Otsikon kysymystä on tullut taas viime päivinä mielessä pyöriteltyä. Paljon olen palstan tarinoita lueskellut, ja yrittänyt itseltäni kieltää että eihän meillä nyt asiat niin huonosti ole. Itselleen on helppo valehdella, senhän meistä varmaan jokainen tietää.
Avomieheni on sairastanut masennusta jo ennen suhdettamme, ja syönyt siihen säännöllisesti lääkkeitä koko suhteemme ajan. Reilut kuusi vuotta ollaan nyt oltu yhdessä, ja suhteen alkuvuosina käytiin yhdessä juhlimassa niin kuin mikä tahansa nuori pariskunta käy. Vuosien mittaan itselleni alkoi jatkuva baareissa ravaaminen riittämään, mutta miehellä vauhti senkun kiihtyi. Vuosia ja taas vuosia joka viikonloppu kannettiin kotiin kaljaa, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Aina sai pelätä milloin mies livahtaa minkäkin tekosyyn varjolla baariin, meni sinne myös yksin koska kännissä on niin yltiösosiaalinen että uusia “ystäviä” löytyy helposti. On käyty läpi kaikki mahdolliset syyt, mutta useimmiten syy baariin lähtöön olin tottakai minä joka olin niin veemäinen nalkuttaja.
Mies on ollut joka vuosi sairaslomalla masennuksen takia, ja ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten tylsistyi sairaslomallaan niin että alkoi pelaamaan. Joutui lainaamaan äidiltään rahaa että sai maksettua vuokranpuolikkaansa, jonka jälkeen nöyrtyi ja myönsi että pelaaminen on parempi lopettaa. Vuosi sitten keväällä oli taas sairaslomalla, ja alkoi ravaamaan kioskilla hyvinkin innokkaasti hakemassa milloin mitäkin. Selvisi että ravasi siellä päästääkseen pelaamaan peliautomaatteja, ja yhden päivän aikana oli mennyt Veikkauksen nettiarpoihin ja bingoon melkein 300€. Tästä mies tietenkin ahdistui, ja joi ahdistukseensa. Kun sain tämän selville annoin miehelle kaksi vaihtoehtoa: joko hakee itse vapaaehtoisesti ammattiapua ongelmiinsa tai jaetaan lusikat samantien. Mies valitsi ensimmäisen vaihtoehdon, ja hakeutui Peliklinikalle sekä A-klinikalle. Peliklinikalla käymisen lopetti tosin suht pian koska ei ollut siinä mielessä tyypillinen peliongelmainen että olisi pelannut velaksi. A-klinikalla käynnitkin jossain vaiheessa vaan jäi, koska ei kokenut sellaista tarvitsevansa. Yeah right…
Viime syksynä mies oli ollut kuukausia juomatta kun lähti ex tempore mulle kertomatta Kreikkaan, jossa ryyppäsi viikon rankasti. Tämän jälkeen mies tunnusti että mielenterveydessä taitaa olla muitakin ongelmia kuin pelkkä masennus, käytiin yhdessä psykiatrilla joka diagnosoi kaksisuuntaisen mielialahäiriön (sen lievemmän version). Lääkitystä muutettiin hiukan ja mies oli taas päättäväinen toipumisen suhteen.
