Tuo kunnioitusasia pitää varmasti hyvin paikkansa. Itsekin olen aina jollain lailla kunnioittanut absolutisteja, siis jo ennen alkoholiongelmaa.
Tuossa aiemmin iltalenkillä paikallisen kapakan ohi kävellessäni ulos astui humalainen nuori pariskunta, jolla kunnosta päätellen oli viikonlopun juhlinta jatkunut täysillä vielä tänäänkin. Jotenkin tuli kamalan ahdistunut ja surullinenkin olo heidän puolestaan - samalla ajatteli kauhulla, että on itsekin joskus liikkunut vastaavanlaisessa kuosissa julkisilla paikoilla.
Mietin lenkillä myös sitä, että monesti naisten humalassa oloon ja alkoholiongelmaan suhtaudutaan jyrkemmin kuin miesten (tai sitten tämä käsitys on olemassa vain omassa päässäni). Joka tapauksessa mulle on jäänyt elävästi mieleen, kuinka vuosia sitten erään illanvieton yhteydessä miespuolinen tuttu tokaisi, että “ei ole mitään ärsyttävämpää, ja hirveämpää näkyä, kuin känninen ämmä”. Onhan tuo aika kärjistetysti sanottu, mutta jotenkin tuntuu, että lausahdus peilaa aika hyvin melko monien ihmisten asenteita.
Kyllä on ihanaa, kun ei tarvitse odottaa kauhulla maanantaiaamua kostean viikonlopun jälkeen! Päinvastoin mieli on ollut hyvä koko päivän, työkaverit jopa ihmettelivät, kuinka joku voi olla maanantaina noin pirteänä duunissa Karkin napostelua pyrin nyt rajoittamaan, ostin kaupasta kuivattuja taateleita jotka ovat ehkä lisäainemakeisille hieman parempi vaihtoehto (vaikka makeita ovat kyllä nekin).
No eipä juuri toista niin rasittavaa näkyä todella olekaan - vain känninen äijä vetää sille vertoja
Se on varmasti totta, että vaikka naiset kiskovat viinaa jo ihan samalla tappotahdilla kuin miehet, yleisissä asenteissa naisten juomiseen suhtaudutaan jotenkin jyrkemmin. Eivätpä sukupuoliroolit ja arkkityypit ole isommin muuttuneet, vaikka paljon puhutaan. Kymmenisen vuotta sitten Plinkki oli täynnään naisia, etenkin äitejä, joille esim. A-klinikalle hakeutuminen oli - jos mahdollista - vieläkin vaikeampaa kuin miehille, kun taas esim. psykoterapiaan ryhtyminen saattoi olla heille jotenkin iisimpää. Äidillinen häpeä lienee jotain potenssikorotteista sortimenttia vielä alkoholismiin oleellisesti kuuluvan muunkin häpeän päälle.
Sitä ei tiedä, kuinka moni nainen tuolla jossakin näitä keskusteluita lukee ja saa teidän naisten kirjoituksista juuri sen ratkaisevan rohkaisun itselleen, että perhana, voin mä tästä nousta eikä mun tarvitse hävetä ongelmaani yhtään sen enempää kuin muiden, vaikka olen nainen. Toinen huippu juttu niin teissä naisissa kuin kanssamiehissä on se, että ikähaarukka tuntuu vuosikymmenessä laajenneen. Täällä on minusta nyt paljon enemmän melko nuoria tyyppejä! Satamamestari taitaa olla reilusti alle kolmenkympin, mimmeissä kolmekymppisiä on käsittääkseni enemmänkin. Tämä merkitsee minulle sitä, että alkoholiongelmiin ja niiden ratkaisuihin heräämisestä jo nuorella iällä on tullut aiempaa yleisempää.
Tää on taas ihan muisti- ja mutupuhetta, mutta näin tuumin.
Minua on aina ärsyttänyt nuo kommentit kauheista humalaisista naisista. Yhtä kamalalta ne miehet näyttävät. Ihan vasta jossain hölönpölön tosi-tv ohjelmassa joku äijä sanoi ihan pokkana, että miehet saa ryypätä ja naisten pitää ottaa vähemmän Menneinä aikoina, jos joku urpo olisi sanonut minulle noin baarissa, olisin tilannut saman tein tuopin ja näkäräiset päälle.
