Tänne voi kertoa oman stoorin, mikä on sinua auttanut ja motivoinut sanomaan Ei addiktiivisille tavoillesi? Oli ne sitten mitä hyvänsä… aineita, toimintaa, tapoja, juomista, syömistä, ynnä muuta himoa joka turruttaa kaiken elämässä alleen… en ole itse vapaa. Mutta tässä saa kukin ihan vapaasti jakaa sitä mitä haluaa liittyen motivaatioon/apuun raittiina pysymisessä.
2 tykkäystä
Eläinten auttaminen. Lopetin itsetuhoisen juomisen ottamalla hoiviini kissan, joka tarvitsi turvallisen kodin. Se oli ulkoinen motivaationi alkaa raitistua traagisen elämäntapahtuman jälkeen ja siinä samalla sisäinen motivaatiokin alkoi hiljalleen kasvaa. Olen alkanut tässä arvostaa nukkumista tosi paljon, en halua pilata yöuniani dokaamisella.
Saan voimaa eläimistä ja eläinten auttamisesta, se tuo merkityksellisyyden tunnetta. Minulla on myös paha bulimia tausta, ja välillä ahdistuessani sorrun syöpöttelyyn/ahmimiseen. Minulla tosin sekin, varsinkin sokerin/makeiden syöminen, pilaa nukkumisen joten olen alkanut ahdistuksen tullessa lähtemään kävelylle luontoon, hypistelen ja haistelen puiden lehtiä tms.
Eli ehkä sanoisin, että kun kääntää huomion itsestään ulospäin, se on auttanut minua. Ei se aina tietenkään kovin helppoa ole, kun traumojeni takia elän hirveän paljon pääni sisällä.
3 tykkäystä
Kirjoitit minun tarinani. Itsetuhoinen juominen ja syöminen, tämän takia masennus. Jostakin on löydettävä keinot lopettaa…
2 tykkäystä
Kiitti vastauksesta. Käytännöllisiä ja henkilökohtaisia pohdintoja.
1 tykkäys
Ikävä kuulla. Itselläkin kyllä väkevä masennus ja tietää että elämäntavat vaikuttaa siihen aina…mut ei ne oo kaikki kaikessa. Ei se johdu pelkästään elämäntavoista. Jotenkin jos löytäis jonkun hyvän/hyvää tekevän käytännön asian/toimen mihin kiinnittyä…niin vois viedä parempaan suuntaan, tai vähän auttaa madennuksen kanssa. Joskus taas tuska voi sysätä isomminkin liikkeelle siihen hyvään suuntaan. Mut ei aina… eli kannattaa hakea apua rohkeasti eikä jäädä yksin kitumaan ja “selviytymään”!
Ite käyn myös seurakunnassa(kristillinen). Se antaa mulle kyllä jotain.
2 tykkäystä
Minulla auttoi lopulta se, että yksinkertaisesti vain kyllästyin olemaan huumeaddikti, ts. olemaan aineiden vaikutuksen alaisena. Sitten lopettaminen olikin helppoa. Henk.koht. olen sitä mieltä, että jos yrittää lopettaa jonkin ulkoisen pakon tai painostuksen(Se ulkoinen pakko voi olla myös ihmisen itsensä asettama) sanelemana tai koska addiktioiden lieveilmiöt häiritsevät, se ei kanna kovinkaan pitkälle tai ainakin elämä tulee olemaan aikamoista kitkuilua ja käsien päällä istumista. Koska tuo yllämainittu kyllästyminen kenellekin iskee vai iskeekö koskaan, onkin sitten toinen juttu.
Edelleen olen helposti koukuttuva luonne, mutta sitä voi kanavoida tervehenkisempiin harrastuksiin ja puuhiin. Esim. liikunta. Toki näiden tervehenkisempien harrastustenkin kanssa voi mennä överiksi herkästi addiktoituvalla ihmisellä. Näin kävi minullekin liikunnan kanssa. Seurauksena ylikunto, josta en ole vieläkään täysin toipunut, vaikka olenkin jo ihan mukavasti pystynyt palaamaan joidenkin liikuntamuotojen pariin. Pienempi paha tuo silti, kuin narkkaaminen.
