Miksi hoidan raittiuttani-retkahtamisriskin tunnistaminen

Me Lopettajat
1

Tälläinen aihe tällä kertaa. :smiley:

Olen viinanhimoton ja juomahaluton ollut jo oikeastaan heti siitä lopettamiseni hetkestä, joka tapahtui noin 20 kuukautta sitten. Se on tavallaan tehnyt raitistumisen helpoksi. Voisin todeta, että en tarvitse sitä enkä tätä pysyäkseni raittiina. Minulla ei ole juomisajatuksia, en tunne houkutusta juoda, alkoholi ei yksinkertaisesti kiinnosta minua. Juhlat ja tapahtumat tai muutkaan kosteat ympäristöt eivät heilauta minua juomisen suuntaan piiruakaan.

Silti olen puinut juomistani/raitistumistani sekä jo päättyneessä terapiassa ja yhä vieläkin AAssa. Syy on se, minkä esimerkiksi Hannu on täällä tuonut esille. Elämä, tunteet ja muiden ihmisten kanssa toimiminen tai pikemminkin se mitä tunteita vuorovaikutus minussa herättää ovat kaikki jollain tapaa vaikeita minulle. Puhun preesensissä, koska en ole mitään ihmehokkuspokkusmuutosta yhdessä yössä kokenut. Elämisen taidot ovat toki olleet vieläkin enemmän hakusessa, kuin nyt asioita aika lujasti työstäneenä.

Ymmärsin noin muutaman kuukauden selvänä olon jälkeen, että tuo kuvaamani taidottomuus elää tulee olemaan se minun heikko kohtani eikä mikään ylitsekäymätön juomisen himo.

Kerronpa esimerkin, joka on vuosien takaa. Olin tehnyt tupakkalakon ja lopettanut myös juomisen määrittelemättömäksi ajaksi. Elämään tuli huomattavia vaikeuksia esikoiseni kautta. Muistan yhden kerran erityisesti. Olin saanut samana päivänä soiton koulusta hänen törttöilystään ja illalla hänen repustaan sitten monien mutkien jälkeen löytyi ekat kannabikset (joka siis oli vasta alkusoittoa). Minä reagoin seuraavasti; en pystynyt puhumaan, tunsin kuinka pääni musteni sisältä, olin aivan raivon partaalla, kurkkua kuristi. Juoksin huoneesta toiseen edestakaisin, menin jääkapille, otin kaksi oluttölkkiä juoksi ulos, menin kioskille ja ostin tupakkaa ja tulta, juoksin johonkin vähän sivummalle. Huusin ja itkin, sitten tajusin, että enhän minä juo enkä polta. Raivoissani heitin kaljat maahan ja revin röökit palasiksi… Huusin sitten jo senkin vuoksi, että enkö perkele osaa muuta tehdä… noh, sillä kertaa molemmat lakot vielä jatkuivat keskeytymättä, mutta ymmärsitte varmaan pointin?

Tämän raittiuden aikana on ollut jokusen kerran sellainen kohta, jossa sama voimattomuus, osaamattomuus, sumea raivo on hyökynyt päälle kuin höyrylaiva. Ihan villisti voin veikata, että retkahtamisen kohtia ne olisivat voineet olla, juuri tuolla tavalla kuin yllä kuvaan. Ilman juomisenhalua, automaationa, kun ei muutakaan osaa!

Nyt onkin vain niin, että lällällää osaanpas, ainakin jo hiukan paremmin. :laughing:

2

Tunnemyrskyt ne allekirjoittaneen pääsääntöisesti ajoi juomaan, vetään mömmöjä, pelaamaan tai muulla tavoin pakomatkalle itseään. En yksinkertaisesti kestänyt omia, äärettömän voimakkaita tunteita. Tänään minulla on työkalut käsitellä tunteitani. Osaltaa tuosta käsittelystä johtuen tunne-elämäni on tasoittunut huomattavasti. Surun tunne on ollut kautta aikain minulle se vaikein. Vihan tunne myös. Surua opettelin käsittelemään ensimmäisen kerran raittiina ollessani raittiuteni alkutaipaleella, isäni tehdessä itsemurhan. Puhuin, kirjoitin, kirosin ja yritin parhaani mukaan purkaa voimattomuuttani elämään ja tuossa hetkessä sen epäoikeudenmukaisuutta kohtaan. Oikeastaan olin vihainen itselleni. Luulin osaltani olevani syyllinen isäni kuolemaan. Oikeastaan ymmärsin tuon vasta terapiassa, kolme vuotta myöhemmin. Itkin tuolloin silmät päästä ikävääni, samalla huomaten olevani vihainen itselleni, voimaton. Tuosta kaikesta alkoi vihan tunteen purkaminen. En ole oikein koskaan osannut ilmaista vihaa oikealla, terveellä tavalla. Aina olen padonnut tuota tunnetta. Sitä kun ei lapsuudessani ollut oikeutta ilmaista. Vuosikymmeniä sisälleni patoutunut viha, kääntyi itseäni vastaan. Oivalsin osaltaan tuossa kaikessa sen, etten oikeasti välttämättä ollut vihainen pelkästään tuosta tapahtumasta, vaan tunnemyrsky velloi sisälläni tuhannesta muusta kohtaamattomasta vihan tunteesta johtuen, kasvaen raivoksi. Itseni tuhoaminen juoma aikana oli itseäni vastaan kääntynyttä vihaa, jota purkamalla myös itsetuhoisuus on hävinnyt. Edelleen opettelen päivittäin ilmaisemaan terveellä tavalla tunteitani. Joskus väsyneenä, huomaan edelleen päästeleväni höyryjä liiallisella voimalla, yleensä lasten temppuiluiden tai rakkaan vaimoni ollessa huonolla tuulella. Olemme puhuneet asiasta ja puhumme jatkuvasti. Tällä tavoin jää pois se väärinkäsitys, että minun tunteenpurkaukseni johtuisi sinällään lapsien sopimattomasta käytöksestä tai vaimoni huonotuulisuudesta. Joskus pitää vain päästää höyryjä itsekunkin.

Joskus olen pyrkinyt purkamaan patoutunutta vihaani, hakkaamalla, potkimalla ja kiroamalla nyrkkeilysäkkiä, huomaten sen aiheuttavan vain lisää vihaa, jumalatonta päänsärkyä ja kiukkuisuutta siitä. (Voinette kuvitella miltä näyttää, kun about 50 kilonen jeppe yrittää heilutella itseään painavampaa säkkiä, raapien, kynsien, potkien ja hakaten sitä. Saamatta sitä juuri heilahtamaankaan. :slight_smile: ) Sen vuoksi olen opetellut ilmaisemaan tunteitani siinä hetkessä, kun se päällä on, tällätavoin estämään tunteiden patoutumista ja ylilyöntejä patojen sortuessa. Minua on monesti puhutellut AA:n teksti, jossa puhutaan siitä, että pelkäsimme omia ajatuksiamme ja luulimme voivamme paeta niitä alkoholin avulla. Niin luulin minäkin, kunnes huomasin sen tuovan vain lisää aihetta paeta. Tänään en pakene. Tänään käsittelen, kohtaan, prosessoin, hellitän, anteeksi annan ja jätän taakseni. Näillä metodein, kiitollisuuden ollessa kivijalka, rakennan uutta, raitista, hyvää päivää. Hetken kerrallaan.

3

Huomenta Kaaleppinen ja muut myös. :smiley:

Tässähän tämä tiivistetysti on minunkin missioni. En voi sanoa, että olen hirveän hyvä tuossa tunteiden käsittelyssä, mutta nyt minullakin on välineitä niitä työstää ja luja tahto oppia elämään “ihmisiksi”. Kehittyminen on hidasta ja senkin hyväksyminen on auttanut omalta osaltaan eteenpäin. Minulle iso askel on ollut jo se, että pystyn pysähtymään ja antamaan tunteelle luvan tulla, olemaan vain ja kokemaan sen voima ja olemus kaikkineen. Aluksi luulin, että kuolen. Koska olen elossa yhä, niin voin jo sanoa, että tunteet eivät tapa. Tokkopa niiden takia kannattaa siis juodakaan. :stuck_out_tongue:

4

Tunteiden ilmaiseminen juuri silloin kun niitä kokee… Toimii varmasti joillakin, ei minulla. En ilmaise niitä, mutta usein keskityn kokemaan niitä, juuri kuten Basi kuvailee. “Istun tunteen kanssa alas”, hyväksyn sen, tunnustelen sitä. Annan sille aikaa ja huomiota, kunnes se poistuu.

Ongelmani oli, varsinkin aiemmin, kun läheisriippuvaisena ihmisenä tunnemyrskyt riepottelivat minua kun räsynukkea, että reagoin heti. Kun ärsytti, reagoin. Kun hermostuin, reagoin. Raivostuin ja riehuin, ja se oli raskasta sekä itselleni että muille.

