Olen eronnut hetki sitten alkoholisoituneesta miehestä ja miksi ihmeessä se vaan voi olla niin vaikeaa?? Vaikka huonoja hetkiä tuntuu olevan ollut enemmän hänen kanssaan kuin hyviä, niin silti vaan on haikea mieli ja tekee mieli välillä ottaa häneen yhteyttä. Välillä taas tunnen valtavaa vihaa häntä kohtaan. Mikä näissä miehissä on se herkkä? asia, mikä saa aina vaan kaipaamaan ja ikävöimään heitä vaikka jo järkikin sanoo, että miehestä kannattaa pyrkiä eroon ja kauas!!!
Vaikeaa on… itselleni kaikki erot eksästäni ovat ollet vaikeita syystä, että hän kaikella reppanuudellaan sai minut tuntemaan yli-ihmiseksi ja enkeliksi ja elämänsä valoksi - joka siis hoivaa ja pitää hengissä.
----Käytännössä tarkoitti, että kun hän joi kaikki rahansa samana päivänä kun rahaa sai, minä huolehdin loppukuukauden siitä että hänellä on tupakkaa ja jääkaapissa ruokaa… Ja sitä, että kun hän ei saanutkaan onnistuneesti iskettyä sitä mimmiä, jota yritti, hän palasi sänkyni ja minä paijasin hänet ehjäksi.----
Olen nyt eromme (lopullinen ero, hänen luonaan asuu toinen) aikana tajunnut, etten oikeastaan saanut viime vuosina häneltä enää vastarakkautta. Jotenkin kuitenkin se hänestä huolehtiminen oli alkanut tuntua minusta yhtä palkitsevalta, mahdollisesti jopa palkitsevammalta, kuin vastarakkaus ja olin koko ajan tyytyväinen itseeni vaikka en kaverin tekoset olivat mitä olivat.
En mä ainakaan osaa muuten selittää sitä, miksi jaksoin rakastaa häntä koko ajan enemmän vaikka hän oli vaan koko ajan typerämpi ja typerämpi.
Iltaa!
Ei kai sitä yleensä ainakaan tietoisesti jonkun kaa ala oleen ihan vaan siksi, että alkoholismi on kiva juttu. Kun juopossa on oikeasti kivojakin piirteitä, jotka sitten katoavat kaiken paskan alle sieltä välillä houkuttelevasti vilahdellakseen. Itse kaipaan niitä kovin, enkä mitenkään päin meinaa saada taotuksi päähäni, että todellisuus on toisenlainen, eikä siihen auta muu kuin etäisyys. Omalla kohdalla irrottautuminen tarkoittaa sitä, että luovun miehestä, talosta, plantaasista, perheestä, eläinten kasvatuksesta, monesta kauan haaveillusta asiasta jotka periaatteessa olisivat olemassa jos…jos…JOS VAAN…se toinen ei joisi. Mutta kun niistä saan päästettyä irti, saan tilalle mielenrauhaa ja oman kodin, lapsi saa terveemmän äidin, joka on jopa läsnä ja jaksaa joskus haaveilla uudet haaveet todeksi. No, siihen asti on vaan leikittävä zombia. Tänään on ollut ohjelmassa kissa-hiiri-leikkiä pakkohoidosta karanneen itsetuhoisen ukon metsästyksen muodossa. Omituinen tyyneys, joka kyllä karisee kummasti, kun on jahdit jahdattu ja aikaa itselle.
Niin tuttua! Ajoittain tuntuu ettei mies mua muuhun tarvitse kuin nostamaan sen jaloilleen ja pesemään sen pyykit kun se tulee rymyten kotiin. Voisin oikeasti antaa sen jollekin toiselle akalle vaikka heti, niin ei tarttis saada sitä kiinni asioista parisuhteessa, jotka kuuluisi vaan sinkkumiesten repertuaariin!
Ja se rakkaus; johonkin se taitaa olla hävinnyt. Se on vaihtunut hoivattava-hoivaaja kiemuraan, josta en ikinä haaveillut kun mietin tulevaa prinssiäni.