Myös mm. siivoaminen, rutiinit ja superterveellinen syöminen toimivat minulla ns. positiivisina addiktioina ja auttavat pysymään kaidalla polulla, mutta noidenkin kanssa se voi olla välillä aikamoista veitsenterällä taiteilua, etteivät lipsahda neuroottiseksi ylisuorittamiseksi. Kultaista keskitietä voi olla vaikeaa, ellei mahdotonta löytää, jos on syntynyt kaikki tai ei mitään -tyypiksi, mutta sitten on kait paras mennä pienimmän pahan periaatteella.
3 tykkäystä
Vuosien taistelu ja lopulta yksinkertaisen asian tajuaminen että kyllä tätä elämää eletään ensisijaisesti itseään varten, eli ensin täytyy osata rakastaa itseään ja sitten voi rakastaa muita.
Tätä myötä myös itsestään huolehtiminen ja uusien asioiden esim. harrastusten aloittaminen ja tekeminen.
2 tykkäystä
Kiitos kommentistasi. Koin jotain helpotusta tuosta mitä sanoit aika alussa…siitä että miten hyvinse kantaa jos yrittää ulkoisesta pakosta käsin lopettaa…toki en tässä sano ettei kannattaisi…mutta kärvistelen omien riippuvuuksieni kanssa(liialliset määrät tiettyjä ruoka- ja juoma-aineita, joista seuraa minulle fyys/psyyk. terveyshaittoja/masista ymymymym….!). Mutta en ole löytänyt mitään motivaatiota/tahtoa tai mitään millä lähtisin muutokseen. Ja se oma “pakko lopettaa” tulee just siitä, että voin niin huonosti ja tiedän tekeväni huonosti. Tietysti elämä on jo aika kauheaa. Masis, fyysinen heikkous/sairaudet, epätoivo, itseviha, syyllisyys, pelko, loputon ahdistus ym. Mut ei tunnu riittävän motivaattoreiksi. Ihminen(tai minä) voi olla kauhea.
Kiitos vastauksesta. Kuulostaa hyvältä…!
Lisäys viestiini. Kun puhuttiin ulkoisesta pakosta heikkona moivaattorina. Just tänään luin jonkin päihdehoitolaitoksen hoitoselostusta ja siinä mainittiin jotenkin, että ei tarvitse olla niin motivoitunut tai halukas, koska muutoshalu voi syntyä siinä hoidon alettuakin… eli joskus ulkoinen pakkokin toimii. Varmaan toimii tavalla jos toisella, mutta ymmärrän täysin pointin, että se on haastavaa lopettaa ainakaan itekseen, jos ei ole tahtoa. Mutta ei mahdotonta.
Mä yritän uskoa tällä hetkellä siihen, että se ulkoinen motivaatio auttaa alkuun. Kiitos tästä kommentista!
Niin en usko että on mitään yleistä kaavaa tai järjestystä. Ja huomaahan sen, ettei ole. Koska eri ihmisillä toimii eri hoitopolut, keinot…yms.
Mutta mitä Winston sanoi, on silleen totta, et se oma tahto on kyl varmasti se tärkein… mutta vaikka sitä ei alkuun olisi niin sekään ei varmasti ole este. Kun varmaankin jotkut on raahattu väkisinkin vierotukseen/hoitoon ym. Ja sit onkin kelkka kääntyny. Koska ensin ollaan niin siinä omassa boxissa ja oman mielen vankeina ettei ole mitään näkymää sen ulkopuolelle… sit kun olosuhteet muuttuu niin mielikin joutuu muuttuu.
