Mieheni lähti eron uhkailulla minnesota-hoitoon, mikä on vissiin aika tavallista.
Aikansa pitkitettyään lähtöään minä erosin ja lähdin pois.
Nyt mies kuitenkin hoidossa ja on kokenut ihmeentekevän käännöksen ja tajuaa kuulemma kaiken ja ei enää juo, vajaassa viikossa!
Haluaisin kuulla kokemuksia hoidossa olleiden läheisiltä voiko asia muka ratketa noin helposti?
Itseäni epäilyttää suuresti, että kaikki menisi noin hyvin…
Mihin voin luottaa?
Aika on ainoa, johon voit luottaa. Aika näyttää, onko oivallus ollut käänteentekevä. Puolen vuoden raittius kertoo jo jotain, viikko kertoo vasta sen, että on ollut viikon paikassa, jossa ei voi juoda.
Minun mieheni oli Minnesota-hoidossa vuosi sitten. Sain hänet vihdoin hoitoon kun antamani vaihtoehdot olivat ero tai Minnesota. Eli hän lähti hoitoon erittäin hoitovastaisena.
Jo ensimmäinen soitto viikon hoidon jälkeen vakuutti minut hoidon tuloksesta. Hoidosta on nyt vuosi ja raittius pitää, kuulemma ei ole edes vaikeaa.
Onnea teille, on hienoa kun alkoholisti saa toimivan mahdollisuuden.
Kiitos vastauksistanne:)
Tänään jotenkin aloin uskomaan,että tämä voisi onnistua.
Pelottaa vaan taas alkaa luottamaan tulevaisuuteen ja pelottaa uusi mahdollinen pettymys, mutta sehän onkin minun taisteluni selvitä niistä peloista:)
Ihanaa todellakin kuulla, että viikonkin jälkeen mies voi jo “tajuta” jo asioita alkoholismistaan…
Täytyy vaan luottaa, että elämä kuljettaa niin kuin on tarkoitettu:)
Monille on apu löytynyt sieltä, mutta ei toki kaikille. Meillä oli mies viime talvena siellä hoidossa. Oli myös viikon hoidon jälkeen kuin “herätyksen” saanut ja huolissaan minunkin voinnista. Kotiin kun tuli, niin pian alkoi kireys ja viikon jälkeen eka retkahdus. Nyt ollut yhtä vuoristorataa. Mukaan tullut rauhoittavat napitkin. Huh huh!
Toivotaan teille parasta. Vain aika näyttää. Turha sitä on murhtia etukäteen. Nautit vaan tästä päivästä. Mielellään kuulisin jatkossa miten teillä onnistui:)
Sitähän minäkin pelkään, että kun arki koittaa taas suurine velkoineen ja menetettyine työpaikkoineen niin ahdistus alkaa ja samoin juominen.
Nyt itkettää se, että jäin nyt niiden ongelmien kanssa painimaan yksin, kun mies on hoidossa:(
Nautin kuitenkin nyt edes tästä tulevasta raittiista kuukaudesta sekä selvistä hetkistä ja keskusteluista vierailuajoilla.
Näin jopa sen rakastuneen katseen, joka on ollut kadoksissa alkuajan jälkeen:)
Ilmoittelen, kun elämästä eteenpäin jotain tiedän…
Hei!
Lupasin ilmoitella miten meillä menee hoidon jälkeen.
Alussa oli ihanaa, mutta huomasin hoitomotivaation olevan huonon. Noin reilu kaksi kk meni suht hyvin, kontrollin tarvetta lukuunottamatta. Tammikuussa eka retkahdus. Huomasin riitojen lisääntyvän ja löysin muutamia tölkkejä. Kaikissa muissa alkoi olemaan taas entiseen malliin paljon vikaa, vertsiryhmän porukka ihan tyhmää, työkaverit tyhmiä.