Nykyään pyrin siihen, että en reagoi. En kiellä tunteitani, enkä mene niitä karkuun. Mutta en myöskään reagoi, vaan tunnustelen, vähän kuin ulkopuolisen tarkkailija, että mitäs minussa nyt tapahtuu. Olen huomannut, että tosi usein kimppuuni hyökkää ns “valetunteita”. Eli väsyneenä tulee levottomuutta, jonka voin kokea ärtymyksenä tai kiukutuksena. Jos reagoisin heti, sähähtelisin ympäriinsä, ja löytäisin virheitä ja ongelmia ympäristöstäni. Purkaisin näin ärsytystäni, tai oikeastaan siirtäisin sitä toisiin. Kun en reagoi, vaan maistelen ja tunnustelen vähän aikaa tunteitani, ja otan tunnehyökkäyksen täysillä hyväksyen vastaan, niin saatan huomata, että kyse onkin jostain ihan muusta. Surusta, tai vaikka yksinäisyydestä. Tunteet tulevat salakavalasti naamiopuvuissa, usein sellaisessa muodossa, missä olen niitä useimmiten aiemmin tottunut vastaan ottamaan ja käsittelemään. Aiemmassa elämässäni lähes kaikki negatiiviset tunteeni olivat kiukkua, raivoa ja vihaa. Ne olivat “luvallisia” ja tuttuja. Nykyään onneksi paljon muitakin tunteita jo löytyy.

Positiiviset tunteet näytän, ja yritän laittaa ne kiertoon. Negatiiviset taas yritän kokea yksinäni, ilman yleisöä. Olisi varmaan ihan hyvä niitä jotenkin ilmaistakin, mutta olen niin totaalisen kyllästynyt riitelyyn, ja mielestäni on väärin siirtää omia taakkojani toisille, niin että mieluummin erakoidun hetkeksi. Olen riitelyni riidellyt tässä elämässä, niin ainakin toivon.

Nykyisen mieheni kanssa emme riitele ikinä. Siis koskaan. Se on mahtavaa. Exäni kanssa riitelimme jatkuvasti, olin koko ajan puolustuskannalla, ja sain järkyttäviä raivareita. Aluksi luulin, että kyse on pelkästään siitä, että nykysiippani on niin lehmähermoinen ja rauhallinen (vs.kuivahumalainen/ juopotteleva exäni), mutta nyt olen ymmärtänyt, että kyse on myös siitä, että olen itse oppinut käyttäytymään aikuisemmin, ja että niitä päivittäisiä kiukun/vihan/raivon tunteita ei enää yksinkertaisesti vyöry päälleni kuten ennen. Kun lopetin sen välittömän reagoinnin, ja siirryin tähän “hyväksyvään tunnusteluun”, on tunne-elämäni rauhoittunut paljon. Riitelyyn ja raivoamiseen ei ole enää tarvetta. Energiaa ja aikaa jää elämiseen, ja niitä positiivisia onnen, tyyneyden ja rauhan tunteita ehtii kokea enemmän, kun ei ole koko ajan joko aloittamassa tai sovittelemassa riitoja.

Surun, yksinäisyyden, häpeän ja pelon tunteita on vaikea purkaa. Itkeä en jostain syystä osaa, ja olenkin sitä mieltä, että sisälläni on paljon kokematonta surua, mikä pitäisi jotenkin saada ulos. Mutta kaikki aikanaan, onneksi kiirettä ei ole, eiköhän ne kaikki laarit vielä joskus avaudu, kun olen siihen valmis.

Mutta tärkeän asian otit Basi esille. Tunteiden käsittely, varsinkin niiden epätoivottujen, on vaikeaa, ja siinä piilee aina varmasti myös se retkahtamisen vaara. Itse olen varsinkin surua hukuttanut juomalla, sekä pelkoa. Juuri niitä tunteita, mitä en ole osannut ilmaista.

5

Tästä keskustelusta tuli mieleeni se, että olen viime aikoina mietiskellyt tapaani tehdä asioita. Minä suoritan tekemistä, en vain simppelisti tee. Ehkä äitini oli ihan ok, mutta muistan jo pienenä valehdelleeni, etten olisi saanut negatiivista palautetta. Oli ihan perusasioita, mutta en voinut niistä puhua totuudenmukaisesti, jos yritti, näki että äidin ilme tummeni. Samoin jos omatoimisesti tein jotain mielestäni ihan järkevää, esim ostin hiihtomonot omilla rahoilla, se oli väärin. Yritin lukea äidin ajatuksia, ja toimia sen mukaan. Isä hermostui herkästi, ja olin tosi ohutnahkainen sen suhteen. Onnellinen lapsuus, jeh. Nytkin olen jotenkin riippuvainen ulkopuolisesta palautteesta ja teen asioita miten luulen toisten haluavan minun ne tekevän. Ehkä nämä heijastelevat itsetunto-ongelmista, arkuudesta ja kyvyttömyydestä ymmärtää muita. Tosikko, koulukiusattu kömpelys. Mutta tällä mennään. En tiedä, auttaako asioiden tiedostaminen yksistään, mutta ehkä se on kuitenkin paremman alku.