Jopa minä: no jos sää lähetät ukon mulle, mulla olis ylimäärästä energiaa nyt hoivata kun eksä otti uuden
(ja sai niin hyvän ja prkle kun vituttaa ne soitot sieltä, miten hyvin nyt kaikki menee) 
Täältä puuttuukin sellanen “annetaan hyvään kotiin”-palsta kokonaan
Heh, aloitetaan heti! Täällä ois sellainen 183cm, hoikahko, melkein hyvännäköinen(kun on ollu juomatta viikon). Tekee kotitöitä kiitettävästi huonon omantunnon voimalla. Valitettavasti ei ole oikein sisäsiisti. Okset on joskus vessan seinillä, mutta aika harvoin. Luovutus heti!!
Joo js mä otan ton 180cm kun ólen pitkä itsekin - mulla ei ole kovin paljon kokemuksta oksennuksista mutta muuten olen ihan hyvänä kynnysmattona ollut 5 vuotta eli mulle riittää kun katotaan silloin tällöin halveksivasti ja mun palkkapöäivänä ollaan sit vähän enemmän ystäviä, että mä en rakkaudelta sen suurempia odota. Erikoisalaani on selvinpäin ravintolassa istuminen ja kaverin kotiinlähtöhalun odottaminen - sitä olen harjoitellut erityisesti.
Erinomaista meininkiä, täällähän osataan nauraa itselleenkin 
Mulla olis tarjota erityyppisiä syntipukkina olemisen tasoja ja niihin liittyviä anteeksipyyntöjä erilaisin äänensävyin ja useasta oktaavista. Myös kostein silmin! Erikoistaitona kansainväliset selkkaukset, joista Jugoslavian hajoaminen mainittakoon ihan erikseen. Kyllä, minä olin syyllinen!
Taidot ovat tosin ruostuneet pahemman kerran, joten ehkä minun on syytä pitäytyä tältä vaativalta ‘deittisaitilta’
se on väärin jos cricketiltä rupeaa taidot ruostumaan. Jos kerta joku homman jo hyvin osaa niin eikö vois olla laajemmin käytettävissä ku tänäkin perjantai-iltana varmaan moni etsii syntipukkia juomiselleen…
Miten tässä nyt olisi, kun on edessä minulla vielä tuo irrottautuminen fyysisesti… Pahinta on kun takana on ihanat ajat, ei ilman alkoholia mutta jotenkin oma asenne on ollut kohdallaan eikä ole tuntunut itsestä niin pahalta… Ei se kai auta kun lukita hänet vihdoin lopullisesti pihalle ja antaa vain a-klinikan osoitetta kun yrittää ottaa yhteyttä… Niin se kai on tehtävä… Kun on vielä kolmas vauva vatsassa… Miten sitä tällaiseen on ikinä sortunut?? kertokaa mulle se!
Moikka!
Täällä on yksi palvelija- aasi lisää tähän ketjuun
Oltu viisi vuotta yhdessä, on- off kuviolla: mies aina valitsee sen offin, kun ei jaksa enää kotielämää.
Hänellä rankka alkoholi tausta, nyt ollut ihailtavat 1.4kk raittiina. Ennen joi kotona ja muualla, mutta kun huonon käytöksen takia pyysin, ettei enää kotona joisi, niin siitä alkoi muuttoralli, aina kun viinahammas kolotti.
Nyt raittiuden aikana muuttoralli jatkuu, on aina tovin perheen kanssa ja katkoo minulta kaikki lähikontaktit, sitten onkin jo aika muuttaa. Ja minä hölmö uskon joka kerta puheitaan, kun haluaa kotiin. Meillä on pienet lapset, jotka kohta jo ihan sekaisin kun isi tulee ja menee.
itse ihmettelen mikä minussa vialla kun en voi vastustaa näitä takaisin tuloja. Minulla on ystäviä(vielä) ja olen perus positiivinen luonne, kotiäitinä nyt olen vielä pitkään.
Mulla on tarjota eri variaatioita lähtöjen syiksi, mm otin koiranpennun, mies lähti juomaan kolmeksi kuukaudeksi 
Tai miehen kootut selitykset, miksei tavannut lapsia kolmeen kuukauteen :EI OLLUT BUSSIRAHAA:D
kyllähän tämä naurattaa, mutta itku on kyllä lähempi tunne kaiken aikaa
MITEN VOI OLLA NIIN VAIKEAA unohtaa se kaveri ??!!!
