Keiju is bäk.
Olen koko kesän yrittänyt lopettaa juomista. Muutama päivä selvinpäin, sitten kolmen päivän repsahdus. Ja sama alusta. Koko ajan olen pysynyt positiivisena, järkeillyt, prosessoinut, kirjoittanut, mutta nalle on ollut liian vahva vastus. Okei, olen tiedostanut alkoholiongelmani jo vuosia, mutta aikaisemmin en ole tosissani yrittänyt tehdä asialle mitään, vaikka se onkin kalvanut sisintäni ja ahdistanut. Ehkä alkoholistipuolisosta eroaminen oli oikea ratkaisu, muutos parempaan huomiseen.
Kaksi viikkoa sitten se iski kuin pallosalama kesämökkiin:
Minun ei tarvitse enää juoda. Tämä on nähty. Ei kiinnosta. Ei huvita. Kanavoin energiani parantavaan, en tuohoavaan.
Hämmentää, en ymmärrä. Mistä se olo tuli yht´äkkiä? Se vain tuli. Eräänä lauantai-iltana klo 22.34 kolmen oluttuopin jälkeen. Menin kotiin nukkumaan, olin valtavan helpottunut. Siitä saakka olen ollut selvinpäin. Ei ole tehnyt mieli ottaa pisaraakaan alkoholia. Tupakkaa ja kahvia kuluu, mutta ehkä nekin jäävät pois. Röökikin maistuu lähinnä pahalta ja pyörryttää.
Hups. Toki tiedän, että elän vaarallisilla vesillä ja iloitsen jokaisesta selvästä tunnista ja päivästä.
Onko muilla vastaavia kokemuksia? Pystyykö tätä edes järjellä selittämään.
Olen automaattisesti hylännyt monta kaveria ja tuttavaa. Ne ihmiset, joita näen lähinnä baariympäristössä tai bileissä, ovat menettäneet merkityksensä. Kuoria, tyhjiä kuoria. Energiasyöppöjä. Onneksi koko ystäväpiirini ei todellakaan juo, vaan olen saanut nauttia arkipäivää elävien ihmisten seurasta. Arki on mulle nyt juhlaa. Rauha, yksinolo. Itsetutkiskelu.
Olen hämilläni. Hämmentynyt. Ei kai tämä ihan näin helppoa voi olla?