Miksiköhän olen tällainen? Aamupohdiskelua...

Me Lopettajat
1

Miksi tulin viinalle persoksi ja miksi aloin toimia, kuten toimin. No, siihen itsellä on omat selitykseni, jotka eivät välttämättä oikeita.

Mutta tuo ryhmissä kiltisti mukana oleminen.
En oikein ole onnistunut toimimaan ryhmissä. Päällimmäisenä tulee mieleen päihdekuntoutuksen avoin ryhmä. Vähän aikaa oli kivaa, sitten jotkut hemmot alkoivat ärsyttämään minua ja kun olen aika teräväkielinen aloin vittuilemaan tyypeille, jos en ihan ryhmässä, sitten ryhmän Whattsapissa, missä homma levisi niin, etten enää viime syksynä kehdannut ko. ryhmään mennä. Samankaltaista oli AA:ssa joskus.
Nyt olen huomannut, että samaa on täällä plinkissä. Alan kaivaa verta nenustani, vittuilen ja sen jälkeen pahoitan mieleni, kun joku antaa takaisin. Yön yli nukkuminen usein auttaa, kun malttaisi ennen yötä pitää päänsä kiinni.

Ennen uskoin, että alkoholilla oli osuutta asiaan, kuten viime syksynä olikin. Mutta toimin saman kaavan mukaan myös nyt raittiina? Syyt ovat jossakin syvemmällä. Olen tällä tavalla saanut välit jäisiksi myös sisaruksiini.

Onko takana jokin sisäänrakennettu juttu omassa mielessäni. Poltan siltoja ja sitten huomaan olevani taas yksin. En tietoisesti ymmärrä haluavani tällaista, mutta aika paljon toistan samaa käyttäytymismallia. Uudellen ja uudelleen.

Yksi naisystävä, jonka tapasin a-klinikan avoimessa ryhmässä, sanoi että hän ajatteli minua katseltuaan ja kuunneltuaan, että jos tuon ego vielä hiukankin kasvaa, se kohta räjähtää ja tyyppi (minä) leviän ympäri seiniä. Tuo oli n. kymmenen vuotta sitten. Kiva nainen, harmi kun kuoli.

Yritän kasvaa ihmisenä. Yritän olla provosoitumatta antaen tilaa erilaisille ihmisille. Yrittäen ymmärtää, että samassa veneessä ollaan ja jokainen on käynyt tai käy omaa kamppailuaan yhteistä vihollista vastaan tavallaan.

Mulle sopii paremmin henkilökohtainen terapiasuhde päihdetyöntekijän kanssa. Nyt kun kesälomien takia on ollut taukoa, huomaan minusta tulleen inhottavampi ja olen kova kinaamaan ja sanomaan. Se on täälläkin näkynyt.

Näin plinkkiä ajatellen, piruako se minulle kuuluu, jos joku saa hupinsa julistamalla omia mielipiteitään, jotka omistani poikkeavat. Tai postaamalla omaan ketjuunsa juttuja, joissa en pysy mukana. Senhän ei pitäisi minulle kuulua.

No, pääasia kun korkki pysyy kiinni. Sama tavoite on varmasti kaikilla tänne kirjoittavilla. Omalta kohdaltani olen itsekäs ja pidän huolta omasta korkistani. Muut pitääkööt huolen omistaan. Lopetan funtsailun siitä voiko joku kirjoitella noin ihan selvänä.

Helteistä selvää päivää kaikille, käykää uimassa mikäli mahdollista. :slight_smile:

2

Huomenta. Ehkä ihmisten erilaisuuden kohtaaminen on joillekin vaikeaa. Onkin kiinnostava pohtia, tuleeko syyt siihen lapsuudesta, ja miten itse tuli hyväksytyksi lapsena. On kai niin, että ihmiset joilla on ollut lapsena paljon torjutuksi tulemisen kokemuksia, kasvavat torjuviksi muita kohtaan. Lasinen lapsuushan voi aiheuttaa paljon torjutuksi tulemisen kokemuksia lapselle, mutta ei aina, eikä pelkästään se.
Itsetehostus puolestaan voi olla suojamuuri muuta maailmaa vastaan. Kaikki itsetehostuskaan ei ole pahasta, mutta jos se on hyökkäävää ja muita lyttäävää, niin sittenhän se tekee ihmisen vähän hankalaksi.

