt koulustakin hyvin, sen tiedät itsekin! Ja kyllä susta varmasti välitetään ihan omana itsenäsi! :slight_smile:

22

UusiTäällä, voihan sitä päihdenuoren äitikin jostain uneksia, vaikka tietääkin turhaksi. Sitä paitsi viestissäni olikin : ainakin joskus. Poliisit,joita olen kuullut, ovat pitkään olleet kentällä ja siis nähneet ilmeisesti myös onnellisia loppuja.
Pojallani on tässä kohtaa kyllä ihan järkeä, niin ettei hän ainakaan todennäköisesti tule ketään naista tekemään onnettomaksi.Niin monta kertaa hän on paheksunut kavereidensa parisuhdekiemuroita ja sanonut, että joiltakin pitäisi ehdottomasti kieltää lastenteko. Kavereilla kun on muksu siellä, toinen täällä, parhailla kolmekin eri pesässä. Itse ei koskaan aio perhettä edes ajatella.
Uskoontulo olisi varmasti se parempi vaihtoehto. Onhan niin moni löytänyt elämälleen funktion uskoon tulemisen kautta.

23

Zurussa, varmaan jos se rakkaus tai usko iskee just oikealla hetkellä, silloin kun ihminen on valmis muutokseen, ne voivat toimia tukena. Ulkopuolisen silmin tilanne näyttää siltä, että rakkaus tai usko on pelastus, vaikka oikeasti tietty taustalla on sen ihmisen oma halu muutokseen - siksi se ihminen ehkä avautuu uskolle tai rakkaudelle.
Toivotaan että niin kävisi mahdollisimman monelle :slight_smile:

24

Kiitti kaikille tuesta; tulin nyt nopeesti vilkasee ku oon ottan relast ja katton telkkua tänää; ottan aikaa vain lorvimiseen vaik tekemistäkin ois… :slight_smile: Tänää ollu jo vähän parempi päivä, onneks… Pitää mennä nukkumaa, oon paljo masentuneempi väsyneenä mut kävin klinikalla ja tyrkkäsivät masis-respan kouraan; tosin se oli ainoa jota ne pystyi tekemään; sympatiat oli mun puolella hoitsuilla… Uskomattominta oli se, että se lääkäri ei ollut vieläkään tehnyt lähetettä miekkariin :open_mouth: ! Mul oli aika Joulukuussa, Tammikuun alussa varattii mun nimellä aika jolloin se piti kirjottaa ja sairaanhoitajat on roikkunu sen hihassa joka viikko mut ku sillä on niin kiire… Kaiken lisäks oon puhunu asiast jo yli puol vuotta ja oon ennenkii ollu tilanteessa jossa sanottu et pitää olla se raka-portti sinne pääsyyn mut mitää ei vain tapahdu… Ei lääkäri soita takasin vaik sille jättää soitto-pyynnön ja näköjään käyttänyt mun hoitsun varaaman ajan lähetteen kirjottamiseen kriisi-aikaan et joku sais pillereitä… Sanoinkii et tää jälkihoito on olematonta ja sanoi et mä oon hyvä antaa palautetta kunhan ite paremmas kondiksessa…

Tuun kirjottelemaa loppuviikost ku huomen kasiks ja ylihuomen meen seiskan jälkee jo kouluu ku saan kyydin, sit pe on hautajaiset… Yritin äipälle puhua jotain mut ku olin vihainen ni kommentti oli et “ei enää riitä syysmasennus vaa nyt masennut jo keväisinkin kuten vanhukset… et ois pitän arvata ettei tuo hyvä jakso kauaa kestä”…

Mut te ootte kaikki tosi välittäviä ja empaattisia ihmisiä, piristitte päivää tosi paljon. <3 Mä tuun kirjottelee paremmal ajal koska oli jo tänää vaikea pysyä koulus hereil ja tosiaa masennus on paljo pahempi jos en nuku tarpeeks… Jaksamisia kaikille ja halauksia… :slight_smile:

25

Olen samaa mieltä, että se halu muutokseen on jo oltava valmiina. En usko, että kukaan on lopettanut pelkän rakkauden takia. Se on minulle ainakin myytti niin kauan kuin toisin todistetaa. :slight_smile:

Itse en ole koskaan epäillyt miehen rakkautta minuun tai lapsiin. Se ei ole kuitenkaan riittänyt. Oma halu lopettaa kokonaan on puuttunut. Tai oikeastaan motivaatiota on ollut, mutta se ei ole nin yksinkertaista. Käyttäjän pitää lopettamisen jälkeen selvitä niin aineen himoista, masennuksesta, kuin huonosta itsetunnosta. Tarvitaan uskoa siihen, että olo todella muuttuu ajan kanssa. Siinä varmasti auttaa usko Jumalaan tai rakkaus. Ei kuitenkaan se, että järjestellään asiota toisen puolesta. Ei Jumalakaan järjestele käytännön asioita. Riittää se, että tuntee itsensä rakastetuksi ja hyväksi ihan omana itsenään.

Kysyin mieheltä, lopettaisiko hän, jos 100% varmuudella tietäisi, että olo muuttuisi paremmaksi ja elämä alkaisi sujumaan. Hän vastasi, kyllä. Mutta juuri tuo usko siihen puuttuu. Toivottavsti hän löytää sen vielä.

26

NM, löysin nuo linkit Päihdelinkin tietopankista, siellä on niin paljon luettavaa… :bulb: :question:

Dahlia, sain annettua enkku-asiakkaalleni sen healingeagle linkin, kiitti :slight_smile:

Malibu, tsemppiä. Oot ihana omana itsenäsi, tunnemme sut ilman ulkokuorta :smiley:

Itsellä tänään paha ahdistus…en jaksa edes kirjoittaa :frowning:

27

No voi ei. Onko tapahtunut jotain? Kirjoita sitten kun taas jaksat. Voimia

Hyvä, jos linkistä on jotain apua. :slight_smile:

28

Selvennän vähän mitä tarkoitin, tuossa katkelma siitä taikateejutusta:

Kun luin tuota tekstiä, en voinut olla ajattelematta poikaani tuossa kokijana. Mua ahdistaa vieläkin, kun ajattelen, mitä kaikkea mahdollista poikani on huumeita käyttämällä kokenut ja millaisia elämyksiä hän on varta vasten etsinyt. Hän on kertonut, että alkuvaiheessa pyrki “etsimään itseään” huumekokeiluilla. Hän on vetänyt hallusinogeenejä, sieniä… Vielä viime kesänäkin poika oli jossain kauheilla metsäfestareilla. Luin niistäkin vasta netistä. Tuo vaan tuntuu musta niin vastenmielistä. Silti ajattelen, että mun on ihan hyvä tietää noista, siksi niitä luenkin. Tieto kuitenkin loppujen lopuks hiukan lievittää sitä ahdistusta. Kävin katsomassa Reindeer Spottinginkin sen vuoksi, että tietäisin, mitä se on, kun nuoret piikittää kamaa suoneen. Se ei muuten ahdistanut ollenkaan niin paljon, kuin olin kuvitellut etukäteen, sen verran tietoa oli jo ennestään. Niin että ihan hyvä, kun laitat mitä vaan aiheeseen liittyviä linkkejä. Ei tässä missään tynnyrissä haluta olla :wink:

Sulla on nyt itselläs rankempi vaihe? Onko pojalle sattunut jotain? Toivottavasti tilanne helpottuu pian. Voimia ja halauksia!

29

Heips vihdoin kaikille!