No joo, eipä ne äijät tosiaan sen fiksumpia ja filmaattisempia kännissä ole mitä me naisihmiset, vaikka noi “kauheaa, NAINEN ympäripäissään” -asenteet elävät edelleen. Tuon äidillisen häpeän voin kyllä kuvitella olevan aika megalomaanista, vaikkei itselläni lapsia olekaan. Tosin ei kummankaan huoltajan ryyppääminen lasten läsnäollessa tms. ole mielestäni lainkaan hyväksyttävää, oli kyseessä sitten äiti tai isä. Itse varmasti kokisin aivan kamalia häpeän- ja syyllisyydentunteita jo siinä vaiheessa, jos olisin juopottelun takia laiminlyönyt vaikka vain lemmikkieläimen hoitoa.
Minäkin olen huomannut, että Plinkissä on jopa yllättävän runsaasti suht nuorta ja muutenkin “monimuotoista” porukkaa. Toisaalta täällä jutustellessa nuo ikä- ja sukupuoli"roolit" menettävät osittain merkitystään, saman asian äärellähän tässä ollaan iästä, sukupuolesta ja muista taustoista riippumatta.
Hei millanen huomasin että on tultu plinkkiin samana päivänä!
Kyllä se tosiaan on niin että naisen juominen on ympäristön ja myös itsensä naisen mielestä häpeällisempää kuin miehen vastaava. Ajatelkaa, siitäkään ei ole niin kovin pitkä aika kun nainen ei voinut mennä ravintolaan ilman miesseuralaista. Luulen että keskioluen vapautuminen maitokauppoihin vuonna 1969 oli naistenkin juomista edistävä asia. Tää ei ole faktaa vaan omia mietteitäni.
Ja jos minäkään en tuosta lähikaupasta olisi voinut juomisiani noutaa niin voi olla että en vielä olisikaan näin alkoholisoitunut. Ainakin ne monen päivän sessiot jotka vietin alakerrassa yksin omassa suljetussa kuplassani juomassa ja nukkumassa vuorotellen olisi olleet paljon vaikeampia jolleivat suorastaan mahdottomia toteuttaa. Kävin aina selvempänä hetkenä ostamassa juotavaa siwasta niin paljon kuin jaksoin kantaa ja pakenin kuplaani. Mies hoiti tällöin perheen ja tissutteli itsekin ,mutta sivistyneesti. Kyllä hänkin minulle joskus juomista kantoi kun oikein vaikeroin. Nämä kuplaan vetäytymiseni tulivat aina loputtoman marttyrimaisen toisten eteen uurastamisen jälkeen. Olin totaalisen uupunut ja joku onneton meni sanomaan poikkipuolen sanan. Siitä sain syyn omaan lepoon. Luojalle kiitos nyt osaan levätä ja laiskotella ihan selvin päin.
Näköjään kova tarve on muistella noita silloisia käyttäytymismalleja ja ihmetellä omaa hulluuttaan.
Mulla kyllä karkaa aina juttu ihan ihme raiteille kun alan kirjoittaa. No prosessoidaan yhdessä tätä niin saadaan valoa ja iloa elämään. Kun enää meidän ei tarvitse kokea häpeää tai muutakaan helvettiä. Harmoniaa kohti mennään, jokainen juomatta jäänyt paukku on askel eteenpäin!
No niinpäs rakasminä ollaankin tultu! Hauskaa Mulle tuo päivä ainakin oli käänteentekevä, ja tosi kiitollinen olen tästä Plinkistä ja tietysti myös jokaisesta raittiista päivästä. Eikä täällä haittaa, vaikka juttu omasta mielestä karkaisikin “omituisille raiteille”. Minä ainakin olen kirjoittanut tänne aina kun on siltä tuntunut, vaikkei asiaa olisikaan ollut
Tuo on varmasti totta, että kaljan yms. myynnin siirtyminen tavallisiin ruokakauppoihin on vaikuttanut suotuisasti monen alkoholisoitumiseen. Minun täytyy myöntää, että jossain vaiheessa ajattelin, etten edes ole mikään “oikea” juoppo, kun tissuttelen sidukkaa tiukan viinan sijasta. Joopajoo, löytyihän noita selityksiä…
Musiikki on ollut mulle aina tärkeää, ja monesti jostakin tietystä biisistä on tullut erityinen vähän niin kuin sattumalta. Eilen illalla kuulin Kaija K:n Vapaa-kappaleen Erinin esittämänä, ja jotenkin kolahti ihan mielettömästi tässä nykyisessä elämäntilanteessani. Ihan tuli kyynel silmäkulmaan ja pitkästä aikaa jostain muusta syystä, kuin krapula-ahdistuksesta ja toivottomuuden tunteesta johtuen
Olen samaa mieltä. Jonain krapula-aamuna vaihdoin vaippaa tuolloin vasta 4-kuukautiselle lapselleni ja se jo tajusi aivan selvästi, ettei isä ole nyt ihan kunnossa: ilmeestä saattoi lukea, että kaveri oli hyvin varautunut ja ehkä hieman peloissaankin. Sitä turvattomuutta en halua tarjota lapselleni enää yhtään.
