Hei,
haluaisiko joku alkoholiongelmainen avata, miksi niin monesti olette ilkeitä, vainoharhaisia ja suoraan sanoen kamalia läheisiänne kohtaan? Mikä saa teidät haukkumaan, syyllistämään ja epäilemään teitä rakastavia ihmisiä, jopa selvin päin ollessa? Mitä mielessänne tapahtuu tuolloin? Rakastatteko aidosti läheisiänne?
Hei, Neilikka.
Kirjoitin joskus,
“Epätoivo on alkoholistin läheisin ystävä. Lähinomainen on alkoholi. Häpeä on sielu.”
Alkoholi on hermomyrkky. Kun sitä aikansa käyttää, muuttuu se lähimmäksi ja tärkeimmäksi asiaksi elämässä.
Muistan kyllä rakastaneeni lähimmäisiä, mutta vain “alkoholihunnun” lävitse.
Alkoholin vaikutuksen alaisena olin joku muu kuin minä itse. Sitten kun alkoholi loppui ja selvisin hetkeksi, alkoi tuskaisa aika. Hermot kiristyivät ja menetin malttini. Olisinko silloin voinut huutaa että vika on minussa? Ei, en niin voinut tehdä. Huusin että vika on kaikissa muissa. Te idiootit ette tajua mitään! Se olikin osittain totta. Eihän ympärillä olevat ihmiset tajunneet kuinka solmussa olin. Itse en sitä uskaltanut kertoa, enkä kohdata.
Kerran kyllä päästin tuskani päihdeklinikan aulassa. Kerroin totuuden, tosin jotenkin käsittämättömällä tavalla, huusin:
En minä hyväksy vääryyttä, vaikka sitä itse teenkin! 
Putkis, alkoholisti.
?