Ihminen myös ärsyyntyy helposti asioista, joita ei ymmärrä, mutta joita arvelee muiden ymmärtävän. (Tästä syystä muuten abstrakti taide herättää joskus niin suurta vihastusta)

Ihminen voi pelätä hylkäämistä niin, että hylkää mieluummin muut ennenkuin muut ehtivät hylätä hänet. Hylkäämisen pelkokin usein juontuu lapsuudesta, kuten monet asiat, niinkuin se vanha höppänä Freudkin keksi.

Minäkin olen muuten käynyt A-klinikan ryhmässä runsaat 10 vuotta sitten. Onneksi en kuollut.

3

Kiitti vadelmamunkki kivasta vastauksesta. Aika paljon löysin vastauksia jo sinun pohdiskelustasi.
Lasista lapsutta minulla ei ollut, muuten aikamoinen lapsuus, josta olen varmaan täällä jonnekin avautunut. Torjutuksi tulemista ja tunne, että ei minua tänne kaivattu.
Pari pointtia tuossa vastauksesi lopussa myös, jotka osuivat ja niitä mietin. Hylätyksi tulemisen pelko ja toiminen noin, kuten kirjoitit, voi olla minun käytökseeni selitys.

Hauska kevennys tuo sinun a-klinikka ryhmä kokemuksesi :slight_smile: Jotain samaa ole kokenut. Ryhmän vetäjänä toiminut sairaanhoitaja ei toiminut ammatillisesti, oli jollakin tapaa minuun ihastunut ja huomatessaan sutinaa minun ja tuon yhden ryhmäläisen välillä kielsi naista tulemasta ryhmään.
Lisäksi tuo sairaanhoitaja ollessaan estynyt, antoi meidän kokoontua keskenämme. Siitähän tuli melkoinen bakkanaali, ilman viinaa paikalla tosin. Sen jälkeen uskon monen rynnänneen hakemaan alkoholia.
Kaikki muisteltiin mitä hauskaa oli tullut tehtyä kännipäissä. Mukavaa oli, mutta ei edistänyt kenenkään raittiutta.

Lisäksi erikoista oli, että kyseisessä ryhmässä olleista olleista ainakin neljä teki itsarin vuoden sisään ryhmän perustamisesta!

Kerroin asiasta silloin vuosia sitten paikan päihdelääkärille, mutta hän vähätteli juttua ja sanoi, että näinhän juopot usein toimivat. Tappavat itsensä, kun eivät viinaa saa. Sen jälkeen sanoin hyvästit kyseiseen puulaakiin, koska minusta itsarien määrä oli aika suuri prosentti ryhmän kokoon nähden… liki 40%. Harkitsin silloin asiasta raportoimiseen jollekin a-klinikoita valvolle taholle, mutta tekemättä jäi.

Itse pidettiin kivaa mainitsemani päihdekuntoutujanaisen kanssa. Hirveetä, näin jälkikäteen katsellen. Mutta olihan se kesä sekin. Oltiin ilman rajoja, tehtiin mitä huvitti valtakunnan lainsäädännölle nauraen. Minä putkassa kolmisen kertaa, mutta käräjille ei koskaan jouduttu. Lähellä tosin oli, mutta onneksi poliisit laiskoja ja ehkä vähän tyhmiä silloin. Jutut on jo vanhentuneita. Kenenkään ulkopuolisen terveys ei ollut vaarassa, mutta possuelämää. Sekin piti elää ja kokea :frowning:

4

Keskipäivää tännekkin. Näin helteellä on aikaa kirjoitella kun ei jaksa muuta tehdä.
Kyllä samaistun tuohon että pitääkö minun ottaa kantaa ja kertoa mitä ajattelen mistäkin asiasta, kun voisin olla hiljaa. Usein olen saanut jälkikäteen miettiä että miksi olen tällainen. hankala ihminen, jos en muuten ole hankala niin kadun jälkikäteen sitä miksen sanonut mitä ajattelin vaan olin hiljaa kun olisi pitänyt sanoa, mutten uskaltanut. sitten sanoa möläytän mitä sattuu ja loukkaan jonkun mieltä. En tosin enää ole niin paljoa kuin ennen.
Kun raitistuin olin AA-ryhmässä, paikkakunnalla ei ollut kuin yksi ryhmä ja kyllä se oli hirveän vaikeaa välillä kun ärsytti moni ihminen siellä. Tulihan siellä suukopua, ei niinkään minun kans vaan keskenään jotkut riiteli kovastikin, sitten lähti juomaan tai jäi pois ryhmästä kun ei kehdannut takaisin tulla. Minulla oli onnekseni tukihenkilö ryhmässä ja hän neuvoi että älä ala riitelemään, ettei käy niin että joudut jäämään ryhmästä pois. Ja hän sanoi ettei ketään ryhmästä pois ajeta, itse itsensä pois ajaa omalla käytöksellään. Ja myös suvaitsevaisuutta sai opetella siinä ryhmässä, joskus se toimi joskus ei.
Minua rauhoittaa se että pikkuhiljaa ja joskus ainakin hyväksyn itseni ja etten ole ihan samanlainen kuin muut, ja minun on varottava etten suutuksissa tms. tunnetilassa erehdy toivottomaan tilaan ja hae alkoholia.
Toivottomuus, itsensä halveksunta on minulle myrkkyä.
Hyvää päivänjatkoa!

5

Sitä ne ovat useimmille ihmisille. Kannattaa mahdollisuuksien mukaan noilta varjella itseään.

6

Miksi kukin on sellanen kuin onkin =>
*Ihmiset on erilaisia.

Kirjoitetaan eri tyyleillä, sanotaan samoilla sanoilla eri asioita.
Harrastetaan aivan outoja juttuja toisen mielestä, ollaan “fiilistelijöitä”.
On kulttuurillista eroa ja lähtökohtaisesti tullaan erilaisista perheistä, toiset rikkaammasta.
Ja joku voi tulla taitelijasuvusta, toinen on menettänyt jo liikaa tässä elämässä, joku vain havainnoi muita.

Maailmankatsomuksemme on muokkautunut erilaiseksi kulkiessamme eri reittiä tänne ja tähän päivään.
Ja ihmiset ei varmaan koskaan ole olleet näin eriarvoisessa tilanteessa globaalisti, eikä vain taloudellisesti katsoen.

Persoonat ja egot kolisee, kemiallisesti toimittamat tyypit eivät mielestäni vain skulaa keskenään, mitenkään.
Ketjukaveri pelissä ois syytä olla kaveri ja ois tosi kiva kans, jos työkaveri ei ois täysmulkku, mutta joskus näin vain on.

Esim. sellanen ajattelumalli, että “kaikkien kanssa on tultava toimeen” on mulle täysin vierasta.
Kyl se on enempi vain sietämistä, eikä ketään voi muuttaa ja on turhaa tuhlata pateja pyryharakoihin.

Olen huomannut jo kauan aikaa sitten, etten mä halua olla sellasten ihmisten kanssa tekemisissä,
joille mulla ei ole mitään sanottavaa, enkä voi hyvin niiden seurassa ja joilta mulla ei ole mitään opittavaa.
Ja sama on varmasti toisinpäin, sillä ovet avautuvat molempiin suuntiin, mutta toisen katto on toisen lattia.
En kuitenkaan voi sysätä heille ongelmiani, vaan minun ongelmat on minun ongelmia, muilla on ne muiden omatongelmat.