Oon ollu ala-maissa, kipeenä, yli-stressaantunu (koska voidaan puhua burn outista?) ja oon punninnut tarkkaan minne kirjotan (jos kirjotan) ku täällä käyn… Tänne tahdon varata aina aikaa, koska tää on ainoa paikka jossa en selviä millään ½h:n kirjoitus-ajalla vaan mielummin varaan sen pari tuntia varmuuden vuoks… Tääl mul tuppaa nuo tekstit venymään ku kirjotan syvällisemmin ku esmes Kuivauksessa; ne jutut menee jo ihan rutiinilla mut näissä tarvitsee enemmän ajatella asioita…

Dahlia, aion pudottaa bubret pois todellakin. Sain alle vuodessa pudotettua 4mg joka oli kolmasosa. Nyt menee 8mg/pv ja ajattelin pudottaa ilta-lääkkeestä millin pois. Mä aloin kans muuttamaan itseäni ku huomasin mikä musta oli tullut ja kun en todellakaan siitä pitänyt. Se on ihme kuinka piri-narkomaani esimerkiksi “näkee” itse itsensä aikaansaavana, kunnioitettuna, kauniina ja tehokkaana, vaikka todellisuudessa hän on muita arvosteleva (erittäin vittumainen määräilijä jota kaikki tottelevat jotta pääsisivät mahd. nopeasti eroon), asioihin jumittava, olemukseltaan epäsiisti (vaikka puhdas olisikin) ja useimmiten vielä epäluotettava. Itse pääsin nopeasti “suuriin piireihin” juuri pirin kautta, jälkeepäin ajatellen se ei oo mikään ihme ku olin niin kusipää että perin velkojani keltä tahansa siinä onnistuen… Sitä ihmistä en enää tahdo nähdä koskaan. Oon tehny muutoksia mut se mua eniten pelottaakin et palaan takaisin sinne aikaan ennenkuin edes käytin huumeita… :open_mouth: Musta on taas tullut vihainen, ahdistunut ja katkera… Kannan huolta kaikesta, se on totta. Tahtoisin todellakin että epäkohdat otettaisiin huomioon ja ihmiset voisivat hyvin… Enemmän mua kuitenkin stressaa mun omat vaatimukset. Pelkään et ilman niitä en enää koulussa käy tai kämppä on mitä on. Oon pystyny joustamaa jonkun verran mut…

Mä oon jo lapsena peittäny tunteeni, esittäny jotain mitä en ole. Muistan kuinka vain tahdoin että perhe on iloinen. Joskus jos oli pahaa ruokaa niin sisaret kapinoivat, välillä äiskä vetos tunteisiin tuossa asiassa ku hän on raskaan työviikon jälkeen tehny meille ruuan, mut ei kelpaa. Sen jälkeen kaikki ruoka oli “tosi hyvää”. Opin tosi nopeesti tajuamaan mitä kannata kertoa tai jättää kertomatta; tokalla hukkasin pyöränavaimen (mul oli aina kaikki kotona tai hukassa, jälkeepäin adhd voi selittää sen asian) enkä asiasta kertonut, koska en tahtonut aiheuttaa turhaa huolta. Me oltii läheisiä äiskän kanssa, kerroin sille ihastuksista ja muista mut en koskaan kertonu mitään mikä ois voinu aiheuttaa huolta… Kannoin huolta muiden voinnista koska sain ite hyvää fiilistä jos muut sai paremman mielen ku autoin heitä. En mä edes kertonut et vaikka pari kesää luin kotona vain kirjoja, se johtu siitä et en kehdan pyytää ketää hengaa mun kans ku en uskon et kukaa ois tahton olla mun kans. Mulla oli kastit jo joskus 9-vuotiaana jossa ekana oli suositut, sit niiden kaverit, sit vähän syrjitymmät siitä porukasta, omanlaatuiset joilla kavereita, kiusatut ja viimeisenä mä. Kuvittelin et kaikki on onnellisia jos negativiisia mielialoja ei ole. Mä en tuon vuoksi tunnista negatiivisia tunteita kovinkaan hyvin, suru, pelko, yksinäisyys, hämmentyneisyys, viha ja etenkin häpeä joka on kyllä juurrettu/juurtunut todella syvälle muhun. Tästäkin asiasta muistan jo ennen koulu-ikää asioita ja vaikka mulle ois naurettu ihan hyväntahtosesti ni mä häpesin itseäni niin maan perkeleest jos satuin jotain tyhmää sanomaan/tekemään. Olin ennen maski naamassa iloisena menos vaik mitä oli käyny mut sit murrosiäs aloin vihaamaan kaikkea ja tahdoin vain kuolla. Nyt mä oon taas alkanu vihaamaan kaikkea joten pelkään mitä se tuo mukanaan. Toisaalta koska noille negatiivisille tunteille mun ainoa luonteva tunne on viha, ni ehkä ei mitää karseaa katasrtofia oo kehittymässä… Mä nimittäin teini-iäs tunsin vain vihaa kaikkea kohtaa koska pilkattii jos pelkäsin tai olin surullinen.