Vuoden alussa lähdettiin yhdessä Aasiaan pariksi viikoksi, alkureissun mies joi kiltisti vaan mehuja ja smoothieita kunnes yhtäkkiä keksi että ottaa nyt vähän olutta. Tästä seurasi luonnollisestikin pelkkää tappelua, ja parin päivän jälkeen mies lopetti ja totesi että ei se kalja ollut yhtään niin hyvää kuin muisti. Nyt muutama viikko sitten mies jälleen ahdistui ja masentui, ja joutui jäämään sairaslomalle. Seinät alkoi kuulemma kaatua päälle, joten lähti isänsä kanssa viikoksi reissuun. Mua reissu epäilytti jo etukäteen, koska mies on pystynyt kotimaassa olemaan hyvin juomatta mutta ulkomailla on joka kerta sortunut. Mies tuli kotiin, kysyin suoraan että tuliko reissussa otettua. Katsoi silmiin ja väitti että ei tullut. Totuus paljastui sitten muutaman päivän kuluttua kun mies valvoi yöt asioita stressaten, ja tunnusti valehdelleensa taas kerran. Nyt mies makaa taas ahdistuneena kotona, valvoo yöt ja nukkuu kaikki päivät. Itse käyn töissä, kaupassa, siivoan jne. Töissä on todella rankkaa ja stressaavaa tällä hetkellä, ja mies tietää sen ihan vallan hyvin. Alan olla todella todella loppu tähän samaan kierteeseen 
Miksi sitten olen tässä? Mä en tiedä, en todellakaan tiedä. Mies on selvinpäin (eli nykyään suurimman osan ajasta) hauska, hellä ja ihana mutta tuntuu että mies ei vaan pääse oravanpyörästään pois. Mies on todella herkkä ja stressaa helposti asioista, mutta ei osaa purkaa stressiään ja ahdistustaan oikein mitenkään. Ei harrasta liikuntaa, kavereita ei oikein ole kun ei enää juo ja kaikki illat istutaan vaan kotona telkkaria katsoen. Ei saa öisin nukuttua kun stressaa asioita, nukkuu kaikki päivät. Ei jaksa osallistua kotitöihin, käydä kaupassa tai mitään muutakaan. Mä olen todella puhki työasioidenkin takia, ja suutun ihan pikkuasioistakin kun tulen 10h päivän jälkeen kotiin joka on kuin sikolätti ja mies vaan nukkuu. Äsken taas huusin naama punaisena, mies otti ja häipyi enkä tiedä mihin meni. Lenkille sanoi menevänsä, mutta mistä mä tiedän missä kuppilassa se istuu kun otti näköjään lompakon ja puhelimenkin mukaan.
Huoh, tulipa pitkä vuodatus 
Ei ole kuin pari ystävää joille näistä asioista voi puhua, ja toisella on hääsuunnittelukiireitä ja toisella pieni lapsi joten aina ei viitsi niitäkään näillä asioilla vaivata. Mutta, kiitos sinulle joka jaksoit sekavan vuodatukseni lukea. Ehkä tämä tästä taas, päivä kerrallaan. Helpotti ainakin hiukan kun sai tänne sydäntään purkaa 
Mies ei ole vieläkään tullut kotiin. Laitoin viestiä, kysyin missä on. Kuulemma “miettimässä asioita”, ei suostu kertomaan että missä. Missä tuo nyt muualla voisi enää olla kuin baarissa, kun ei niitä kavereitakaan oikein ole… Ahdistaa nyt jo ajatus yöllä kotiin kömyävästä känniääliöstä Tätä ei ole tapahtunut kohta vuoteen, mutta nyt näköjään taas mennään. Täyttelin tässä illan ratoksi asuntohakemuksia, mutta en vaan saanut klikattua Lähetä
Maininki, tervetuloa mukaan! Täällä meitä kohtalotovereita on. On hyvä, että löysit tänne kirjoittamaan ja selkiyttämään ajatuksiasi. Itse tulin äsken miehen asunnolta omalleni, kun en halua olla juopuneen kanssa samassa tilassa. Onneksi oma paikka on rappukäytävän toisella puolella.
Jokainen ratkaisee asiat oman tilanteensa mukaan. Toista on huono käydä neuvomaan. Mieti kuitenkin, miltä haluat oman elämäsi näyttävän esim. 5 vuoden päästä. Muista, että olemme kaikki arvokkaita ihmisiä. Elämällä on meille tarjota hyviä asioita. Niitä kohden kannattaa ponnistella. Omaa ihmisarvoa ei kannata unohtaa.
Minä painun nyt nukkumaan. Halusin vain tulla sanomaan, että et ole yksin! Voimia tuleviin koitoksiin
Nyt tuli näköjään sellainen “postaus”, että nosti mieleen omia kokemuksia avioliittoni ajoilta. Meillä tosin mies pystyi omalla tahdonvoimallaan aina irrottautumaan noista “menovaiheistaan”, kunnes se kaivattu tahtotila katosi jonnekin…
Paha on mennä sanomaan, mitä voisit elämällesi tehdä, Maininki. Teillä ei nähtävästikään ole lapsia ja se tässä on ihan myönteinen asia. Ei tarvitse miettiä, kuin sitä, miten ratkaisut ja valinnat vaikuttavat omaan itseensä (ja toki siihen mieheenkin).
