Vasta liittynyt tänne, n. 8 vuoden ajan kulkenut huumeita/lääkkeitä käyttävän pojan (aikuinen jo) rinnalla. Tänään on taas tämmönen päivä että tuntuu voimat hiipuvan. Pakko johonkin yrittää päätä tyhjätä.
Pojalla jo 10 vuoden käyttötausta, itsellä meni muutama vuosi ennenkuin pääsi jyvälle että missä mennään.
Havahtumisen jälkeen meni vielä tovi ennenkun pystyi käsittelemään asian niin että näinkö tässä nyt on käynyt. Pari kolme vuotta tasapainoilin kun en pystynyt edes miehelle kertomaan, hänelle kun pojan liikut oli jo siihen mennessä olleet (ainakin mun mielestä) jonkinasteista pettymystä ja minä onneton kuvittelin et “suojelen” häntä kun en puhu asiasta mitään. No, jälkiviisaushan on sitä suurinta viisautta.
Jossain vaiheessa sitten sain kerrottua, jonka mies kyllä jo oli jossain määrin aavistellut ettei kaikki asiat ole ihan reilassa.
Nyt kyllä asiasta pystytään puhumaan, joskin useimmiten itse tunnen meneväni puolustusasemiin ja riitaahan siitä sitten tulee. Taidan olla jo läheisriippuvainen pojan suhteen, luulen, en oo jaksanu asiaa tutkia sen enempi.
Tiedän et oon mahdollistanu pojan käyttöä kun oon antanu rahaa, toisaalta puolustelen sitä itelleni et on hengissä vielä eikä oo ainakaan vielä isompia rikoksia tehny, näpistyksiä taitaa kyl olla.
Et tää on ollu pojan kans semmosta “kun käärmettä pyssyyn työntäs” ja motto on “toivoo parasta ja pelkää pahinta”.
Pojan kanssa on kuitenkin hyvät välit, mutta sehän on sitä kauheeta pommitusta aina kun rahan tarve iskee ja selityksinä millon mitäkin, ei pysty enää tietää onko totta vai ei. Nyt olen koittanu tiukentaa omaa linjaani ja pojallekin sanonu että ei enää onnistu, ikinä ei rupee ottaan vastuuta asioistaan jos aina luottaa siihen et mamma maksaa.
Hän ois nyt valmis yrittämään pääsyä korvaushoitoon, mut ainakin hänen asuinpaikallaan on kyllä niin vaikeeta. A-klinikka asiakkuus ei oo nyt ollu voimassa niin pelkästään asiakkuuden ylösajo voi kestää sen 6 kuukautta. Ja asiakkuus (saa sen oma hoitajan) on edellytys et pääsee edes siihen korvaushoitoarvioon.
Oon hänen kans käyny A-klinikalla setvimässä näitä ja valitettavaa vaan on et toiset on “vaan täällä töissä”. Onneks on niitäkin jotka tekee sitä muistakin syistä. Yritän jaksaa muistaa et ohjeensa tietysti heilläkin, mut jotenkin…
A-klinikalla suuri ongelma on muodostunut siitä kun pojalla on jo 4 epäonnistunutta katkaisuhoitoyritystä ja mä oon sitä mieltä että pitää löytyä joku muu tie kun se pakollinen 2 vko:n laitoskatkaisujakso. Ja siellä kenen kanssa nyt ne pari kertaa ollaan käyty puhumassa niin linja on vaan että katkasuhoidossa käy sitten vaikka maailman tappiin asti että onnistuu. Eihän perusterveydenhoidossakaan samaa hoitotapaa käytetä monia kertoja jos ensimmäinen jo osottaa että ei onnistu.
Käännyin asiassa Ehyt ry:n päihdeasiamiehen puoleen ja häneltä kyllä on saanut apuja siinä määrin kun hänen vallassaan on asioiden eteenpäin vieminen. Asiat nytkähtelee pikkupätkissä eteenpäin, mut tuntuu että joka eteneminen vaatii melkosen väännön. Kuitenkin tuntuu et jos joku on valmis yrittämään irtaantumista niin miksi herrantähden se on tehty näin jumalattoman vaikeeksi. Et tässä asiassa kyllä otan pisteet itelleni kun oon tätä asia pistäny eteenpäin, jos ois pojan varassa ollu niin ois jääny siihen käyntiin kun sanovat että laitoskatkasuun taas vaan.
Asiakkuus on nyt kuitenkin hyväksytty mut se kuin kauan tässä nyt sitä odotusaikaa on (edellisellä kerralla meni 4 kk) ei sit tiedä. Ja aikahan ei näissä asioissa oo se joka edesauttaa mitään.
Tää vie niin kauheesti energiaa ja käy kyllä oman terveydenkin päälle. Pää on viel kestäny vaikka koville välillä ottaa, oon miettiny et pitäis ehkä selvittää oisko tuol koulupaikkakunnalla joku vertaistukiryhmä, mut toisaalta en tiiä, ehkä sekään ei oo mua varten, kun on vaikea näistä puhua läheisimpien kanssa niin miten sit muille. Tää nyt oli tämmönen sekava vuodatus. Sen verran näitä kirjotuksia täältä lukenu et ei täs varmaan kellekään mitään uutta.
Siinä olet kyllä aivan oikeassa että tätä asiaa ei sellaiset ymmärrä jotka eivät omakohtaisesti ole kokeneet. Mutta niitä hyviä neuvojahan kyllä saa.