Dahlia mul vaihtelee mieli-alat syksyllä. Masennun joka syksy ku luonto kuolee ja tulee pimeää. Sen sijaa keväällä oon yleensä tosi iloinen ku päivät pitenee. Avokki sano et tää on alkanu tuon koulun myötä. Mä en osaa olla stressaamatta ja ahistumatta koulusta, en osaa arvioida omia voima-varoja tai tunteita. Mulle on jääny päälle se tunne et en tuu pääsee tätäkää koulua läpi. Enkä tuu saamaa töitä. Stressaa myös et mä asun mun kämpäs ja maksan sen, mut mies ei virallisest asu tääl. Pelkään ettei hanki kämppää koht vaik on luvannu. Yllättäen vertaan ikääni ja ku tahtoisin muksun, ammatin, kodin ja töitä ni tuntuu et en millään kaikkea ehdi saada… Masentunu oon mut oon masentunu aika usein, se vaa on mun tapa yrittää selvitä asioista… Huono tapa!

UT, mä tiedän et mun ei pitäis miettiä koko maailmaa mut… mä oon aina eläny sitä kautta. Siks toivoisin et pääsen miekkariin jotta nää asiat vois oppia koska kohta on myöhäistä. Täytän kuitenkin jo 30 tänä vuonna ja persoonallisuutta on mahdollista muuttaa 30-40 ikävuoteen saakka.

Kaikille kiitos todella paljon tsemppaamisesta! <3 Oon nyt jos on hetki ollu aikaa kirjottan kuivauksee koska meitä on täl hetkel siellä 2 ketkä on sellases vaihees et pystyy jeesaa, oon ite aikoinani saanu niin paljon tukea et tiedän sen auttavan ja tahdon auttaa mikäli ihminen itse apua haluaa.

Tuosta Rakkauden takia lopettamisesta… Mä tunnen useita ihmisiä ketkä ovat lopettaneet mietojen huumeiden käytön/satunnaisen viihdekäytön, koska he ovat “odottaneet” löytävänsä jonkun ja kun sen oikean löytävät niin huumeet jäävät. Sen sijaan jos ihminen on koukussa, pelkkä rakkaus ei auta. Ensiksi on tunnustettava ongelma. Mikäli mielipide on että käyttö ei ole ongelma, niin eipä siinä rakkaus ole syy lopettamiseen vaan silloin käy kuten täällä monelle että puolison tulee hyväksyä ihminen käyttävänä. Mulla on yks tuttu joka on oikeasti reilu 30v kuin vanha pappa. Kerran ilmestyi nainen joka tahtoi olla hänen kanssaan ja korvasi pilvenpolttoa jopa siankärsämöllä. Yllättäen tällä naisella oli taka-ajatus ja hän katosi saatuaan mitä tahtoi… Ihminen puntaroi kuitenkin mielessään nykyisen elämänsä ja mahdollisen tulevaisuutensa mikäli onnistuu lopettamaan. Jo lopettamista miettineelle rakkaus on hyvä kannustus. Kuitenkin sellaiselle, joka ei näe elämässään mitään ongelmaa vaikka heikkoina hetkinä saattaa hetkittäin toista mieltä ollakin, lopettaminen on mahdoton ajatus. Kamasta tehdään osa persoonaa, jolloin toisen on hyväksyttävä kama osana häntä. Mulla itselläni oli tuossa ongelma pitkään ku katsoin kuinka pahan mielen tein kaikille, etenkin avokille mut silti lupaukset kestivät vain päivän… :frowning: Yritin narkata salaakin mut siitäkin jäin kiinni. Lopulta ku avokki ei tahtonut enää puhua lainkaan mun kans jos olin ottanut, aloin ymmärtää et mun on valittava vihdoin useamman vuoden pähkäilyn jälkeen…

