Sellainen kuin minä, koko ajan menossa jonnekin
Menevä alkoholisti ei sammaloidu!
Takaapäin katsottuna horjuva ja haiseva mökeltävä harottavahapsinen joka on menossa -hakemaan lisää viinaa.
Pyylevä alkoholisti on samanlainen mutta isompi
Piilevä alkoholisti on puskan takana eikä näy
Alkoholi maittaa kaikille koska ovat alkoholisteja. Muuten voi olla melkein millaisia vain.
Nyt pakosti muistuu mieleen se t-paita, jonka etupuolella lukee “Jeesus tulee!” ja selkäpuolella “Jeesus menee!”
Pelastit päiväni 
Minä taidan olla juuri sellainen menevä alkoholisti. Joulukuuussa vietin 2 viikkoa Aasiassa ja nyt viikon Afrikassa. Toukokuussa sitten varmaan jonkinlainen Euroopan visiitti. Hei taas, …
Liittyikö se alkoholismiin vai sattumaako oli… muistan kuitenkin miten alkoholistina oli se “menevän miehen” statuskin jotenkin pinnalla.
Ja joskus nuorempana oli mentävä, kaljalle nyt kumminkin, kun “kaikki muutkin” siellä olivat ja kotiin jäädessä olisi ihan varmasti jäänyt jostain paitsi.
Alkoholismin taaksejäämisestä vai iän karttumisesta vai molempien yhteisvaikutuksestako johtunee, ettei enää semmoista kulkemisen pakkoa ole?
Tai sitten se kehitys on johtunut ihan jostain muusta?
Tunnistan.
Juoppona oli mentävä mukaan. Juopon riippuvuus muista ihmisistä ja muiden tunnustuksesta oli tärkeä asia.
Raittius toi itsenäisyyden.
Riippuvuus muista ihmisistä, huomionarvoinen pointti.
Ehkä osa päihderiippuvuutta onkin riippuvuutta päihteisiin liittyvistä tapahtumista, mielikuvista, sosiaalisuudesta, ryhmäkulttuurista, vuorovaikutuksen kaipuusta?
Ehkä terve itsenäistyminen, itsetuntemus ja itseluottamus (joka ei suinkaan tarkoita eristäytymistä tai vuorovaikutuksen kieltämistä) on joskus avain omilla jaloilla seisomiseen ja päihteiden tarpeettomiksitulemiseen?
Juokse, tyttö, juokse!
Pakene itseäsi!
Punnerra ja ponnista, mene ja menesty!
Hikoile! Puhu! Revi itseäsi auki!
Vasta kun alkoholismi on ohi voit rauhoittua.
Tai kun opit rauhoittumaan menee alkoholismikin ohi.
Kumpi ensin, muna vai kana? Onko väliä?
toimii kumpaankin suuntaan.
Rauhoittumisen saa pysähtymällä, ei juoksemalla pakoon. Paradoksi on siinä että alkuun pysähtyminen ja hiljaa oleminen tuntuu hermostuttavalta.
Varmasti monelle tuttua. Mennä piti. Niin juomaan kuin juomatta olemiseenkin.
Aina jonnekin.
Ehkäpä tein siinä lopettamisen kanssa oikean johtopäätöksen. Ajattelin että nytpä ei ole tämän asian kanssa kiire touhuamaan mitään. Olen vain ottamatta ryyppyä.
Oli se, ensimmäiset viikot, varmastikin, vähän kärvistelyn puolella. Mukavampaa olisi ollut mennä ja tehdä jotain just siihen asiaan liittyvää, tuntea että olen nyt jotain rakentamassa ja jotenkin korjaamassa ja semmoista.
Mutta, ehkäpä kannatti olla hetki hiljaa, tehdä ihan muita asioita, ottaa etäisyyttä.
Sittenpä oli kärvistelyt kärvistelty, kerralla ja luomumenetelmällä. Eipä tule uniin enää.
Kai se on ennenkaikkea elämäntapakysymys, jos on tottunut aina ja joka asiassa menemään, painamaan päälle, eteenpäin ja jonon jatkoksi mennäänpä sitten sotaan tai kirkkoon tai kapakkaan, vaikka viimeisen marssijan takinliepeestä roikkuen kunhan saa mukana pysyä… on se kova muutos, pysähtyä, todeta että ei perkele, ei minulla minnekään hätä ole. Ja saada itsensä uskomaan se.
Mutta on se sitten jälkikäteen ajateltuna sen arvoista.
Mitä jos vaan viihtyy muiden seurassa, eli on niin sanotusti sosiaalinen luonne?
Onx pakko olla hiljaa ja paikoillaan jos ei tahdo?
Mitä jos tykkää metelistä ja liikkeellä olosta? Eiks saa ? 
Juu, ei ainakaan minulla ole siihen mitään sanomista. Joillakin ihmisillä menee ihan luonnostaan hyvin, elämä on menoa ja vauhtia eikä siinä ole koskaan mitään ongelmallista.
Minulla vähän joskus on ongelmiakin ollut, ja joskus se porukan mukana pysyminen oli myös jonkun ongelman lievitysyritystä. Siihen se ei auttanut oikeastaan kuin siksi aikaa kun meno oli päällä.
