Taidat ottaa sanomiseni liian henkilökohtaisesti. Eipä siinä mitään, kaikilla meillä on huonot päivämme. Se nyt vaan on niin, että moni on todella onnistunutkin siinä itsemurhassa, eikä siinä ambulanssin nopealla toiminnalla ole enää mitään väliä. Off-topicia, mutta sama juttu tuossa maksa-arvo -jutussa. Tietty se parempi olisi, että lääke saadaan vaihdettua vähäisempään maksamyrkkyyn, mutta kun se ei vain aina ole niin yksinkertaista.
Ehkä sanoisin, että ei tämä ikuista ole… Joten miksi jouduttaa, ainakaan suoralla keinolla…? Sattumalta tänne tultiin ja varmasti joskus lähdetään. Itsekkäästi saattaisin läheisen ihmisen kohdalla kokeilla epätoivoissani sanoja, joita sylki suuhun tois: vedota, ettet saa jättää mua. Tai “varoittaa” s.o. pelotella esim. lääkeövereiden vaaroista (maksavaurioita, munuaisvaurioita, övereissä pahasti kaatuillessa myös aivovauriot mahdollisia; samoin voi käydä, jos aivot eivät saa happea riittävästi esim. sydämen ja tai munuaisten toiminnan häiriintyessä), tai tuntemistani ihmisistä, jotka yrittivät “takuuvarmaa” keinoa, junaa ja siltaa, ja kumpikin selvisi, mutta lopullisesti vaurioituneena. Ja että jos uskot, ettei voi kurjemmin mennä, saatat tulla huomaamaan, että oho, voipa sittenkin… Jos koettaisin löytää jotain hyvääkin, mikä tämmöselle synkistelijäpessimistille on vaikeaa, miettisin ja kysyisin, onko hyviä hetkiä…? Minua ne auttavat, tieto siitä, että niitä on. Ettei koko aika ole kurjaa ja ahistavaa. Ainkaan minulla… Sitä en tiedä, onko jollain muulla 
. Voi olla…
Ihan ekana kyl varmaan kysyisin, m i k s i haluat kuolla, tai oletko varma? Mul tehos luopumaan aikomuksista aikoinaan läheisen ihmisen kommentti: “jos sä oikeasti haluisit kuolla, sä olisit kuollu jo”. Kaks kertaa oli liki, mut siihen loppu ne yritykset, jotka aluksi oli impulsiivisia, epätoivoisia, en ajatellut mitään, en edes kuolemaa 
. Ajatuksia itsemurhasta voi olla, ja nekin voi joskus helpottaa oloa: mikäs pakko kenenkään on elää… [paitsi psykoottinen ihminen voidaan pistää vastentahtoiseen tai “tahdosta riippumattomaan” hoitoon, jos hän on itselleen vaarallinen…]
Tai sit yrittäisin pelleillä, naurattaa ihmistä. Joskus sekin on onnistunut. Tai kehottaa siirtämään tekoa edes päivällä. Kah ehtiihän tuota.
Jos ihmisen motiivit ja perusteet ja elämäntilanne olisi sellainen, että vakuuttuisin siitä, että hän todella haluaa kuolla, että hänellä on suuret kärsimykset, joko fyysiset tai psyykkiset tai molemmat, ehkäpä lopulta vain kunnioittaisin ihmisen päätöstä, jos se olisi varma ja selvin päin tehty.
Minä elän vaikka kiusallani ja silkkaa veemäisyyttäni… 
. Kuormitan yhteiskuntaa ilolla, elän vapaamatkustajana ja laiskana, ahneena,kateellisena, mustasukkaisena, huonomotiivisena, pelkurina, työtävieroksuvana mt-“tapauksena”, pummina, luuserina. Saavatpahan kunnolliset, tunnolliset vastuunkantajat paheksua jotakuta, täytyyhän se ny joku paheksuttajakin olla eikömuka 
.
Eilen heräsin niin kovaan kipuun et aattelin sen päivän olevan tämä, raahauduin lääkekaapille ja teemu pamin kanssa kielenalle ja kaffeen kanssa loput lääkkeet niin kuin uusi mies ja nyt kivut ei ollu taudista vaan koira kiskaisi jonku siili perään ja mä tyhmä en päästäny irti niis semmomen kiertoliike rikkoi jotain kun nyt rytisee kun koitan kiertyä. Itsari nousi taas mieleen ettei tätä paskaa kestä enään. Tässä sitä pikku kaljassa ollaan ja huomenna pitää kummipoika ajaan mökille, melko kivinen paikka ja mänoi et lokkejako oot kattellu ja huomenna joudut ajamaan toki saat meuvoja mutta karttaplotterissa punasia viivoja miljoona kuinka on ennen ajettu, otan korvasta kiinni jos meinaa poiketa ja sammutan koneen jotta saa funtsia. Sitten mennään huviajelulle sairaalan rantaan ja takas vaikka kymmenen kertaa että se jää päähän ja jos kuntoni kestää niin syksyllä pimeässä sama. Se on mun terapia että opetan hänelle kaiken täkeän kun oma isä on sairastunut pahasti. Mulla on jotain vielä tekemättä etten voi lopettaa vaikka särkee, ei ole muuta syytä elää.