NM, tottakai tahtoisin auttaa sun poikaa. Mä tunnistan paljon hänessä itseäni mitä oon sun kirjotuksista lukenut. Mä tahtoisin “haastatella” häntä kerran jonka perusteella tietäisin tasan tarkasti missä vaiheessa lopettamista hän on ja osaisin antaa neuvoja ja tukea jatkoon. Osaisin myös muistuttamaan asioista joista hänen tulis olla itelleen kiitollinen ja ylpeä. Lisäks hän sais palautetta ihmiseltä joka on samassa vaiheessa ollut joka taas varmistais jatkoa. Mä tahdon todellakin auttaa jokaista joka on huomannut että entinen elämä on mahdotonta elää mut uusi elämä tuntuu myös liian haastavalta. Kun se tuntuu haastavalta mulle itsellenikin… Mä en osaa täs asias eläytyy äidin rooliin vaan täs asias mä eläydyn käyttäjän rooliin joka tietää satuttaneensa vuosia läheisiään, polttaneensa siltoja takanaan, uskoo epäonnistuvansa ja ei todellakaan luota pääsevänsä koskaan parempaan suuntaan. Mikäli mä pystyn auttamaan tällaista ihmistä, hän itse alkaa toivuttuaan korjaamaan välejään perheeseen yms. jolloin hyvinvoivien ihmisten määrä kasvaa entisestään.

Todella mukava jos poika näytti paremmalta. Mainitsitko muuten hänelle asiasta? Ajattelin vain et ehkä ei ole itse huomannut kuinka pahasti nuo päihteet vaikuttavat mieli-alaan. Ku se on ali-tajuntaista peitellä kaman huonoja vaikutuksia. Olisi hyvä jos hän itse huomaisi et voi paremmin nyt ja tulee voimaan vielä paremmin, koska jos tulee retkahtamaan niin sitä unohtaa kaikki vähänkin paremmat ajat, kaikki menneisyys näyttää yhtä mustalta… :neutral_face: Toivottavasti tulee kirjoittelemaan kuivaus-huoneelle tai edes lukemaan… Mä ite oon esimerkiks jättäny kaikki tyhmätkin tekstini sinne vaikka ois hävettäny koska oon ajatellu et ehkä joku joskus niistä hyötyy mun kokemuksen perusteella…