Okei mä rakastin eksääni, hän toi elämääni hauskuutta ja jännittäviä tilanteita. Sitten otti toisen (no ei mennyt ihan niin vaan otti neljäkin uutta ja niissä väleissä oli mun kanssa) ja meni pois.
MIKÄ MINUA VAIVAA ??!!!
Esimerkki: olen nyt ollut vähän sairaana, sama sairaus kun sairastin pari vuotta sitten eksän kanssa. Koko ajan nyt kaipaan eksää kun hän ei ole enää minua hoitamassa, itken ja kaipaan kun pitää yksin sairastaa. Itken, itken, itken.
Arvaattekin varmaan kanssasisaret, millaista se hoito oli: hän sanoi hellästi että haluaa hoitaa minua, joten menin hänen luokseen hän ei tietenkään hakenut minua, sitten sairastin ja uikutin siellä, olin kovassa kuumeessa, perjantai-ilta. Hänelle tuli kavereita, lähtivät “käväisemään” kapakassa, soitti sitten puoli kolme olevansa naapurin naisen luona ja että nuku vaan, hän tulee kyllä. Lähdin sitten taksilla kotiin kun otti niin aivoon – ja hän tietenkin ehti kotiin kun olin taksissa ja soitti ja huusi, missä helvetissä olen kun hänen piti mua hoitaa ja taksi kääntymään takaisin ja eksän hoiviin nukkumaan aamuviideltä. Eksä nukkui tiedottomana seuraavaan iltapäivään.
MIKÄ MINUA VAIVAA, kun muistan kaiken niin hyvänä ja kaipaan ja kaipaan ja tuntuu että elämä ei suju ollenkaan ilman häntä. Vaikka periaatteessa muistan tämän ja tuhannet vastaavat tilanteemme ja meidän kaikki repliikkimme ja ilmeemme, jotenkin kuitenkin en muista sitä että kärsin.
Ainoa vastaus minkä keksin, että minun pitää olla nyt tosi surkeassa tilanteessa jos se mitä alkoholisoituneen narsistin kanssa oli, oli parempaa kuin oma rauhallinen elämäni. MIKSI EN ENÄÄ NÄE VALOA, vaikka asiani ovat ihan hyvin.
Olen oikeasti huolestunut kun aika kuluu enkä tunne toipuvani ollenkaan eli siitä on nyt 5kuukautta kun eksä lähti.
Hei parveke,
Al-Anon nopeuttaa toipumistasi. Oletko muistanut käydä ryhmässä?
ei en ole…
en ole ajatellutkaan sellaista…
jotenkin ajattelen että ongelma on pois kun eksä on pois enkä millään haluaisi myöntää että olen näin sairas siitä millaista se oli…
en millään!!!
Moikka!
Ihan ensiksi haluan toivottaa sulle voimia! Mulla ollut viiden vuoden Keinu kanssain suhde mun alkoholistimiehen kanssa.
Näihin vuosiin mahtuu paljon hyvää, mutta enemmän pahaa. Ne pahat asiat vaan haluaa unohtaa kovin nopeasti. Sitä elää kuin jossain ihme pumpulissa aina ja heti kun hyvä jakso alkaa. Ja ai että silloin kaikki on ihanaa! Siihen perustuu se, että jaksamme jatkaa tätä. Kunnolla kipeä ihminen ymmärtää välillä paijata, että saa "uhrinsa " pysymään luonaan.
Välillä tuntuu että suhteemme tai mieheni on jonkinlainen haasteellinen projeksti, jota epätoivoisesti yritän hoitaa kuntoon, huonolla lopputuloksella. Aina tilanteet päättyy itkuun ja tunteeseen sydämessä, että pakahtuu. Ja se hoivaamisen ilo kun sai nostaa hänet aina jaloilleen ja todella tunsi itsensä maailman ihanimmaksi , enkeliksi suorastaan.