(Mielestäni !) on melkeinpä naurettavaa hurskautta sellanen jokainen ihminen on laulun arvoinen-suvakkeilu.
Miksi ihmeessä mun pitäisi olla vastenmielisten tyyppien kanssa muka hyvää pataa. Voin valita, kenen kanssa aikaa vietän ja missä.
Myös paristosuhdanteissa ollaan käsittääkseni yhdessä enempi toiseen vetoavista syistä, kivoista jutuista ja jopa ihan rakkaudesta,
eikä toista puistattavista syistä, jotka etäännyttävät. Mut se onkin kahden kauppa, eikä sosiaalisen verkoston klimppisoppa.

On paljon helpompaa ja käytännössä vapauttavampaa vain pysyä poissa kusipäiden jengistä ja
hengailla enempi “omiensa” seurassa. Lopetin sen teeskentelyn live-elämässä aikanaan ja
johan tuli aidompi fiilis, kun oli vähemmän vjittumaisia tyyppejä messissä.

Nyt kun asiaa mietin, niin varmaankin nämä kaikkia rakastavat puunhalailijat ovat eläneet ikänsä pumpuloidussa tynnyrissä.
Kun tapahtuu kunnolla rankkoja juttuja, näkökulma muuttuu, eikä paluuta ole. Koko ihmislaji on erittäin pettävä ja raadollinen,
eikä toivoa ole. Mut yksittäinen ihminen voi jotain muita tuhoamatonta ja itseänsä kehittävää silti saavuttaa, mutta se omapaikka
täytyy vaan joskus mennä ottamaan ja jättää sellanen ideologinen maailmanhoivausshitti sillä kertaa vähemmälle ja sivuun.

Toinen popula onkin nämä maailmanpelastajat ja siitä hallitsemattoman suurta tuskaa tuntevat,
mutta eipä niistä enempää, ettei verenpaineeni liikaa nouse.

Usein toisen kaltaisensa taivaisiin nostatus estää näkemästä asioiden mittasuhteita ja laajempaa kulmaa, että voikin olla väärässä…

** Mistä tahansa kemiallisesta myrkystä raitistumiseen kuuluu itsensä opiskelu selvinpäin.
Täydellisyyteen kuuluu se, ettei tee koskaan virheitä. Tältä osin en ole ihan vielä itsekään valmis.
Aikamoisen raitis olen ja eniten tiedän itsestäni, mutta harvaa ihmistä päästän lähelleni
juuri niiden huonon lajimaineen vuoksi.

Mut näillä ehkä joidenkin kammoksumilla teeseillä pääsin itse alkuun, niin siviilissä, työpaikalla, kuin netissäkin.
Ja vain neulatyynyt ja hölmöt on “kaikkien kavereita”. Tärkeintä ois löytää oma balanssinsa ja tuttu omuus.

Ja maailma on paha paikka, eikä pysyvää tomumajan rauhaa tule ja konfliktit kuuluvat pysyvänä osana sisäiseen maailmaan.

Valmiiksi tuleekin sitten aikanaan arkussa,
jossa lepää täysraitis roppa ja
mieli on vihdoin vapaa ja
rauha ikuinen.

huom.
*tekstin sisältö liikkuu puhtaasti yleisellä tasolla
** mahdolliset viittaukset olemassoleviin tai jo kuolleisiin henkilöihin ovat täysin sattumanvaraisia tai kontekstiin liittymättömiä

7

Itse olen eräänlainen puunhalaaja, ja tunnen jonkinlaista rakkautta ihmiskuntaa ja kaikkea elollista kohtaan, mutta en minäkään halua enkä jaksa kaveerata ihan kaikkien tai kaikenlaisten ihmisten kanssa, saati rakastaa ihan konkreettisesti ketä vaan. Kaikkien kanssa ei tule toimeen jatkuvasti, mutta hetken aikaa voi kyllä sietää melkein ketä vain.
Tietynlaisia ihmisiä on jopa syytäkin varoa, eikä tietynlaisten ihmisten kanssa kannatakaan ryhtyä läheisempään tuttavuuteen. Tällaiset tyypit ovat kuitenkin mielestäni ihmiskunnassa pieni vähemmistö.