Nämä Minnesota-tyyppiset hoidot tykkäävät mainostaa sitä, että kyllä se halu raitistumiseen saadaan taottua hoidossa jästipäänkin päähän. Se on iso bisnes, joten pitäähän niiden mainostaa. Todellisuudessa se raitistuminen ei noissa hoidoissakaan ole mitenkään taattua. Moni jättää homman kesken ja moni säntää heti hoidon päätyttyä tai hetken kärvisteltyään takaisin ryyppäämään/narkkaamaan. Luin taannoin jonkin jutun Minnesota-hoidosta ja siinä ihan Minnesota-hoidon edustaja itse sanoi, että n. 40 % heidän potilaistaan raitistuu pysyvästi. Pysyvästi tarkoitti tässä sitä, että on pysynyt päihteettömänä 5 vuotta. Onko se vähän vai onko se paljon? Ainakin se on vähemmistö ja ainakin se on kaukana siitä 100 %:n raitistumistakuusta, jota Minnesota-hoitolat ovat joskus mainostaneet. Luulenpa siis, että siinäkin hommassa onnistuvat ne, joilla motivaatiota oli jo alun perinkin. Toki niin kuin sanoit, ihmiset ovat erilaisia ja jollakulla voi tepsiä tuollainen “pakkoraitistaminenkin”.
Terveys
Vuosien varrella lisääntyi ihan uutisten myötä tietoisuus siitä, että alkoholi ei ole vain epäterveellistä samalla tavalla kuin karkki, vaan erityisesti uutisointi tutkimuksista alkoholin syöpiä aiheuttavista vaikutuksista oli jotain joka tunkeutui vähitellen tajuntaan. Kun tämän yhdisti krapulassa kaikkiin kehon tuntemuksiin ja oireisiin, niin aloin uskoa, että kyseessä on myrkky. Havahduin myös siihen, että tuttavapiirissä alkoi kuusikymppisiä pudota sydäntauteihin, aivoverenvuotoihin ja suolistosyöpiin. Sitten yhden kovan krapulan aikana kaikki ymmärrys alkoholin terveysvaikutuksista tiivistyi päätökseksi.
Muutenkin on iän myötä tullut enemmän tietoiseksi siitä, että aikanaan täältä lähdetään. Haluaisin lähteä paljon myöhemmin. Kaikki minulle tärkeät asiat ovat kytköksissä siihen, että olenko edes olemassa ja olemassaolo on mitä suurimmassa määrin terveyskysymys. Jokainen voi laittaa elämän top3 tärkeintä asiaa paperille. Mitä niistä jää jäljelle jos lakkaa olemasta? Aivan. Ei se tämän kummempaa järkeilyä omalla kohdalla lopulta tarvinnut. Täysin sisäsyntyistä järkeily ei siis ollut, vaan edellytti tietoisuuden lisääntymistä ja krapulassa pohdiskelua.
Kun ketjussa kysytään, että mikä auttoi tai motivoi, niin vastaus on terveys, mutta se keino oli ehdottoman vastauksen lukitseminen kysymykseen, että onkos se alkoholi nyt sitten niin haitallista. Lukitsin tiukasti ehdottoman vastauksen, että alkoholi on pienissäkin määrissä myrkkyä. Tämän vastauksen päältä otin ensimmäiset askeleet.
Sittemmin olen rakentanut monenlaisia ajatushimmeleitä, joista monet ovat erikseenkin suurempia kuin tuo alun havahtuminen terveysvaikutuksiin, mutta ei mikään niistä olisi päässyt syntymään ilman alun terveyshavahtumista.
3 tykkäystä
Joo…ei aina nää radikaalitkaan keinot tepsi, siis vierotuslaitokset. Ja eihän se oo raitistumista/parantumista että on ilman päihdettään ajan X, ja sit taas palaa menneeseen.
Tahto ja halu on kyllä voima.
Halua, tahtoa ja voimaa luo merkitys.