Minä elin mieheni kanssa tuollaista tietynlaista syklisyyttä yli 20 vuotta. Kun sitten kävin erokeväänä (kaksi vuotta sitten) yhdessä terapiassa, niin siellä tehtiin eräänlainen elämänkaarikatselmus ja oikeastaan vasta sen avulla oivalsin, että todellakin ne “notkahdukset” toistuivat suht säännöllisin väliajoin muutaman vuoden välein. Loppukeväästä, kun säät lämpenivät, mies alkoi ramppaamaan baareissa/terassilla aina perjantaisin, joskus myös lauantaisin. Lähti, vaikka olisin toivonut yhteistä illanviettoa perheen kanssa (mutta hänhän oli perheen kanssa kuutena päivänä viikossa!) Tätä kesti läpi kesän, mutta normaalisti syksyn tullen tilanne rauhottui ja talvi meni “kiltisti” kotona perheen kanssa. Muutaman vuoden välein tuo keväällä alkanut “juokseminen” ja perjantaikaljojen tarve jatkuikin vielä vuoden lopussa ja seuraavan alkuvuoden aikana, jolloin oma mielentilani alkoi kärsimään (kuormituin, ahdistuin, en saanut kunnolla nukuttua, elimistö oli hälytystilassa…) ja parisuhde kriisiytyi. Noista tilanteista selvittiin yhteistuumin muutaman kerran, mutta sitten tämän viimeinen “vaihe”, jota kesti noin 1,5 vuotta, johti lopulta eroon. Tiedostin sen, että joko minä hyväksyn tuon muutaman vuoden sykleissä tapahtuvan “notkahduksen”, joka vaikuttaa omaankin mielialaani, tai sitten erotaan. Päätin, että en enää näin viisikymppisenä jaksa tuota vuoristorataa, vaikka se “vaunu” siellä hitaasti etenikin.
Minun onneni tässä oli se, että välit mieheen säilyivät eron jälkeenkin. Hän on tavallaan kuin poismuuttanut perheenjäsen. Miehellä on vieläkin avain entiseen kotiinsa (siis minun lunastamaani taloon). Turvaudumme toistemme apuun, jos ei itse jostakin selvitä. Olemme vähintään kolmen viikon välein yhteydessä toisiimme sähköpostitse. Yhteiset tyttömmehän ovat jo täysikäisiä, joten mitään säännöllistä tapailua ei heillä ja isällään enää ole.
Ent. mieheni on oikeasti minun tukeni ja turvani edelleen, vaikkei tietenkään siinä määrin, kuin oikeasti kaipaisin, koska ymmärrän, että en voi häntä enää “sitoa” itseeni…
Voisitko, Maininki, kuvitella, että teilläkin voisi ystävyys jatkua eron jälkeen? Jotenkin tuo saman katon alla eläminen kuulostaa sinua kohtaan turhan kuormittavalta. Toisaalta, itse ainakin sain useamman vuoden “jatkoaikaa” terapian avulla eli jaksoin hyvin arkeamme, kun sain käydä kerran viikossa puhumassa asioista ammatti-ihmisen kanssa.
Totuushan on viimekädessä se, että ainoa ihminen, jota voit auttaa, on sinä itse.
Toivottavasti oma tarinani lohduttaa/voimaannuttaa:
minulla oli tuurijuoppo ex, joka yli vuosi sitten yhä mahdottomammaksi menneen yhteiselon jälkeen muutti salaa pois. Nyt kun olen jotenkin saanut elämäni rullaamaan ja toipunut järkytyksestä (mikä “ihaninta” mulle tuli myös muita alkkiksesta riippumattomia suuria murheita samaan syssyyn) käytännössä katsoen ilman tai ääriminimaalisen sosiaalisen verkoston / turvaverkon varassa - on kuitenkin mielestäni parempi elää ja olla alkkisvapaasti. Suren silti yhä yli 20 vuoden yhteiselomme karille ajautumista, mutta en olisi voinut mitään, kun toinen ei halua normaalia rakkaudellista elämää. Ja edes niiden käytännön asioiden takia, jotka tai joihin uskominen kai piti minut niinkin kauan rakkaudettomassa “suhteessa” - ei kannata jäädä alkkiksen riepoteltavaksi, siinä kadottaa vaan oman itsensä.
Kyllä se siitä. Vaikkei ole hyvä neuvoa ketään enkä tätäkään tarkoita neuvoksi - minusta oman ainutlaatuisen elämän ei kannata antaa valua hukkaan.
Olen viime aikoina miettinyt sitä, mitä oikein on hyvä elämä. Ei ainakaan alkkiksen läheisenä, siinä miinukset päihittää reippaasti plussat ja miinuspuoli kasvaa, sillä alkoholismi on etenevä sairaus/riesa/katastrofi.