Minulla oli myös yksi elämäni parhaista teoista se kun tulin plinkkiin. Tuntui että olen tullut kotiin jossa minua ymmärretään. Ihanaa kun saa aamulla herättyä jäsennellä ajatuksia ja illalla on " joku odottamassa"
Harmittaa ajan puute, olen lukenut murto-osan ketjuista ja en kovin hyvin " tunne" ihmisiä.
Helpottaa hirveesti kun saa kirjoitella mitä mieleen milloinkin kohoaa.
Minulla on ainainen syyllisyys siitä, että olen aiheuttanut lapsille turvattomuuden tunteita. Heistä on tullut tasapainoisia ( no joo,toisella tytöllä on ollut vaikeeta perheen ulkopuolisen surun takia) nuoria. Poika ei niin railakasta elämää ole kokenut ja häntä en tunne laiminlyöneeni. Mutta tyttöjen ollessa pieniä oli kyllä paljon tilanteita että pelkäsivät riitelyämme. Vanhempi tyttö kerran pienenä sanoi että äiti sinussa on kaksi ihmistä. Ihana äiti ja sitten kun juot niin olet erilainen ja outo. Tyttöjen kanssa on juteltu menneistä väsymiseen asti ja ovat sanoneet että kyllä jonkinlainen epäluottamus ihmisiin on peruja lapsuudesta. Kiittelevät kyllä että eivät ole nälkää nähneet ja puhdasta vaatetta on aina ollut. Ovat myös kokeneet olleensa aina rakkaita. Ovat kertoneet aina ymmärtäneensä että juomiseni syy ei ollut heissä vaan omassa pahassa olossani.
Kuitenkin tulee usein mieleen mitä kaikkea olisin voinut tehdä paremmin. Äidin ikuinen syyllisyys. No,nyt on aika hyvittää heille silloista läsnä olemattomuuttani ja olla aina saatavilla kun tarvitsevat. Meillä on tosi hyvät välit. Vanhin tyttö asuu jo omillaan ja pidetään yhteyttä muutaman kerran viikossa. Nuorempi kertoo paljon asioistaan ja halitaankin silloin tällöin.
Toivotaan etten ole heitä vaurioittanut lopullisesti.
Miksen herännyt raittiuteen aiemmin? No onneksi edes nyt!
Minä olen teini-iässä ja sen jälkeenkin kärsinyt alkoholisti-isäni lapasesta lähteneestä juomisesta. Hän ryhdistäytyi, kun olin yli parikymppinen ja muuttanut pois kotoa. En minä hänelle kaunaa kanna, tai kuten eräässä toisessa ketjussakin totesin, varsinkaan syytä vanhempia omasta alkoholisoitumisestani (vaikka juoppogeenit olen todennäköisesti perinyt sekä äitini että isäni puolelta). Pääasia, että nykyisin meillä lapsilla on hyvät välit vanhempiin, kotona on kiva käydä ja isä on saanut elämänsä hallintaan. Hän on jo sen ikäinen, että varmasti olisi terveys pettänyt, mikäli olisi jatkanut juomista entiseen malliin.
Joten älä liikaa “piiskaa” itseäsi, rakasminä Menneet ovat menneitä, ja kaikesta huolimatta vaikutat hyvältä äidiltä lapsillesi. Tuo toimiva keskusteluyhteys ja muutenkin hyvät välit ovat todella hieno juttu vanhemman ja lapsen välillä, itsekin olen kiitollinen läheisistä väleistä oman äitini kanssa.
Varmaan jokainen alkoholisti (myös minä) aika ajoin miettii, miksei “herännyt raittiuteen” aiemmin. Tuo salakavala sairaus vain pyrkii keksimään syitä sille, miksi raitistumista kannattaisi lykätä, tai sitten kääntää asiat niin, ettei minkäänlaista juomisongelmaa muka ole edes olemassa. Turha siis siitäkään liikaa itseään syyllistää, pääasia että olemme raittiina nyt ja toivottavasti myös huomenna
Voi kiitos millanen!