Tölkki piti olla kädessä, kun kevät aurinko alkoi esiintymään, vaikkakin alussa juotavaa ja Vichyä. Siitä noin kolmisen viikkoa eteenpäin niin kaikki alkoi mennä samaan vanhaan suuntaan. Pääsiäisenä toinen retkahdus ja nyt täysi meno taas päällä. Tällä viikolla alkoi työstä poissaolot.
Uskon kuitenkin hoitoon edelleen, jos ihminen motivoitunut.
Kuulin, ettei hän edes hoidon aikana lopettanut valehtelemista, kävi vanhassa paikallisessa todistelemassa itselleen, ettei haittaa, yllytti minua juomaan (en siis suostunut) yms.
Kerroin hänelle varoittavista merkeistä neuvojen mukaan, mutta eihän hänellä ole ongelmaa, koska on parantunut.
Siinä se totuus tuli! Hän on PARANTUNUT! Siitä selvisi minulle hänen asenteensa elämään ja tiesin juomisen tulevan kuvioihin, koska eihän alkoholisti parannu:(
Jos ihmisellä on oikeasti halu parantua ja nöyryyttä niin uskoisin Minnesota-hoidon auttavan.
Sain sieltä itse hyvin paljon tietoa ja tukea ja olen kiitollinen kaikesta huolimatta, etä edes yritimme perheenä tulla kuntoon ja annoin uuden mahdollisuuden alkoholistille hoidon jälkeen.
Nyt tiedän, mitä teen. Olen yrittänyt ja antanut aikaa ja nyt on minun vuoroni hakea itselleni onnellisuutta ilman alkoholistia.
Hän sen jossain syvällä tietää, koska olemme asiasta keskustelleet, mutta teen kaiken pikku hiljaa itseäni hiljaa asiaan valmistaen.
Surettaa, ahdistaa ja suututtaa, mutta kaipa minullakin on oikeus niihin tunteisiin.
Menen kuitenkin kuopan kautta kohti tasamaata ja toivottavasti pääsen vielä, joskus kaiken sieluni rikki menon jälkeen mäenkin päälle.
Kaikkea hyvää teille:)
Kiitos, Pippurinen, että ilmoittelit kuulumisistanne!
Jotenkin itse olen niin skeptinen, että jo nuo syksyn viestit lukiessani muistan ajatelleeni, että “näkis vaan…”. Nyt sitten vahvistit epäuskoni hoidon onnistumisesta, vaikka toki olisin mielelläni lukenut toisenlaisia uutisia 
Olen ihan samaa mieltä siitä, että tuollaiset hoidot tuottavat tulosta, JOS henkilö on riittävän motivoitunut ja ITSE haluaa elää elämänsä ilman päihteitä. Toisaalta, JOS henkilö on motivoitunut ottamaan etäisyyttä päihteisiin, niin usein sellainen onnistuu ihan puolisonkin tuella kotioloissa - näin ainakin meillä vuosien ajan toimi (nyt siis erottu, mutta ei niinkään juomisen takia).
Voimia sinulle, Pippurinen, itsenäisen elämän aloittamiseen! Uskon, että se tulee olemaan sinulle yhtä vapauttavaa, kuin meille monelle muullekin. Sitä on vaan NIIN paljon helpompi hengittää ja nukkua yönsä, kun ei tarvitse elää hankalan, saati päihtyneen, puolison kanssa
Mun kokemus on että mies raitistuu parhaiten kun puoliso ei tue yhtään mitenkään.
Puolison pitää uskoa siihen mahdollisuuteen toki. Sanoa se ääneen ja uskoa lujasti.
Samalla kun pakkaa silti kamansa valmiiksi, eli ei elä toivossa vaan uskoo.
Esimerkiksi mun ns. tukeminen ainakin oman miehen juomisessa toimi hieman samoin, kuten bensakin toimii palon sammutuksessa. 
Sitä vaan ei lähtöjään lähes juomaton ja vailla riippuvuuksia elävä henkilö pysty tajuamaan.