En ole vielä kertaakaan edes suuttunut miehelle, vaikka hän on tehnyt jo lähes kaiken mahdollisen millä toista loukata, muista naisista ei ole kiinni jäänyt.
Olen läpikäynyt ton ikävä vaiheen, uskon että se vaihtelee ihmisestä riippuen ja USKON että se menee sultakin ohi. Jonain aamuna huomaat että se on poissa. Keskustelu apua heti vaan kehiin ja vertaistukea! Itse yritän pitää itseni puuhakkaana, mikä ei ole kyllä vaikeaa, olen viiden lapsen YH, pienin lapsi on nyt 5kk. Otinpa tohon koirankin hoidettavaksi, tota hoivaviettiä kun on liiankin kanssa.
Moikka!
Tsemppiä sulle, sain juuri kolmannen meidän vauvan mahasta, eikä miestä näy ei kuulu, raittiina kai on mutta hänen hlökohtaiset ongelmat niin suuria raitistuttuaan, ettei jaksa minua eikä lapsia. kireä mies ilman viinaa, miten teillä, onko raittius yrityksiä?
Muista silittää masua <3
Heippa pitkästä aikaa kanssasisaret! Ja parvekkeelle erityisesti iso hali!!
En jaksa enää omaan ketjuun kirjoitella ja valitella, että kun kaikki miehet elämässäni on alkoholisteja. Niille ketkä eivät ole lukeneet tarinaani, niin nopeasti kerrottuna…isäni oli alkoholisti ja on kuollut. En nähnyt häntä kuin kerran humalassa lapsena. Rakastuin samanoloiseen mieheen ja hän oli alkoholisti. Sairaus paheni ja ehdittiin olla melkein 10 vuotta yhdessä. Nyt ollaan oltu erossa 2 ja puoli vuotta. Ollaan tapailtu silloin tällöin. Tämä riippuvuus alkoholistista on silti vieläkin tallella. Nyt täytyy mainita, että on minulla ollut jo tasaisia vaiheitakin tässä, niin että olen nauttinut omasta rauhasta ja olen tyytyväinen, että lähdin pois varsinkin, kun homma muuttui jo mielestäni vaaralliseksi.
Nyt tässä keväällä on taas entiset muistot oikein urakalla aktivoituneet ja palasin tänne palstalle lukemaan teidän kokemuksianne. On tämä vaan pirullinen sairaus…läheisriippuvuus nimittäin. Itse aloin käymään al-anon ryhmissä viime syksynä ja voin todella sanoa, että olen saanut paljon tukea sieltä. Ja suosittelen ja suorastaan voisin pakottaa menemään niihin. Joskus pahimmilla ikävän hetkillä voi mennä ryhmään tai soittaa jollekin ryhmäläiselle. Meillä oli ainakin niin paljon ihania hetkiä exäni kanssa ja hän myös tuki minua, ettei niistä tunteista ihan heti pääse eroon…saa nähdä pääseekö ikinä. Se varjopuoli suhteessa oli vaan ihan tarpeeksi hirveää kestettäväksi. Yksinäisyyteen tai itsekseen oloon on vaan totuteltava ja pitää muistaa myös ettei tarvitse olla mikään superpärjääjä ja kestää vain itsekseen. Silloin pitää hakea tukea jostain muusta suunnasta kuin exältä.
Minun exäni oli taas noin 2 kuukautta juomatta ja repsahti taas. Ja vaikka olemme suhteellisen harvoin yhteyksissä, niin aloin jo toivomaan kaikenlaista. Siis en myöntänyt, että toivoisin, mutta nyt huomaan sen taas. Tunnemaailma ei todella kulje samaa reittiä kuin järki!!! Kevät on aina ollut minulle raskasti aikaa menetin isäni silloin. Mites teillä?
Syksy on toinen…hrrr.
Voimia kaikille
Tätähän se on, järki sanoo toista kuin tunteet ja tietysti tunne voittaa, kun sitä oikein kovasti itekkin toivoo 
Minäkin repsahdan välillä toivomaan liikoja ja se tuntuu sitten vielä kamalammalta kun saa taas saavillisen vettä niskaan
Kun osaisikin järellä ajatella ja olla toivomatta liikoja, ei sattuisi niin paljoa.