Kyllä koitankin jättää menneet omaan arvoonsa Jolloinkin kun on muutenkin alamaissa tulee ne raastavat syyllisyydet. Pitäis ehkä vielä pikkusen jutella lasten kanssa ja kysellä heidän tuntojaan vai olisko parempi elää vaan mahdollisimman hyvin tätä hetkeä ja olla vaan nyt se äiti täysillä joka jäi juomapuuhien varjoon silloin?
Tytöistä jompikumpi on sanonut että on hyvä että ovat läheltä nähneet alkoholin voiman. Vanhempi ei juurikaan taida ottaa (poikaystävä on absolutisti)
ja nuorempi ei vielä laillisesti saa. On kerran jäänyt kiinni. Aina kun on kavereilla soitellaan ja on sanonut että myöhäänkin voi soittaa. Tiedän kyllä että bileissä joissa hän viikonloppuisin käy ryypätään ja nappaavat ehkä muutakin. Voihan se olla että hän " kusettaa" mua niinkuin minäkin teininä äitiäni. Hyvässä kunnossa aina tulee kotiin.
Täysi- ikäisenä aikoo tämä nuorempi baarissa ruveta käymään. Sitähän en voi keltää. Olen kertonut että suvusta löytyy monta viinaan välillisesti tai välittömästi kuollutta niin että geenit on alkoholismiin alttiit. Pyysin olemaan tuntosarvet pystyssä, olen käytettävissä ja tukena jos alkaa liikaa maistua ja tie olemaan liian liukas.
Onneksi nyt ollaan pojan ollessa maailmassa vähennetty radikaalisti. Vaikka sanoin että häntä en ole laiminlyönyt niin alkoi se yöllä vaivata mieltä.
Tytöillä oli toisensa silloin kun oli tosi vaikeaa. Poika pikkunen on silleen yksin kun on ainoa pieni. Varmaan on tuntenut ihmetystä kun on oltu leikkikentällä ja äidllä juomat mukana eikä hän saa maistaa. Ne on ollut toisaalta hänelle luksusreissuja kun on saanut pillimehua ja tikkaria.
Voi ihanuutta että se kaikki on ohi!
Voi itsekin leikkikentällä juoda pillimehun tai imeskellä tikkaria! Ei ole huono- omatunto eikä tule krapulaa. Hampaitten takia ehkä pitäis vähän kokea syyllisyyttä?
Siitä olen mielettömän kiitollinen että minulla on läheiset välit lasten kanssa. Kerran töissä olin nuoren sijaisen kanssa ja toinen tytöistä soitti. Juttua tuli niin hirveesti etten meinannut saada puhelua loppumaan. Tokaisin sitten nuorelle työkaverilleni että olipas sillä nyt asiaa.
Hän kehotti olemaan onnellinen että on. Itsellään ei ole kertomansa mukaan vuosiin( oli silloin muistaakseni19) ollut mitään sanottavaa vanhemmilleen.
Kyllä, olen kiitollinen noista ihanista lapsista jotka olen saanut ja iloitsen että itselläni on hyvät välit omaan äitiini ja lapsiini. Niitä en onnistunut yrityksistäni huolimatta pilaamaan.
Leppoisaa raitista päivää!
Vielä tuosta " raittiuteen heräämisestä".
Itse olen haaveillut raittiudesta ainakin 15 vuotta. Yrittänytkin joskus ja kokenut että se on ihan sula mahdottomuus.
Nyt vasta olen tajunnut että tää oikeesti onnistuu kun on motivaatio kohdallaan ja pakillinen hyviä työkaluja.
Ja rakkaat plinkkiläiset tukiverkkona joka ei anna vajota liian syvälle.