Hmmm… saatoin tulla nyt hiukan väärin ymmärretyksi, kun mainitsin tuon “puolison tuella”
Tarkoitin sillä ihan normaalia rinnalla elämistä ja uskoa/luottamusta siihen, että “elämä kantaa” tuossakin asiassa. Siis tervettä, normaalia arkea, jos nyt sellaista juovan perheessä koskaan onkaan. Puhun toki vain omasta kokemuksestani ja elämästäni sellaisen henkilön kanssa, jolle yleensä maistui aina kesäisin terassikauden avauduttua eikä silloinkaan päivittäin, mutta joka elo-syyskuun tullen viihtyi taas perheensä kanssa kotona eikä käyttänyt alkoholia kuin muutaman kerran talven aikana, jos sattui jonnekin lähtemään. Kotona ei juuri koskaan.
Pahimmillaanhan puolison “tuki” tarkoittaa höösäämistä, painostusta ja vahtaamista, mikä vaan ahdistaa raittiutta yrittävää ja jokainen täällä tietää, mitä siitä saattaa seurata.
Kiva kun laitoit kuulumisiasi Pippurinen. Meillähän oli syyskuussa aika kehno tilanne, mutta mies lähti uudelleen kuntoutukseen loppusyksystä. Sanoin hänelle kun oli katkaisussa, että joko lähtee uudelleen kuntoutukseen tai etsii oman kämpän, mutta takasin juovana ei tule. Niinpä hän lähti uudelleen kuntoutumaan, mutta pitemmäksi aikaa kuin minnesodassa aiemmin. Sen jälkeen ollut juomatta. Helppoa ei ole toki silti ollut, mutta onhan tämä lapsille kovin luksusta kun ei iskä ole kännissä kokoajan.
Hei taas!
Kirjoittelen täältä tämän kamalan kesän jäljiltä. Kuinka voikaan hoidon jälkeen jokainen päähän ympätty asia kadota alkoholistilta??
Tänään olen tehnyt lopullisen eropäätöksen eikä se näytä hetkauttavan miestäni lainkaan…
Kesän elelin hyvin vahvasti omaa elämäöni ja lopetin jopa ruuan laitot, siivoamisen ja kaikenlaisen höösäämisen ja menin tukka putkella omia menojani. Välillä mies on ollut noin 3-4 juomatta, mutta muuten täysi putki päällä.
Olen uhannut lähteä uudestaan, jos ei mitään tapahdu hänen juomiselleen, mutta ei häntä nyt se kiinnosta. Sairaus on liian voimakas heikolle ihmiselle, ei yksinkertaisesti kiinnosta nämä asiat häntä.
Olen nyt isoissa veloissa, talo ei mene kaupaksi ja entinen väkivaltainen mies alkaa nostamaan taas päätään esiin, olihan se jo vuoden poissa.
Olen surullinen ja ahdistunut, mutta uskoisin tästä vielä nousevani ylös Jumalan suomien voimien avulla.
Minun on myönnettävä perheemme epäonnistuminen ja alkoholin korkea voima ja päästettävä irti nyt lopullisesti.
Jännää on se, että pelkään jääväni yksin. Kaunis suht nuori nainen, joka on ollut ennen miestään 7 v yksin päästyään edellisestä narsistisesta alkoholistista irti. Olin silloin onnellinen ilman miesmurheita, miksi pelkään nyt?
Mikä voi olla niin kamalaa yksin olemisessa verrattuna tähän? Pelottaa myös se, että sorrun taas takaisin mieheeni, joka melkein 100% lupaa taas raitistua. Ihana mieshän hän on ilman alkoholia ja kun käy hoidoissa…
Teenkö virheen, kun luovutan ja haluan rauhaa ja seesteistä elämää? En halua enää jännittää ajaessani töistä kotiin, mitä odottaa. En halua mustasukkaisia huutoja, rn tekstiviestejä pitkin työpäivää… Miksi sitten pelkään tyhjyyttä, jonka ero jättää jälkeensä? Onko tyhjyys niin paljon pahempaa kuin tälläinen elämässä vallitseva kaaos?