En tiedä sitten olenko kokenut elämässä tarpeeksi rankkoja juttuja, vai elänyt pumpuloidussa tynnyrissä. Lasinen lapsuus, levoton ja ylenpalttisesti vapautta sisältänyt teini-ikä, alkoholistinen aikuisikä jossa kyllä töitäkin: niin kynän kuin harjan varressa. Katkolla vain kolme kertaa koko elämässä. Todella kovat tekijät käy sen verran katkottelemassa parissa kuukaudessa. Sekavia vaiheita eri puolilla maailmaa, mutta ei koskaan Oulua pohjoisempana, eikä Buenos Airesia etelämpänä.

Mutta kuitenkin, koska elämäni on ollut näinkin helppoa, uskon hyvään, ja ihmisen mahdollisuuksiin muuttaa maailmaa edes pikkuisen paremmaksi. Kaikkein ankeinta olisi kyynisyys ja hällä väli -mentaliteetti, joka saisi melkein toivomaan kolmatta maailmansotaa, että loppuisi se helvetin turhautuminen.

8

Nyt sitten pohdisken uudestaan tuoretta käytöstäni. Minulla on jokin tarve tehdä hulluja. Saan siitä jotakin euforiaa, kun teen sellaista, mitä ei naapurin jamppa.

Toissapäivänä uin joessa, mukavaa oli mutta joki on pitkä. Piti uida aina vaan sen seuraavan mutkan taakse. Paluumatka sitten, kun olin mielestäni ollut riittävän reipas, puoli kilometriä ennen lähtölaituria alkoivat korvat kummasti soimaan.
Koko ajan mahdollisus kiivetä rannalle ja palata loppumatka kävellen. Mutta eihän se minun pää periksi anna. Tutisin vähän aikaa laiturilla ja palelin koko illan, vaikka mittari näytti +30. Mittasin ruumiinlämmön, hupsis, oli n. 34. Eli hypotermiaa pukkasi.

Meni ohi ja seuraavana päivänä voittajafiilis, tätäpä ei kaikki tee. Eilisen toivuin, enkä tehnyt juuri mitään.

Tänään sitten piti taas lähteä ‘urheilemaan’. Helvetillistä vauhtia fillarilla kaupungin rantaan, n.7km. Sitten uimaan, ei mitään tavanomaista pulikointia ja matkaakin olisi voinut uida järven rantoja pitkin.
Sehän ei minulle käynyt, vaan piti ottaa suunta kohti horisontissa siintävää saarta. Pirun syvä järvi. Ei ketään tukihenkilöä, kuka olisi tarkkaillut. Sinne menin ja takaisin tulin, matkaa yli kilometri suuntaansa. Enkä ole mikään ‘janisievinen’, vaikka pinnalla pysynkin.

Matkalla mielessä psyykkausta “ei mitään hätää, jaksat kyllä” . Hyvin meni matka, ei siinä mitään, eikä tullut hypotermiaa. Ja fillarilla takaisin pesääni niin kovaa, mitä pystyin.

Onhan urheilu hyväksi, mutta ihmettelen miksi on pakko vetää överiksi? Onko jotain itsetuhoisuutta, vai silkkaa leuhkuutta tehdä jotain mitä ei muut?