Nautitaan auringonpaisteesta - päivä paistaa niin läheisille kuin juopoillekin.
Voimia!
Lapsia ei tosiaan ole, asutaan vuokralla ja ainoa isompi yhteinen omaisuus on auto. Eli siinä mielessä lähteminen olisi teoriassa helppoa, mutta eihän se käytännössä sitä kuitenkaan ole.
Noita syklejä olen itsekin tässä touhussa huomannut, tosin tällä kertaa jotenkin naiivina kuvittelin ettei sitä notkahdusta enää tulisi. Mies on ollut sairaslomalla sekä keväisin että syksyisin, menovaiheita on kyllä ollut talvellakin. Koko viime kesän oli kiltisti juomatta terassien kutsuhuudoista huolimatta, mutta syksyllä sitten mentiin taas. Noin ylipäätään muutama kuukausi näyttäisi olevan se maksimiaika minkä pystyy olemaan alkoholiin koskematta. Ainiin, mutta kun ulkomailla juomistahan ei lasketa 
Uskon että voitaisiin hyvinkin pysyä ystävinä vaikka erottaisiinkin, en usko että kummallakaan jäisi mitään katkeria fiiliksiä toista kohtaan kun molemmat tietää että nykymeno vaan kuluttaa molemmat loppuun. Silti ainakin mun mielestä meillä on hyvä ystävyys paskan suhteen pohjana, joten en näe mitään syytä miksi se ei kestäisi. Syksylle on jo yksi yhteinen reissu varattuna, ja sinne varmasti lähdetään vaikka lusikat sitä ennen jaettaisiinkin. Toki autonvuokraussuunnitelmia hiukan vaikeuttaa jos mies sitten saakin päähänsä juoda kun ei enää tarvitse välittää mun mielipiteistä 
Mies tosiaan kömysi viime yönä vähän vaille neljä kotiin aivan umpitunnelissa, kun kysyin missä oli ollut niin tuhahti ivallisesti että ei aio kertoa koska ei ole mulle tilivelvollinen. Oli siis ilmeisesti kännispäissään yksipuolisesti päättänyt että nyt ne lusikat sitten jaetaan 
Mitään ei ukosta kuulunut koko työpäivän aikana mutta täällähän tuo nukkui kun tulin kotiin. Nousi ylös, söi yöllä grilliltä raahaamansa kebabin ja jatkoi uniaan. Ei taida nukkua sitten ensi yönäkään, mutta omapahan on ongelmansa. Mä kyllä nukun, viime yönä jäi unet sen verran vähiin.
Sitä minäkin olen miettinyt että tahtooko mies nyt itse minusta eroon jotta saisi rauhassa rellestää. Tästä on varoittava esimerkki kaveripiirissämme; fiksu mies erosi puolisostaan kun äkkirakastui 20v nuorempaan jonka kanssa meni 2kk tuntemisen jälkeen naimisiin ja alkoi juomaan niin että menetti työpaikkansa. Nyt käy työttömänä leipäjonossa kun vähäiset rahat menee viinaan. Tämä kaikki tapahtui vajaassa vuodessa. Yhdessä ollaan kauhisteltu tätä kuviota, mutta eipä tunnu tuo minun mies ymmärtävän että samalla tiellä on itsekin (tosin vähän hitaammalla tahdilla).
Sen verran vielä omasta taustastani että meillä ei juurikaan käytetty kotona alkoholia kun olin pieni. Isä saattoi ottaa saunakaljan, mutta äiti ei juonut oikeastaan ollenkaan (äidin isä oli alkoholisti). Äiti oli sanonut isälle kun menivät 48 vuotta sitten naimisiin että jos viinasta tulee ongelma tässä liitossa niin hän lähtee. Yhdessä ovat edelleen 
Isän puolen suvussa on myös taipumusta alkoholismiin, mutta isän juominen on pysynyt kurissa kiitos äidin ukaasin. Itse en ole koskaan ollut absolutisti, ja tykkään nykyäänkin ottaa joskus ruuan kanssa tai viikonloppuisin lasin - pari viiniä mutta tiedostan rajani sen suhteen.
Miehellä on oikeastaan aika samanlainen tausta, äitinsä ei käytä alkoholia ollenkaan kun taas isällensä maistuu vähän enemmänkin. Appiukolla on aina autotallissa lonkeroa jota käy salaa naukkailemassa ettei anoppi huomaa.
Mutta, kiitos teille tsempeistä. Kyllä tämä tästä taas