Noista psykdeeleistä… Mä uskon et jos niitä on tilattu netin kautta niin aika tarkasti on myös luettu neuvot ja kaikki tieto jonka asiasta käteen saa. Aina suositellaan trippi-vahtia (joka rauhottelee tarpeen mukaan ja on selvä), mikäli ei ole montaa kertaa psykedeelejä ottanut. Mä itsekin pidin psykedeeleistä koska sitä kautta uskoin löytäväni sisäisen rauhan. Jonkin osan itsestäni jota en muuten löydä. Pidän vieläkin joistakin deeleistä mut harvoin tulee otettua. Mun mielestä pään ei tarvi olla kovinkaan “kestävä” jos vetää deelejä, riittää et luottaa 100% varmasti siihen et vaikka kaikki asiat ympäriltä katoais tai muuttuis erilaiseksi ni tripin päätyttyä palaa “normi-tilaan”. Paniikkiin ei saa mennä vaikka mitä tapahtuis. Itse otin kerran dexmiä (tehdään ihan yskänlääkkeestä) ja oman tietsikan äärellä, omalla tuolilla matkustin avaruudessa eteenpäin tavaten aina suurempia ja suurempia johtajia… Jossain vaiheessa kävi mielessä hetken verran et onkohan tää ihan turvallista (et matkustan pienellä aluksella parin tuntemattoman kans paikkaan josta mul ei ole hajuakaan missä se on tai miks sinne menen), mut onneks samantien mietin et jos mut on kerran päätetty viemään jotain katsomaan ni musta kyllä pidetään huolta! Mulle psykedeelit on oikeasti tuoneet lisää itsetietoisuutta ja etenkin nöyryyttä. Joka kerta kun deelejä ottaa joutuu olemaan nöyrä, että matka olisi mukava. Iteasiassa mulle deelit ei oo ainakaan olleet pelkkää päihtymystä vaan nimeomaan sitä itsen etsimistä joka on onnistunutkin melko hyvin. Kun katselee jotain asiaa joka on todella kaunista mut ei ole lainkaan sun vallassa, niin mulla ainakin parhaat asiat ovat olleet ne oivallukset kuinka mun elämä on hyvin oikeasti. Ainoa vain et muistan sen korkeintaan kk:den. Mut mun elämä on ollu muutenkin sellaista et oon useita kertoja havahtunu olevani sellaisten ihmisten/ihmisen seurassa ketä en tunne ja keiden kanssa ilm. iltaa viettän (ilman muistikuvaa, nimistä puhumattakaan) ja sen jälkeen vasta sekaisin olenkin et mitä hemmettiä on tapahtunu?!? Nämä asiat olleet siis kännissä ennenku aineita käytin…

Mul itelläni on se ongelma et mä en osaa itkeä ennenku oon romahtamassa täysin… Nyt lopetin sit taas kk:den käytön jälkeen e-pillerit tuon asian takia… :unamused: Joskus tuntuu et kunnon puhdistava itkeminen vois auttaa samalla tavalla kuin trippi, osais ehkä arvostaa enemmän tavallista elämää… Anteeks et tuli pitkä vuodatus, yritin vastailla kaikille ja aika minä-keskeiseksi tää meni, valitettavast… :confused: Alkaa väsyttää tosi paljo, mut käyn vielä johonkin topicciin laittamaan yhden paperin jonka oon saanu muutama vuos sit yhdestä paikasta… Voimia kaikille ja mulle tää vilpola on ainakin opettanu sen asian et vaikka narkkareita ei hautajaisiin tahdota, niin täällä kokemuksesta on ilm. kuitenkin hyötyä vaik monta kertaa oon kirjottanu pitkän jutun ja kopsan sen wordiin ku en oo kehannu sitä lähettää…

30

Heippa Malibu! Kiva kuulla taas sinusta. :slight_smile:

Onko sinun vaikea sanoa toisille jotain, joka saattaa loukata, vaikka siihen olisi oikeus? Sinä hyvin anlysoit itseäsi ja käytöksesi syitä. Olet jäänyt auttajan ja miellyttäjän rooliin. Asioiden murehtiminen tuntuu myös olevan sinulla voimakasta. (Keittiöpsyko vauhdissa :slight_smile: )

Minulla on ollut vähän samantyyppisiä ongelmia, mutta ei ihan noin vakavia. Toi murehtiminen oli joskus tosi voimakasta. Kun heräsin aamulla, murehdin heti ensimmäisenä sitä, olinko nukkunut hyvin huonosti vain vähän huonosti. Sitten murehdin, miten saan kaikki asiat hoidettua ja jaksan iltaan saakka. Murheita oli siellä ja täällä. Kun jossain vaiheessa päätin, että nyt saa riittää aloin etsiä keinoja muutokseen. No sattuipa sitten, että Dr Philissä oli aiheena murehtiminen. Tohtori antoi käytännön neuvon: Laita oikein paksu kuminauha ranteeseesi ja joka kerta, kun alat miettimään jotain negatiivista, pamauta oikein kovaa. Näin koulutat itsesi ajattelemaan positiivisemmin. Kokeilleena voin sanoa, että toimii. Kipu vie ajatukset muualle ja sitten voi keskittyä miettimään jotain mukavaa. :smiley: Kun on saanut ajatukset käännettyä positiiviseen suuntaan, alkaa kaikki onnistua. Minunkin unettomuuteni alkoi helpottaa. Tietysti parantuminen oli monen asian summa, mutta tämä nyt oli yksi kikka.