Muistelen, että tämä alkoi pahenemaan tyttäreni kuoleman jälkeen n. 15 vuotta sitten. Silloin piti mennä uimaan heti jäiden lähdettyä ja lutrata vedessä yhden lammen ympäri. Sama lampi, missä kesäisin uin päivittäin. No silloin tuli tosi hurja hypotermia, lämmöt oli alle 30 astetta. Tajuntakin välillä katosi, en muista kotimatkasta mitään. Muijan sairaanhoitajatuttava sanoi, että ‘sulla on vahva sydän’ moni olisi kuollut tuohon alilämpöön.

Ehkä jotain oli jo paljon aikaisemmin, kun hurahdin maraton-juoksuun. Niitähän piti pahimmillaan juosta kolme viikossa. Ja kaikki alle kolmen tunnin.

Jossain on vikaa vikaa… Onneksi sain ajan psykiatrille syyskuulle.

Liekö jotain narsismin kaltaista luonteessani. Haluan olla monessa asiassa muita parempi. Normi pääni ei tähän syytä kerro, kuitenkin tähän toistuvasti sorrun. Nytkin ihmettelen, jotta minkä ihmeen takia?
Hengissä päästyäni näistä tulee mahtavat euforiat, paremmat mitä mistään purkista, tai pullosta tulee. Mutta tuo älytön riskinotto?

‘lopussa’ lienee rikki, vaikka ei juokaan.

9

Enpä juuri osaa yhtäkkiä mietiskelyysi mitään vastata, mutta mielenkiintoista tuo on.

En ole tainnut kokea mitään tuontapaista, että olisi tullut jokin pakonomainen suorittamisentarve (hyvä ettei, ehkäpä ei fysiikkani olisi kestänytkään) .

Mutta ajateltavaa tekstisi antoi. Kiitos siitä.

10

Huomenta. Tuo käytös on ihan tuttua. Itselläkin oli sellainen vaihe joskus, juoksin voimistelin tein kaikkea aivan liikaa. Yhdellä lapsistani on myös tuo itsensä voittamisvimma, kaikki pitää tehdä sata lasissa. Onneksi lopetti kilpa-autoilun, se aika oli ahdistavaa, kun pelkäsin hänen puolestaan. Olen tuon överiksi menemisen asiassa kuin asiassa ajatellut liittyvän additkio persoonaan.
Nyt kun kirjoitan niin tajuan, että yhä vieläkin välillä menee liian lujaa, milloin hengellisesti tai kun jotain alan tekemään. Samoin se on lapsillanikin, kultainen keskitie on hakusessa välillä.
Kehtaako sitä tunnustaa että tulee kuunneltua jotain mielimusiikkia yhä uudestaan ja uudestaan. Jonkinlainen pakkomiellehän se on.
Vuosien varrella olen tutustunut moniin alkoholisteihin ja usealla on samankaltaisia pakkomielteitä, urheilua, keräilyä, siivousta yms.

11

Niin ja jäi mainitsematta että ajatukset jumittuu johonkin negatiiviseen, yleensä todelliseen harmituksen aiheeseen ja jnkun ilkeään sanomiseen. Liikaa alan miettiä mitä jokin tarkoittaa, tai yritän miettimällä saada asioita menemään niinkuin toivon. Eihän ne mene. Pitää aukaista suu ja sanoa, tai tehdä jotain että asiat muuttuu.
Helle voi myös vaikuttaa mieleen. Samoin väsymys.
yritän elää päivä kerrallaan ja sietää sitä etten tee mitään nyt. Tällaiselle ahkeralle puurtajalle tekemättömyys on kauhistus. Joten opittava sekin sietämään.

