Olen huomannut omassa juomisessani, että sen lisäksi, että sorrun viininjuontiharrastukseen, kun olen saanut jonkunnisonnuraksn valmiiksi, niin noin kolmen päivän välein askel johtaa Alkoon viinipullojen pariin. Kun olen onnistunut lopettamaan, kolmas-neljäs päivä ovat kriittisiä. Tästä tulee mieleeni, että lapsuudenkodissani synkät pilvet alkoivat kertyä juuri kolmen päivän välein. Äitini ei sietänyt minkäänlaista “lötköttellyä”, koko ajan piti olla säpinää. Jos luit kirjaa sohvalla, seurasi myrsky, tappelu. Koko ikäni olen saanut taistella ihan vasn siitä, että saisin olla. Ilmeisesti se kolmen päivän sykli on kulkeutunut hermostoissa elämääni ilman vanhempianikin. Tiedättekö, etttä HERMOSTOLLA on muidtiJos kokolapsiutesi olet elänyt jännittyneessä, virittyyneessä tilassa, se tila pakkautuu kehoosi? Keho muistaa! Ssia on niin, että hermosto onnpatannettava - sitten saa tämän loppumaan.
Siis, itse asiassa, jos menee hyvin ja on kivaa - se on lopetettava, heti! Se on pelottavaa! Eihän kotonakasn saanut olls oloinen kshta päivää kauempaa - nurkan takana piili jotakin odottamatonta joka tapauksessa.
Sitten, sama peöko yhä kytee kehossa, vaaikka ketään ei olisi lähipiirisdä. On itse aiheuytettava se katastrofi, hukkasmalla vaikka aikaa ja rahaa viinin ääressä ja selaillen turhanpäiväisiä YouTube videoita!
Mietinkin, millaisissa kodeissa te, jotka päivittäin turrutatte olosnne, olette eläneet? Ehkä teillä ei sanut olla haudkaa edes yhtä päivää, kun jo vaara vaani, jotain pahaa tapahtuu kuitenkin - tai kuitenkin olen jotenkin väärin, väärät hiukset, väärämaseento sohvalla, väärät vaatteet, väärä mielipide…. Miten selvisitte? Pysymällä hiljaa, olematta olemassa, vetätymällä, koittaen olla näkymätön, tukahduttaen pelkonne ja ahdistuksenne - kukasn ei huomannut. Kaikki vain hyssyttelivöt: hys hys, ei saa sanoa mitään! Toinen vsnhemmosta yritti pitää kaiketi rauhaa yllä hokien: Älä välitä…. Äitisi/isäsi on tuoilainen… kyllä se siitä…
Tai ehkä kotinanne oli snkara kuri, niin kova ja lohduton, että piti jäätyä.
Niin, miettikää! Ei siksi, että vnhempia pitäisi syyllistää vaan siksi, että voisi miettiä, miten vapauttaa keho niistä kuvipista - sillä keholla on muisti.
Itse tajusin eilen, että pitkästä aikaa surin yksinäisyyttäni, sitä, että olen aina yksin. Lähdin kahbilasn, josta saa myös viiniä. Sitten muistin, että meillä kotina ei saanut tuntea mitään. Ei ainakasn surua, ei olla voihainen, ei saanut rakastuakaan… kaikilta muilta se siis oli kielletty, äiti sen sijaan sai tuntea, sanoa ja tehdä mitä vain. Esim. Eilen kuulin päässäni vanhempieni vihaisen äänen: “Älä sääli itseäsi! Älä Leiki uhria!” Eilen tuumin, että kyllä mä saan olla surullinen, se ei ole mitään uhriutumista. Silti, en surrut: lähdin juomaan “lasillisen”. Olin urhea, en uhriutumut, päin vastoin, saiinpahan taas jotain kaduttavaa. Voin syyttää vain itseäni, niinhän sen kuuluukin olla.
Kirjoitannpuhelimesta ja näppäimistö menee tekstin päälle, en näe kirjoitusvirheitäni, ja muutenkin on niin vaikea niitä korjata tössä, että koittakaa kestää! Tänntekstim päälle tulee koko ajan lätyklä “keskustelu.paihdelinkki.fi”, se on tosi häiritsebvö. Mänluulen, etten enää tänne kirjoittele. Parantelen hermostoani, uskon, että tämä pirullinenntaoa korhjaantuu niin.