Sulla varmaan tuota stressiä aiheuttaa riittämättömyyden tunne. Yrität kokoajan parhaasi, vaikka oikeasti et ole vielä voimissasi. Ole itsellesi armeliaampi. Minä pystyin siihen vasta sen jälkeen, kun sain lapsia. Vasta sitten osasin luopua turhasta stressaamisesta, koska siihen ei yksinkertaisesti ollut aikaa. Pystyin hyvällä omallatunnolla sanomaan, että olen tehnyt parhaani. En täydellistä, mutta niin hyvän kuin pystyin ja se riitti minulle. Viis muiden mielipiteistä.

Nyt Malibu, sun ois hyvä olla itsekkäämpi. Itsekkyys ei ole paha asia. Terve itsekkyys on erittäin hyvä. Se ei tarkoita oman navan tuijottamista, vaan omien tarpeiden ymmärtämistä. :slight_smile:

31

Olen oppinut Vilpolassa sen, että erityisen paljon ja ainutlaatuista tukea ja tietoa voi saada niiltä, joilla on omakohtaista kokemusta huumeiden käytöstä ja siitä eroon selviämisestä. Myös läheisen käyttäjän kanssa pitempään eläneiltä on täällä voinut saada paljon apua. Miten te jaksattekaan olla niin empaattisia ja auttaa muita, vaikka itsellännekin on vaikeaa? Kiitos Malibu, A:n äiti, Dahlia ja muut! Ryhmissäkin toki saa vertaistukea, mutta teitä arvostan aivan erityisesti. Sitäpaitsi luotan teihin enemmän kuin ns. ammattilaisiin.

Malibu, tilität todella avoimesti lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiasi. Harva tuohon pystyisi, vaikka anonyymeinä täällä ollaankin. Uskon, että tuosta on apua monelle. Moni meistä pystyy samaistumaan sinuun joko itsensä tai lapsensa kokemustensa kautta. Ja helpottaa oloa, kun huomaa, että joku muu on kokenut samaa. Ja voi myös miettiä omia / lapsen asioita uudelleen ja mahdollisesti uudesta näkökulmasta. Ja luulisin Malibu, että tuo lähes kaiken auki kirjoittaminen on myös terapiaa sulle itsellesi. Ainakin sä tuut miettineeksi tosi perusteellisesti kaikkea, mitä olet kokenut ja minkä ajattelet vaikuttaneen tämänhetkiseen tilanteeseesi.

Teimme viikonloppuna 600 km ajomatkan - olimme poikaa tapaamassa hänen uudella opiskelupaikkakunnallaan. Poika oli selvästi ilahtunut käynnistämme. Me vanhemmat saimme vähän tuntumaa siihen, missä mennään. Uskoisin, että poika on juuri tuossa vaiheessa, mistä Malibu kertoi, että entinen elämä alkaa olla mahdotonta elää, mutta myös uusi elämä tuntuu vielä liian haastavalta. Koulu ei ole sujunut ihan normivauhtia, mutta osan kursseista poika on kyllä selvittänyt ja periaatteessa pysynyt mukana ekan vuoden systeemeissä. Aamuherääminen on ilmeisesti vaikeaa, ja tiettyjen suoritusten valmiiksi saaminen deadlineen mennessä hankalaa. Ymmärtääkseni poika ei käytä opiskelupaikkakunnalla kamaa, mutta kun tulee “lomille” kotiin, karkaa mopo heti käsistä. Tai irtiottoa varmastikin suunnitellaan jo lähtövaiheessa. Ei poika näistä puhunut, mutta rivien välistä olen ymmärtänyt näin. Eli ilman kamaa kuukausi ja sitten viikonloppu tai pahemmassa tapauksessa viikko vedetään kokoaikaisesti. Ja sitten paluu arkeen, viekkarit ja tosi huono fiilis jonkun aikaa samalla yrittäen käydä koulua. En tiedä, pitäisikö olla iloinen vai surullinen. Onhan poika kuitenkin paremmassa jamassa kuin aikaisemmin. Silloin hän käytti kamaa päivittäin, joutui välillä sairaalaan jne.