Ainakin minulla monella muulla se pysyvä syy elää omaa elämää tulee sieltä.
Lapset, perhe, lemmikki, kaverit, urheilu, luonto, harrastus/intohimo, auttaminen, osallisuus, työ/yrittäjyys. Mikä se nyt kennellekin luo tunteen omasta merkityksestä.
Halusin saada uudenlaisen elämän. Tiesin kyllä mitkä jutut oli tärkeitä.
Alkusysäys alkoi terveyshuolista. En saanut lopetettua helpolla. Mutta merkityksen löytyminen piti motivaation yrittää korkealla.
Tämän oman merkityksen löytäminen voi olla vaikeaa kyllä ja vaatii ajattelua.
Itselleni tärkeät jutut löytyi kun mietin asioita lapsuudesta ja asioista jotka tuottivat iloa ennen alkoholia. Palasin niihin.
Tärkeä juttu on että piirsin ne paperille ja kirjoitin miksi ne on minulle merkityksellisiä.
T. Puuhapete
4 tykkäystä
Kiitos hienosta vastauksestasi
Kuinka monen kankkusen jälkeen sitä onkaan miettinyt, että nyt riittää. Ihminen on vaan jotenkin niin yksinkertainen, että heti olon hiemankin näyttävän paranemisen merkkejä, niin alkaa se kellon vilkuilu ja pakollisen kauppareissun suunnittelu.
Kyllä ne itselläkin kaikki vuosien aikana pohditut jutut sitten lopetuspäätökseen johti. Sitä avitti lääkärin puhelu, jossa kertoi sillai rivien välistä, että alkoholismi näkyy verikokeen tuloksissa. Kertoi myös, että ammattini harjoittaminen ei ehkä jatkossa onnistu, jos lukemat ei laske.
Ensin kirosin lääkärit ja marmatin, mitä se niille kuuluu, jos vähän iltaisin rentoudun. Sitten kuitenkin jokin ratas osui sopivasti kohdilleen ja lopetin siltä seisomalta. Kyllä oli komea mennä uutena miehenä puolen vuoden päästä lääkäriin, en tosin silloinkaan puhunut mistään mitään. Lääkäri totesi vaan ohimennen, että arvot on nyt laskeneet, kyllähän se tiesi missä mentiin.
Nyt on takana yli kaksi raitista vuotta, eikä kaduta yhtään.
Olen jonkin verran pohtinut miksi minusta tuli alkoholisti. Tietenkin juomalla, se on selvää, mutta kyllä sellainen härkäpäinen luonne ja periksiantamattomuus oli omiaan edesauttamaan taudin kehittymisessä. Samat luonteen piirteet toki sitten auttoivat kuiville, kun sen aika tuli. Yhtä tärkeässä asemassa lopettamisen onnistumisessa on luonteen pakottaminen nöyräksi ja haavoittuvaiseksi. Lisäksi pitää ymmärtää, ettei oikein mihinkään muuhun voi vaikuttaa, kuin itseensä.
Juominen loppuu kun siitä ei kertakaikkiaan saa enää mitään irti ja alituinen ahdistus, rahanmeno ja kaiken maailman muut fyysiset oireet saavat yliotteen.
Jostain olin näkevinäni jonkun arvion, että juovista henkilöistä vain noin 5% lopettaa kokonaan juomisen. Laskuista voi jättää pois ne hoitokodissa olevat, jotka eivät enää muista koskaan juoneensakaan. Oli miten oli, niin kyllä kannattaa laittaa korkki kiinni. Uskallan väittää, että oli elämäntilanne mikä tahansa, niin ei se huonommaksi pitkässä juoksussa mene. Yksinäisyyttä on jotkut raitistuneet kuulemma valitelleet, mutta onko ne ryyppykaverit olleet sitten aitoja kavereita, jos jättävät juomattoman.
2 tykkäystä
Kiitti vastauksesta.