Vaikkei itselläni ole lapsia, jotka olisivat kärsineet juomisestani, olen kyllä kieriskellyt raastavissa syyllisyydentunnoissa muiden alkoholismiin liittyvien “lieveilmiöiden” takia. Eilen ennen nukkumaanmenoa aloin esimerkiksi miettiä, kuinka paljon minulla on viimeisen parin-kolmen vuoden aikana mennyt rahaa kurkusta alas Rahaa, jonka olisi voinut laittaa säästöön, tai ainakin käyttää johonkin huomattavasti järkevämpään. Sitten kuitenkin totesin itselleni, että turha sitä enää on surra, mennyt mikä mennyt. Noihin jo tapahtuneisiin asioihin ei voi enää vaikuttaa, ja niiden vatvominen tekee minusta ahdistuneen ja stressaantuneen, mikä puolestaan haittaa raittiuttani. Joten ei muuta kun nokka kohti tulevaa ja voimavarojen suuntaaminen siihen, ettei enää sabotoi elämäänsä viinalla. Joskus nuo syyllisyydentuskat tietysti kaikesta huolimatta iskevät päälle, mutta täytyy koittaa suhtautua niihin samalla tapaa kuin viinanhimoon: siis ohimenevinä ilmiöinä.
Minä olen myös ajatellut, että jos saan joskus omia lapsia, kerron heille avoimesti meidän alkoholismi-sukurasituksesta ja kehotan olemaan varovainen viinanjuonnin suhteen. Oma äitinikin on tästä meitä lapsia kyllä varoittanut, mutta minun oli silti näköjään koettava riskin olemassaolo kantapään kautta Täytyy toivoa, että nuorempien sisarusten kohdalla homma menee toisin, eivätkä he joudu koskaan painiskelemaan näiden samojen ongelmien kanssa.
Kyllähän minäkin viinanjuonnin rajoittamista ja raitistumista (huonolla menestyksellä) yritin ennen tätä pistettä, missä olen nyt. Mulle tuli kanssa tuo samanlainen “minun on mahdotonta raitistua”-fiilis, mikä johti toivottomuuden tunteisiin. Nyt jälkeenpäin olen pohtinut, olisiko tuossakin ollut kyse siitä, että alkoholismi halusi minun ajattelevan tuolla lailla, jotta jatkoin juomista. Tiedä häntä, mutta kuten rakasminä kirjoitat, tämän uuden työkalupakin ja asenteen kanssa on hyvä jatkaa eteenpäin aina uuteen raittiiseen päivään
Minulla on ollut tänään ihan ihmeellinen päivä mielialanvaihteluiden suhteen. Päivällä töissä olin tosi hyvällä tuulella, mutta illasta iski joku kummallinen angsti päälle, ja oli suoraan sanottua hirveän paha mieli ilman mitään hyvää syytä Onneksi pitkä lenkki toimi hyvänä terapiana, ja kaipa tähän raitistumiseen liittyy sekin, että oppii ottamaan vastaan erilaisia tunteita ja käsittelemään ne ilman alkoholiturrutusta.
No, nyt kuitenkin olen ulkoilun ja saunan jälkeen niin sippi, että pidemmittä puheitta toivotan kaikille oikein levollista yötä!
Itse olen huomannut myös nuo mielialan vaihtelut. Töissä on aina kiirus päällä eikä yleensä edes ehdi miettimään tätä raitistumista mutta iltaisin mieli myllertää. Mielessä läikähtelee huikka aina välillä mutta saan itseni oikealle raiteelle sanomalla itselleni että se on sairaus joka puhuu pään sisällä, en minä. Se yleensä helpottaa. Tänään aamulla junassa työmatkalla mietin miten onnekas olenkaan, mulla on oikeasti kaikki elämän valttikortit käsissä, kunhan vaan en ryssi asioita nyt viinan takia. Ja se ryyppääminen ei ole oikeasti sen arvoista että pilaisin koko elämäni sen vuoksi! Olen myös miettinyt milloin viimeksi oikeasti voin rehellisesti sanoa, että ryyppyreissua seuraavana päivänä olisin pystynyt rehellisesti sanomaan, että olipas mukava ilta? En oikeasti edes muista, niin pitkään kaikki ryyppäykset ovat päättyneet katastrofiin ja/tai järkyttävään morkkikseen. Tuotakin aina muistutan mieleen jos hiipii huikka tajuntaan. Olen alkanut jopa tuntea ylpeyttä siitä, että olen raitistumassa, sunnuntaiaamuna oikeasti itkin ilosta kun en ollut krapulassa! Tässä silti mennään nyt päivä kerrallaan, tänään AA-palaveriin hakemaan lisäpotkua.