Lähinnä olen varmaan ahdistunut. Ja ahdistunuthan poikakin tietysti on, ja masentunut. Sen takia tietysti pitää lähteä välillä “rentoutumaan”. Itselläni on ristiriitainen tunne siitä, miten pitäisi tukea. Pitäisikö kannustaa pysymään siellä kaukana, vaikka pojalla on yksinäistä ja ahdistavaa? Vai pitäisikö antaa matkarahat, että pääsee välillä käymään kotona? (Kun kysyin, onko poika tullossa lähiaikoina käymään, hän sanoi, ettei oo varaa). Nyt mietin jo kesää. Mikäli poika ei saa kesätyötä opiskelupaikkakunnalta, tapahtuu varmasti romahdus. Ja kyllä hän varmasti tajuaa tämän itsekin.

Meni taas omien asioiden kelailuksi. Mutta ei kai se täällä niin vakavaa ole, vaikka ei aina aiheessa pysyisikään. Tarkoitus oli viestittää sitä, että teiltä asioita oikeasti kokeneilta olen oppinut ja saanut tukea erityisen paljon. Uskoisin, että pystyn ymmärtämään poikani tilannetta nyt paremmin, realistisemmin.

Malibu, pidä huolta itsestäsi! Vaikka annan sulle sellaista palautetta, että olet suuri apu ja tuki, toivon että ajattelet välillä ihan itsekkäästi itseäsi. Mitä jos kokeilisit vaikka olla avaamatta koko nettiä viikkoon! (kunhan et meitä kokonaan unohda :slight_smile: )Tee jotain kivaa sinä aikana, koita saada miehesikin mukaan tekemään jotain hauskaa yhdessä. Kyllä me täällä pärjätään vähän aikaa ilman sinua. Sanon tämä sen vuoksi, että minulle tulee aina välillä tunne, että olen itse kuormittamassa sinua. Huomasin itsekin, että välillä tekee ihan hyvää olla avaamatta tietokonetta muutamaan iltaan. Ehtii ensinnäkin tehdä muita asioita ja ennen kaikkea saa ajatukset vähäksi aikaa muualle!

Tsemppiä kaikille!

32

Oma tyttäreni haluaisi muualle päästäkseen eroon huumeista. Pelkään, että koira koiran tuntee ja ne kamapiirit löydetään vaikka mistä kaupungista. Tyttäreni vain piikittää ja piikittää…
Minusta tuo on ihan hyvä suunta, että poikasi vetää vain viikonloppuisin JA PYSTYY KÄYMÄÄN KOULUA! Wau!
Se kertoo sen, ettei missään ihan rämeessä tallota, jos pystyy suorittamaan ylipäätään mitään kursseja. Minun tyttäreni on psykiatrin sairaslomalla, koska on päihdeongelmansa takia kyvytön mihinkään. Teillä on oikeasti kaikki mahkut viellä edessä, olen tosi iloinen puolestanne. :slight_smile:

33

Ja kateellinen :smiling_imp:

34

Voi, kateuteen ei todellakaan ole aihetta. Eikä oikein iloonkaan. Taistelu huumeita vastaan on kestänyt meillä 11 vuotta, ja vaistoni sanoo, että pitkä tie on vielä edessä. Lopputuloksesta ei myöskään ole tietoa. Olen kyllä jonkun verran yllättynyt, että poika on ylipäätään yhä edelleen siellä. Alkutilanne elokuussa oli sen verran huono, että odotukset olivat minimaaliset.