12

[b]Kiva kuulla sinisilmä, etten ole ihan yksin tällainen ‘outo’.
Tosin, kyllä tuosta olin lukenutkin. Meitä addikteja yhdistää se, että pitää tehdä jotain täysillä. Itse ennen vakavaa juoppoutumistani kuntoilin niin täysillä, että en kehtaa edes kertoa. Siihen yhdistettynä sairas oman kehon tarkkailu, jossakin vaiheessa oli myös syömishäiriö, bulimia. Vaikka mies olenkin. Pääsin itse irti, en vaan kyennyt enää oksentamaan syömääni ja aloin pitämään hommaa ihan itse sairaana.
Mutta: Edelleenkin käyn joka aamu vaa’assa ja seuraan painoani. Aamun mielialani määrittyy tuon mukaan. Mikäli paino asettamassani optimissa, tai mieluiten alle, olen positiivinen. Jos yli, syön päivän vain salaattia. Jänikset on mulle varmaan vihaisia, ainakin joku hemmetin iso rusakko käy pihallani päivittäin irvistelemässä :slight_smile:

Tuo negatiivisuuteen ja erilaisuuteen tarttuminen ja siitä mielen pahoittaminen. Huomasin itsessäni taas sen männä- ja edellisellä viikolla täällä plinkissäkin. Aloin melkein tappelemaan täysin tuntemattomien kanssa. Onneksi ymmärsin lopettaa, etten itse maalaisi itseäni täälläkin nurkkaan.

Huippu-urheilijat ovat hengenheimolaisiamme. Monta esimerkkiä, mutta vaikka Mika Myllylä :frowning: Kunniallakin lopettaneita on, jotka täyttivät uran päätyttyä elämänsä alkoholilla. Myllylä-raukka oli enemmän vielä koko läpimädän systeemin uhri. R.I.P

Loppukevennyksenä aloittamani ketjun otsikkoon:[/b]
[size=150]
Ehkä isä totesi äidilleni silloin, kun kauan sitten alkuni sain kuolemattomat sanat: “Oho, taisi päästä vähän kusta joukkoon”[/size] :laughing:

13

itse tunnistan ainakin itsestäni myös tuon, että haluan “isoja kokemuksia”. Kännääminen ja sekakäyttö toi sitä, mutta nyt olen tajunnut, että jos jatkan semmoista elämää olen vaan luuseri. Katselen instagramista ja facebookista kuinka saman ikäiset ihmiset hankkivat kumppanit ja reissaavat. Itse haisen täällä vuokrayksiössä krapuloissani ja pillitän, kun en voi mitään tehdä.
Viime keväänä koin vaan “valaistumisen” ja silloin tänne plinkkiinkin tein profiilin. Ei meikäläinen uskoon tullut, vaan tajusin kaiken olevan aikalailla kiinni itsestäni. Yhdessä keskustelussa päihdetyöntekijän kanssa puhuimme “parhaimman potentiaalin pelosta” ja “kuvitellusta hylätyksi tulemisen pelosta”. Tunnistin nämä itsessäni. Toisaalta siis tiedän, että voisin ihan hyvin mennä kouluun ja töihin ja lopettaa “itseni marinoinnin” ja rääkkäämisen, mutta pelkään sitä uutta suuntaa ja ihmisiä joita kohtaisin.
Tämä kuviteltu hylkäämisen pelko varmaan juontuu siitä, että vanhempani ovat olleet välillä aika kylmiä. Olen myös nuorin lapsi perheessämme. Lasista lapsuutta minulla ei ollut, mutta muita perheongelmia kyllä. Ja olenhan vielä todella nuori, ehdin ihan hyvin tehdä asioita. En mä kuolla halua, vaikka joskus sitä toivoisikin, mutta ei sentään tosissaan.
Veikkaan, että aika monet addiktit kärsivät jonkunasteisista persoonallisuuden vääristymistä. Varmaan näitä hoitamalla se ongelmakin pienenisi. Itse olen ainakin törmännyt tähä, että omassa kunnassani halutaan hoitaa mt-potilaat ja päihdepotilaat erikseen.
Omassa päihdekuntouturyhmässäkin kävi yksi nuorimies meikäläistä vaan pari vuotta vanhempi joka päätyi sitten itsemurhaan ja vielä kuntoutuslaitoksessa (käsittääkseni)…

14

[b]Joopa.
Lapsuudesta juontaa tuo hylätyksi tulemisen pelko. Kun jonkun kivan saa, siihen takertuu helposti niin että irti päästäis ei.