Asiaa kyllä puhut, Nti Kulaus! Minä olen todella kiitollinen siitä, että tajusin tilanteeni, ennen kuin olin juomisella aiheuttanut pysyvää vahinkoa elämälleni (esim. terveys, ihmissuhteet). Olen myös miettinyt, koskakohan viinasta on koitunut minulle enemmän hauskuutta ja iloa, kuin morkkista ja pahaa mieltä. Aikaa siitä on joitakin vuosia, ja viime aikoina ryyppäämisestä on ollut ainoastaan noita negatiivisia seurauksia.
Eilisen tapaan olen ollut tänäänkin alavireisellä fiiliksellä liikenteessä. Nyt illasta olen alkanut epäillä, olisinkohan tulossa kipeäksi - väsyttää, päätä ja silmiä särkee sekä paleltaa koko ajan. Duunipaikalla meillä on ollut liikkeellä flunssaa ja vatsatautia, mutta täytyy toivoa, että selviäisi itse säikähdyksellä. Viikonloppu olisi tarkoitus viettää töiden merkeissä, joten siirrynpä tästä nyt peiton alle potemaan ja siemailemaan Finrexiniä.
Heips millanen!
Sama vika täälläkin että nuha ja päätä särkee. Huomenna vielä koko päivä töitä. Hoh hoijaa.
Todellakin kannattaa olla kiitollinen että ei juomisellaan ole onnistunut mahdotonta vahinkoa aiheuttamaan. Kyllä ne apeudet silti välillä kurkkii ja käy halailemassa.
Tyrkitään pois ja koitetaan ajatella kaikkia hyviä asioita joita raittius on tuonut ja tuo. Jokaisen raittiin päivän jälkeen saldo on enemmän plussalla!
Jos vetovoiman lakiin on uskomista niin hyvä vetää puoleensa hyvää. Ajatellaan hyvää ja tehdään hyvää.
Ja vaikkei siihen uskoisikaan niin eipä kai hyvän viljelystä vahinkoakaan ole!
Siitä alkon tuomasta positiivisesta tunteesta niin itsellänikään ei ole vuosiin hyviä tuntemuksia ollut. Kyllä se tehokas masenne on. Muistan loppuaikoina jo juomispäätöksen jälkeen mielen valtasi suunnaton pettymys. Ja ekan huikan jälkeen se syveni. Hetkeksi vähän helpotti ja tuntui mukavalta( todella vain hetken) minun vauhdilla. Aika pian filmi poikki ja aamuyöllä herääminen paniikkiin ja masennukseen.
Voi hyvää päivää ja näin kauan jatkoin.
Mut se meni jo! Nyt uusi elämä ja uudet kujeet.
Leppoisia fiiliksiä huomiselle! Kauniita unosia!
Millanen ja rakasminä! Meillä on flunssaa myöten erittäin samanlaisia ajatelmia juuri nyt! Nyt buranaa ja nenäsumutetta huiviin ja pehkuun. Mutta palaan vielä näihin aatoksiin. Woimaannuttavaa yötä!
Karkin napostelua pyrin nyt rajoittamaan, ostin kaupasta kuivattuja taateleita jotka ovat ehkä lisäainemakeisille hieman parempi vaihtoehto (vaikka makeita ovat kyllä nekin).
Menneinä aikoina, jos joku urpo olisi sanonut minulle noin baarissa, olisin tilannut saman tein tuopin ja näkäräiset päälle.
Rahaa, jonka olisi voinut laittaa säästöön, tai ainakin käyttää johonkin huomattavasti järkevämpään. Sitten kuitenkin totesin itselleni, että turha sitä enää on surra, mennyt mikä mennyt. Noihin jo tapahtuneisiin asioihin ei voi enää vaikuttaa, ja niiden vatvominen tekee minusta ahdistuneen ja stressaantuneen, mikä puolestaan haittaa raittiuttani. Joten ei muuta kun nokka kohti tulevaa ja voimavarojen suuntaaminen siihen, ettei enää sabotoi elämäänsä viinalla. Joskus nuo syyllisyydentuskat tietysti kaikesta huolimatta iskevät päälle, mutta täytyy koittaa suhtautua niihin samalla tapaa kuin viinanhimoon: siis ohimenevinä ilmiöinä.
Täytyy toivoa, että nuorempien sisarusten kohdalla homma menee toisin, eivätkä he joudu koskaan painiskelemaan näiden samojen ongelmien kanssa.
Onneksi pitkä lenkki toimi hyvänä terapiana, ja kaipa tähän raitistumiseen liittyy sekin, että oppii ottamaan vastaan erilaisia tunteita ja käsittelemään ne ilman alkoholiturrutusta.