Pysähtyminen oli minulle hyväksi. Kun opin tulemaan toimeen itseni kanssa oli muuten muidenkin kanssa toimiminen paljon luontevampaa. Ja se hetkellinen omalta mukavuusalueelta poistuminen, ns. kärvistely, maksoi minun kohdallani itsensä sitten vuosien mittaan takaisin. Kuten vaikka tässä päihdeongelma-asiassa. Kerralla kärsittynä se irtiotto antoi myöhemmin täyden vapauden, ei ole tarvinnut murehtia eikä suorittaa mitään -annanpa asian olla.
Mutta, aivan varmaa on, että kun meitä on niin miljoonaa eri sorttia ihmisiä, niin jollekin taas päinvastainen elämäntapa on paljon parempi.
Eihän täysin ongelmatonta elämää varmaan ole olemassakaan. Mutta joskushan ongelmista eroon pääseminen vaatiikin liikkeelle lähtemistä tai muiden ihmisten kanssa vuorovaikutusta.
Eihän yksinäisyydestä kärsivällekään voi antaa neuvoksi että pysyppäs vaan aloillasi ja yritä viihtyä itses kanssa, niin hyvä tulee. 
Niinhän se on.
Yksinäisyys on aivan omanlaisensa ongelma, ja vaatii omat ratkaisunsa. Usein sekin koostuu useamman asian yhteisvaikutuksesta eikä sekään ihan niin vain ratkea että lisätäänpä vauhtia ja menoa.
Päihdeongelma oli minun kohdallani enimmäkseen hekilökohtainen, oman pään sisällä oleva juttu, jota tietysti olisi voinut olla mukavampi jutustelemalla muiden kanssa vetkutella mutta sen lopullinen ratkaisu vaati -just minun kohdallani- itsenäisen ratkaisun joka ei ollut lainkaan muiden puheista ja jutuista riippuvainen.
Omalla kohdallani löysin siis oikean toimintatavan, koska lopputulos oli tämä, päihdeongelmaa ei enää ole eikä asiasta tarvitse enää murehtia.
Jonkun toisen päihdeongelma voi olla aivan jotain muuta, paljon enemmän muista ihmisistä, ympäristöstä, olosuhteista jne johtuvaa ja silloin kai täytyy ongelma hoitaa pois vaikuttamalla niihin tekijöihin.
On ollut, minunkin elämässäni, sitten paljon muita asioita, ongelmia ja haasteita, joiden korjaaminen on vaatinut nimenomaan yhteistyötä ja yhdessä asioihin vaikuttamista. Kaikki asiat eivät ole vain oman mielen ja asenteiden ja toimintatapojen tulosta.
minusta tässä on tiivistettynä “menevyyden” loppumaton vaatimus ihmiselle.
Ja todellakin, muna vai kana ensin? lopulkta lopputulos ratkaisee -sitten voi pohtia olisiko toinen tie ollut lyhyempi.
Oikeastaanhan vuorovaikutuksessa lienee kyse siitä, että ihminen tarvitsee toisen ihmisen antamaan heijasteita, peilaamaan itseään. Pelkkä oma kokemus ja näkemys on niin sbujektiivinen ja suppea, että siitä voi jäädä monta asiaa huomaamatta ellei kuule asiaan muidenkin näkökantoja kuin omansa.
Jo pelkästään muisti, josta olemme joskus keskutelleet mm. Hannu Lauerman kirjoituksten pohjalta, on subjektiivinen ja muuttuva.
Ihmisellä on taipumus selittää asiat itselleen parhain päin, ja jonkun muun ihmisen näkökulma samaan asiaan voikin tuoda siihen ihan uutta valoa.
Itsekseen pähkäilemällä ei välttämättä pääse kovin pitkälle, vaikka pähkäilisi päivät pääksytyksen.
Tekin, lutunen ja metsänreunan mies, kirjoitatte mieluusti tänne foorumille, jossa kyse on juuri vuorovaikutuksesta muiden kanssa. Vieläpä aika ison ihmisjoukon kanssa, joka lukee kirjoitukset ja kommentoi niitä.
Jos pelkkä itsekseen miettiminen riittäisi, voisi kirjoittaa pöytälaatikkoon ilman mitään internettiä ja keskustelukumppaneita. 
Totta on.
Vuorovaikutustakin ihminen tarvitsee.
Ilman palautetta ihminen jää varmasti epävarmuuden tilaan. Palautehan ei aina ole suoraa , sanallista, vaan sitä saadaan vuorovaikutustilanteissa ilmeinä, kehonkielenä, huomiointina tai huomiotta jättämisenä , ja arkielämässä se tulee yleensä pitemmällä ajanjaksolla. Jos ihmiset lakkaavat hakeutumasta seuraasi, niin se on selkeää palautetta, sekin.
Toisaalta ihminen tarvitsee joissakin tilanteissa myös tässä esille tulleen rauhoittumisen, irrottautumisen , oman ajatuslinjan etsimisen ilman että se määräytyy muiden asettamien odotusten mukaan tai sen mukaan mitä ihminen olettaa muiden odottavan.
Minulla oli varmaankin nuorempana se muiden antaman palautteen ja reagoinnin seuraaminen -ja oman käyttäytymisen “korjalilu” sen mukaan kovinkin korostunutta. Oliko se sitten päihdeongelmaa edesauttava tekijä, kenties.