Tässäkin oon yrittänyt kasvaa. Suunitelma B. Ja tiedän, saavani rinnalleni aina jonkun. Nykyisen naisystävän (toivon, että hän on se viimeinen, jonka kanssa elon tie loppuun kuljetaan) kaverit kilvan kehuu mua ‘uskomattoman komeaksi’ ja ei tarvi kuin isompaan kylään lähteä, huomaan naisten ikäisteni ja nuorempien/vanhempienkin katselevan hiukan pidempään. Eikä siksi, että olisin joku ufo-alien , vaan… ihan siksi.

Tuota oon myös miettinyt, että miksiköhän elämässä piti… ehkä pitää olla säpinää?

Pennusta asti tehnyt pientä vilunkia, käynyt pikku varkaissa. Isompana suuremmissakin. Juoppoaikoina oon ajellut kännissä, tiedostaen lähtiessä riskin. Siitä sai kivan fiiliksen. En änkyrässä ajanut koskaan, mutta yli lain salliman. Ja voittajafiilis, kun kotiin selvisin. Sitten euforiaa tyyliin ‘kytät on urpoja’.
Muutakin säpinää on ollut. En Kerro.

Nykyinen, toivottavasti ikuinen, nainen kyselee: “Ei kai tää meidän elämä ole sulle liian tylsää?” Tietoisessa mielessä vastaus on: “Ei helvetissä oo”. Toivon, ettei alitajunnassakaan.

Oon tuota pysähtynyt miettimään. Olenko joku epäihminen, jonka pitää saada välillä riekkua? Osaanko enää näin vanhanakaan asettua?
Todella sitä yritän ja toivon ja yritän pitää iteni kasassa tässä selvässä arjessa, missä voi olla välillä tylsempiäkin päiviä.
Sellaista elämä vaan on.
Elämä on ihmisen parasta aikaa, sanoi Nykänenkin :smiley:[/b]

15

Moi. Kun vielä join, en tajunnut että minussa mitään vikaa olis. Ja vielä raittiuden alussakin en sitä ymmärtänyt täysin, että jotain häikkää on. Syytin viinaa, lapsuutta, miehiä, milloin mitäkin siitä että se on niiden syy että minusta tuli tällainen. Okei, ehkä olikin, mutta sitten tuli se ahaa elämys että voin muuttaa itseäni nyt.
Bulimia on tuttua, paniikkihäiriöt ja muut häiriöt joita oli kyllä ihan yllin kyllin. Minulle paras lääke niihin oli vertaistuet ja jonkinlainen selviytymisohje mikä kussakin ryhmässä oli. paitsi en kyllä soveltunut erääseen terapia ryhmään jossa olisi pitänyt opetella jotain kongitiivisia keinoja itsensä hallitsemiseen, porukka oli liian “sairasta” ja lääketokkurassa, itse kun en syönyt mitään mielialalääkettä. Siinäkin yksi pelkoni paljastui kun en kertakaikkiaan uskaltanut syödä mielialalääkettä koska pelkäsin sen aiheuttavan minussa jotain kauheaa ja muuttuisin joksikin toiseksi peruuttamattomasti. AA-ryhmä ja ystävät siellä ja heidän kanssaan puhuminen näistä ongelmista paransi minua huomattavasti. ja NNky:n kurssit myös, esim. jännittäjille.
Kun alkaa itseänsä tuntemaan niin voi hieman ainakin parantaa tapojaan joihin on tottunut. Nykyisen mieheni kanssa olen sitten aikalailla tasapainottunut, hän on tasapainoinen, ehkä liikaakin, niin minäkin väkisin opin uudenlaista tapaa elää. Ei tarvi enää olla koko ajan jotain menossa ja haaveilemassa.
No, tällaista nyt näin helteen näännyttämänä. Hyvää illan jatkoa!