Olen alle 30-vuotias nainen. Olen juonut 13-vuotiaasta lähtien, aina humalahakuisesti (mielellään niin, että muisti menee). Juominen on lisääntynyt täytettyäni 18 vuotta.
Biologiset vanhempani ovat kummatkin alkoholisteja (minut on sijoitettu). Olen joutunut kokemaan rankkaa seksuaalista hyväksikäyttöä lapsena ja myöhemmin myös aikuisena. Käyn psykoterapiassa (toista vuotta), joka on auttanut todella paljon.
En vaan ole pystynyt kertomaan juomisestani, joka riistäytyi käsistä reilu vuosi sitten. Pisin aika selvinpäin vuoden sisään on ollut neljä päivää. Juon itseni umpikänniin monta kertaa viikossa (alkoholiannoksia tulee 10-18) niin, että en ole päässyt töihin noin neljänä päivänä kuukaudessa.
Mun pitäisi puhua tästä terapeutille ,mutta en pysty, koska häpeä on liian suuri. Mun pitäisi mennä terveyskeskukseen, mutta en kehtaa.
Haluaisin vaan juoda, juoda ja juoda, kunnes saavutan sen pisteen, että… ehkä kuolen, tai jotain. Vaikka olen tyytyväinen, haluaisin silti vaan ryypätä.
Ennen juomista “hoidin” tuskaista oloani syömishäiriön avulla, eli ongelmasta toiseen hypitään.
Mistä saan rohkeutta hakea itselleni apua?
Jos vaikka uteliaisuus voittaisi pelon. Et tiedä mitä siellä avun hakemisen ja avun saamisen takana on. Voit saada sen tietoosi vain ottamalla asiasta selvää. Jos oikein ymmärsin niin nykyinen tilanteesi ei ole hyvä joten sinulla ei ole mitään menetettävää (tai ei ainakaan paljon menetettävää).
Varaa aika johonkin apua tarjoavaan paikkaan niin pelko lakkaa koska et voi enää perääntyä.
Vastaan suoraan vain otsikon kysymykseesi, enkä mene sen syvempään asian anatomiaan, kun tämä on omassa tuttavapiirissäkin (jälleen) ajankohtaista.
Yksi pohja ainakin tullenee siinä vaiheessa, josta sitten kukin toki päättää itse miten siihen suhtautuu eli terveesti vai epäterveesti, kun jotain sellaista tapahtuu ettei lopettaminen/vähentäminen enää olekaan omissa käsissä pelkästään. Tai oikeastaan jos ei vaihtoehtoja olisi enää ollenkaan. Juurikin samanlaista painiskelua ja juupas-eipäs -pohdintaa kävi eräs hänkin alle kolmekymppinen tuttu tuossa pitkin kesää, kun viimeistään lähti käsistä aika reippaasti. Sitten kajahti sellainen haimatulehdus, että enää ei ole vaihtoehtona juoda pulloakaan keskiolutta. Muotoillaan näin, että niin kauan kuin asia on ihan omissa käsissä ja pitää vain tehdä päätös, kaikki on hyvin paljon helpompaa henkisestikin, verrattuna siihen ettei ole enää kuin yksi vaihtoehto.
Jos itse tunnet kestäväsi ajatuksen ihan ok, että lääkäri sanoo sinun kuolevan seuraavaan saunakaljaan noin alle kolmekymppisenä, sitten asia on varmaankin aika fine kuten on nytkin. Mutta jos tuntuu, että se iskisi aika kovaa kasvoille, sitten kannattaa ehkä miettiä vakavasti…
Sitä pohjaa ei kannata jäädä odottamaan. Joillekin se kuoppa on niin syvä (ja lapiolla kaivettu) ettei sieltä nouse kukaan.
Minä löysin oman pojhjani ja menin AA ryhmään. Suosittelen ihan lämpimästi. Ei se vielä mitään takaa, mutta tuskin kenenkään asiat on huonompaan mennyt siellä. Jäsenehdot taitaa täyttyä, eikä jäsenmaksua tunneta. AA:n auttava puhelin on ehkä “kasvottomampi” vaihtoehto, jos liikaa ujostuttaa.
Ryhmiä on (kuulemma) monenlaisia. Jos eka tuntuu huonolta niin ei kannata lannistua vaan kokeilla jotain toista. Ihan alkuun voi vaikka vaan kuunella toisten tarinoita. Sekin auttaa. Huomaat että et ole ainoa ja ehkä siten se häpeä helpottaa ja uskallat kertoa terapeutillekin.
Kyllä tälläiselle palstallekin kirjoittelu jotain auttaa.
Pari askelta jotka tulisi heti mieleen
- ongelman myöntäminen itselle
- älä syyttele muita
- ota vastuu itsestäsi (kukaan toinen ei sitä voi kantaa)
I want to make it clear that no personal information is shared, sold, or provided to any person or businesses from this site. The information you