6

Mitäpä tuohon lisäämään, kun oma tilanteeni on tismalleen samanlainen. Tuon “noin 20 kuukautta sitten” -tilalle voisin vain vaihtaa oman raittiusaikani pituuden.

Raittiina on helppoa olla, kun ei tunnu tarpeelliselta juoda viinaa. Noin yksinkertaiselta ja kenties vähän omahyväiseltäkin tuo kuulostaa, mutta minkäs teet. Lopettaminen oli helppoa sitten, kun oli sen aika. Vaikeaa oli ainoastaan ylläpitää ja pahentaa alkoholiongelmaansa niin pitkään, että syntyi halu lopettaa. Minut sattui pelastamaan kohmeloideni paheneminen siihen pisteeseen, etten enää kestänyt olojani, ja tämä tapahtui onnekkaasti vielä niin varhaisessa vaiheessa, etten ehtinyt pilata terveyttäni tai kokea elämässäni isoja menetyksiä. Mielelläni jakaisin niksejä lopettamisesta toisillekin, mutta niitä ei ole mistä jakaa. Jos ajattelen itseäni vertaistuen antajana, minun kokemuksistani voi olla hyötyä toisille ihmisille vasta puhuttaessa elämästä juomisen jälkeen. Juomisen jatkamiseen saa vertaistukea baarista tai tuolta Me Vähentäjät -palstalta.

En kumminkaan ole mielipiteiltäni “Kanttoonan koulukuntaa” siinä mielessä, ettenkö uskoisi olevan olemassa monenlaisia kodin ulkopuolisia tahoja, joista ihminen voi saada apua vieroitusoireiden hoitamiseen ja päihteettömän elämän opetteluun. Itse esimerikiksi koin A-klinikan hyödylliseksi selvän aikani alkumatkasta, vaikka olinkin ensin lopettanut juomisen omikseni.

–kh

7

Hoidan raittiutta samoin kuin hoidan itseäni, se on osa elämänhallintaa. Kaikille asioille en voi mitään, voin esim. sairastua omista toimistani riippumatta, lapseni kuoli minusta johtumattomista syistä. Mutta tälle asialle mahdan jotain -jaksan päivä ja hetki kerrallaan pitää korkin kiinni.Pystyn säätelemään ruokavaliotani, lopettamatta kuitenkaan syömistä tai herkuttelua kokonaan. Pystyn ajattelemaan, hiljentymään kuuntelemaan itseäni, käsittelemään tunteitani -vaikka osa tuntuu todella vaikeilta (esim. häpeä)

Noita-akkaolo on hyvin helppo tunnistaa. Silloin hetki rauhoitusta, fyysisen, psyykkisen, sosiaalisen ja hengellisen minän kuuntelemista -mikä osa-alue kaipaa jotain. Saako olla ruokaa, liikuntaa, tunteidenkäsittelyä, seuraa, halaus, henkisyyttä? Viinaa ei anneta, eikä mielellään lääkkeitä. Tupakkaan en koskaan jäänyt koukkuun, diapami ei vaikuttanut minuun yhdessä vaiheessa mitenkään, joten en jatkanut sen käyttöä, vaikka lääkäri määräsi. Nyt en viitsi kokeilla miten vaikuttaisi.

Tyydyn teehen. Se on lämmintä ja pissittää, ei vie yöunia. Kun on pari teehetkeä päivässä, samalla kuuntelee miltä minusta tuntuu. On pari asiaa nytkin työn alla -häpeän sieto, ylpeyden oikeinkohdistaminen (muuttaminen positiiviseksi voimavaraksi) ja oikean nöyryyden löytäminen. EIn oikeinsanomisen taito, oikeassa paikassa. Voi, voi -paljon opeteltavaa… :slight_smile: Ylipäätään opettelen pitämään huolta itsestäni. Juomattomia ystäviä olisi myös ihana saada.

Voimia kaikille, raittiita onnellisia päiviä tavallisten asioiden keskellä.

8

Minun elämäni pysyy kunnossa Korkeimman johdatuksella.
Raittius, usko yhdessä, AA on tärkeä osa elämääni. Tuki on olemassa. Kaiken maallisentavaran ja viisauden olen myös saanut ja nyt saan viedä sanomaa vielä kärsiville alkoholisteille. Ei minulta mitään puutu.