Mikä siinä on niin vaikeeta

Otsikon mukaan: puhua tai sanoa asiasta kenellekään. Ei Vittu tule mitään edes yrittää. Luovutin asiassa jo noin parin kuukauden kohdalla, kun sain sitten kaiken tämän paskan kestää yksin ja kestin. Päätin että se 100pv ja risat saa riittää. Pidin oman lupaukseni itselleni siitä 100 päivästä jo siinä noin 60-70pv kohdalla. Tietoisesti tein sen päätöksen jo silloin. Päivät meni siihen sataan ja yli, enkä edes ollut tuskissa tms. Eli Taas mennään korkki auki. En valita, en tuomitse, en neuvo, pärjään näin.

Vaikeeta sanoa kenelle mikäkin on ongelma ja kenelle ei. Mulle ei. Tai vois olla jonkun mielestä. Koskaan ei ole jäänyt veto päälle, ei jää nytkään, eikä jää jatkossakaan.

Nyt tuli stoppi kuittaa ja kiittää…

Moro, Nyttulistoppi.
Viestistäsi aistin vihan.
Se on kuitenkin voitettavissa. Sata päivää on juurikin sellainen kompastuskivi, johon monet lopettaa raitistumisen. Olen lukenut sen useista ketjuista täälläkin, en nyt esimerkkiä löydä tähän hätään.

Kirjoitit marraskuussa näin:
“Tunnustan alkoholiongelman ja sille on tultava loppu. Kun juon, niin en pysty kontrolloimaan itseäni juomisen määrässä. Otan liikaa. Ehkä 9/10 kertaa pystyn hallitsemaan määrän. Ehkä itsepetosta… Perän tällä vain itseäni. Mutta yksikin kerta on liikaa ja sille on tultava loppu. En halua että läheiseni joutuvat pelkäämään joka kerta kun otan, että meneekö nyt liikaa.”

Ehkä jaksat yrittää vielä uudemman kerran, Sinulla on paljon enemmän elämässä kuin alkoholin aiheuttama tuska itsellesi ja läheisillesi.
Minä tiedän miltä tuntuu mennä käräjäsaliin oman rakkaan puolison kanssa. Istua sitten syytetyn penkille yksin. Puolison istuutuessa sinne toiselle penkille…
Olen kulkenut tuon matkan myös Isäni kanssa…
Ei viinan määrä ja juomiskerrat aina ratkaise, vaan se mitä alkoholi tekee aivoissa ja mitä se laittaa ihmisen tekemään. Yksikin kerta voi olla kohtalokas, peruuttamaton.

Katso tilannettasi vielä kerran!

Putkis

En ajatellut edes palata tänne…
palasin kun oon ihan paskana. Viisaita sanoja Putkis. Viisaita.

En tiedä mitä sanoa.

Tunne elämä on on kadonnut. Sosiaalinen stressi on koko ajan päällä. Otin tai en. Ei tämä oleminen tai eläminen mulla ole miksikäön muuksi muuttunut.

Tekis mieli vaan purkaa kaikki ja aloittaa alusta. Tyhjältä pöydältä.

Viha. Se on. Viha jotain kohtaan ja kaikkea, mitä en edes tunnista. Se syö miestä.

Tarvitsen sen köydenpään josta saan alun… Josta ottaa kiinni ja päästä pois tästä paskasta.

Vihaan vertauskuvilla puhumista. Olen siis ihan tasan avun tarpeessa, mutta en saa haettua tai osaa hakea sitä.

Oon ja aion jatkossakin ottaa, mutta mutta… Se miksi alun alkaen tänne kirjoittelin ja avauduin. Se ottaminen ei ollut ottamista van kaatamista. Täysin kontrollotoimatonta dokaamista kun veto lähti päälle. Se vaara vaanii yhä, mutta tämän alkon kanssa pärjään kun jätän sen rengin rooliin.

No joo,
Alkoholi,
Huono isäntä, mutta hyvä renki.

Putkis, vapaa.

“Kun on soittanut kelloa, sitä ei enää saa soittamattomaksi.”

  • Bostonin AA:n slogan David Foster Wallacen mukaan

Vaara vaanii. Tiedostan asian hyvin, mutta olo ei vaan ole sellainen, että renki olisi hallussa. Vaikea selittää. Pystyn stoppaa juomisen koska vaan ja voin olla juomattakin. Mutta mutta sellainen piirre on nostanut päätään että loippailen ja saatan siitä jatkaa. En siis paljoa ja lopetan, mut se turha loiventelu. En edes haluaisi tehdä niin, mutta miksi siis teen?? Ymmärrän ihan hyvin että ei järkeä ja joka tapauksessa lopetan ottamisen, mutta silti loippailen… Oiskohan tuo parasta jättää koko viina piru pois… ?

Nyt pitää tarkentaa. Loippailen vaan jos siihen mahdollisuus. Ei töitä, ei mitään menoja tms. Aivan hyvin onnistuu olla ilman silloin. Mutta jos vapaa päivä, juomaa kaapissa ja ei syytä olla ottamatta, niin ihan varmasti menee. Outoahan tässä on se ettei sitä edes tekis mieli…