Koska ketään ei hoitoon voi pakottaa, paitsi jos nyt on jossai psykoosis, ni lähinnä varmaan jauhasin paskaa, kannustaisin tai oisin kannustamatta ratkaisussa. Jokainen tehköön elämällään mitä haluaa ja itsemurhan tuomitseminen on aikas itsekästä. Kaikille ei päivä paistele risukasaan koskaan.
Oon mä muutamaa frendii koittanu jeesata puhelemalla niille kaikkee, mut sit ku sitä saa mont vuotta putkel kuunnella, ku esim. kännis tullaan selittää, et joo tapan ihteni, vituttaa kaikki, ni siin vaihees ei enää jaksa kiinnostaa. Oon sit jopa sanonu, et tapa, jos siltä tuntuu. Mut kyl mä aidosti välitän mulle tärkeistä ihmisistä, vaikka teksti nyt ei välttämättä sitä sävyä antaisikaan.
Ja hoitoon ei pääse aina vaikka sinne haluais. Ittel pilleriyliannostus tos aikoinaan ja viiltelyä ym. minkä takia oon lanssil käyny päivystykses, mut ei ees puhettakaa, et ois suljetulle päässy. Ja jos puukon kaa ois ruvennu riehuu siel, ni todennäkösesti sitä ois vartija tullu taltuttaa ja poliisi ois vieny putkaan. Näin meillä, mites teillä? 
Tuo on muuten helvetin rasittavaa, kun joku alkkistuttava joka ikinen kerta kännissä rupee poraamaan sitä “mä tapan itteni” -juttua. Ei sillä, etten itsekin olisi syyllistynyt täysin perättömiin itsemurhauhkauksiin sopivassa tilassa, mutta ääliömäistä se silti on. Siinä on vain se, että ei sitä tiedä ikinä kuka on tosissaan ja kuka ei. Aina sanotaan, että ne jotka todella ovat päättäneet lopettaa maanpäällisen vaelluksensa, eivät siitä puhu tai pukahda, mutta ei se aina niinkään mene. Käpy siinä silti palaa, kun joutuu repeatilla kuuntelemaan sitä vinkumista, varsinkin jos omakin jaksaminen on välillä mitä on ja sitten palaa käpy vielä pahemmin, kun sanoo, että nyt ei kiinnosta ja sitten se poru vasta alkaakin. Mitä vittua mun pitäis tollasessa tapauksessa tehdä?! Tarjoanko leivoskahvit?
^
Hei perkele! Tonhan mä sanonkin seuraavan kerran!
Siis pyydän pullakahveille. Kiitti vinkist.
Se o muute totta, että suurin osa suikkareist tekee sen kyllä ihan yks-kaks kaikille yllätyksenä, mut kyl sielt aina joku junan alle hyppää jossai vaihees, mitkä o monta vuotta angstailleet niit juttuja muille, et tappavat ihtesä.
Jooh, itsehän en toki myöskään ole koskaan uhannut henkeäni riistää… 
Olin yllättyny, ku yks ihan tavistyyppi oli tos jokunen vuos sitten ampunu ihtesä. Eikä sil ainakaa mitää näkyviä ongelmia ollu. Jotkut vaan ei kestä elämää ja en kyl yhtää ihmettelekkää miksi. On tää välil kyl aikamoista sirkusta. 
Tietyille tyypeille voisin sanoa että “do it right now!”… Tarkemmin kun ajattelee…
Eihän se miten vaan koska, aaskarruttaa. Varmoja keinoja on X kappaletta ja niitä voi vielä varmistaa jos on tosissaan, mäen ole kuin lähimmäisille sanonu että kun enään jaksa lähetän tekstarin koska pois ettei lapset näe. Aina se pha päivä on teemulla ja pamilla pehmentynyt, aamu pami sulaa hitaammin kielenalla ku teemu mut toimii paremmin, sitten muut lääkkeet kahvin tai/wissyn kanssa. Elämä on toistaiseksi voittanut mutta rajalla ollaan käyty ja usein.