Yksinäisyys on ihmiselle epäluonnollinen tila. Meidät on luotu elämään toisen ihmisen/toisten ihmisten kanssa. Itse uskon että se on se joka nostaa päätään aina eroa miettiessä. Sen lisäksi tunne epäonnistumisesta painaa päälle vaikkei sitä suoraan myöntäisikään. Uskoisin että kaikki kamppailevat näiden asioiden kanssa eron hetkellä. Usein sitä vielä eron jälkeen muistaa vain hyvät asiat koska sekin on jotenkin sisäänrakennettua että unohdamme ikävät asiat.
Mutta joku sinutkin Pippurinen on saanut miettimään eroa, ja uskon että se on itsesuojeluvaisto. Itselläni ainakin samaa asiaa pohtiessa on noussut pintaan halu elää. Halu elää ilman ahdistusta, ilman pelkoa, pettymystä, surua… Kaikkea sitä mitä ihminen jota jopa rakastaa, aiheuttaa käytöksellään. Mutta mietipä sitä, että sellainen ihminen aiheuttaa myös yksinäisyyttä sinulle. Tai näin itse koen sen. Olemme yhdessä mutta emme ole. Onko se sellaista elämää jota haluat? Joskus on parempi olla rehellisesti yksin. Siinä on enemmän toivoa onnellisuuteen kuin tässä tilanteessa…
Jos elämästäsi löytyy ystäviä, sukulaisia, perheenjäseniä, työkavereita niin oletko loppujen lopuksi sitten yksin?
Minun ex-vaimo kävi tuon mnnesotahoidon. Hoidin itseäni tutustumalla omaan läheisriippuvuuteeni.
Exäni päätti jatkaa juomistaan ja minä tein oman ratkaisuni ja otin avioeron. En ole katunut hetkeäkään eroa. En vaikka itselleni jäi talovelat ja taloa ei saa kirveelläkään myytyä. Mikään ei ole pahempaa kuin elää juovan ihmisen kanssa - ei mikään. Tai no varmaankin narsistin kanssa ihan yhtä surullista elämää…
Minä räpiköin aivan liian kauan uskossa, että hän raitistuu. Tein kaiken mahdollisen ja mahdottoman. “Hoidin itseäni”, jotta hänellä olisi ollut parhaat mahdollisuudet parantua. Paskan marjat. Vasta täydellinen irtipäästäminen antaa hänelle ehkä mahdollisuuden alkaa itse hoitamaan itseään.
Niin kauan, kuin reagoin millään tavalla häneen (vastaaminen känniviesteihin yms. paskaan), niin kauan mahdollistin hänen juomisensa. Läheisen tehtäväksi raitistumista ei pidä sälyttää. Läheinen hoitaa itseään ja holisti hoitaa itseään. Kumpikin vastaa itse itsestään. Minä ajattelin silloin auttaessani, että eihän puolison auttaminen voi olla muutakuin hyväksi hänelle, kun minähän tiedän, mikä hänelle on parhaaksi. Tuohan kuolee, jos en auta… Olin niin tietämätön, etten ymmärtänyt pahentavani hänen tilaansa kaikella, mitä tein.
Eilen tuli “hyvä” mainos a-klinikan hoidosta. Piripäiväkirja. Uskomatonta minkälaista puoskarointia - kerrottiin suoraan, miten päihderiippuvainen eli bentsojen avulla “raittiina”. Niinpäse minunkin exä pysyi raittiina leijona-viinan avulla. Sitä se oli meilläkin a-klinikan hoito…
Tänään, minulla menee hyvin
Mukavaa syksynjatkoa ihan jokaiselle!
Hei Pippurinen,
piti ihan tarkistaa, että en ollut itse tekstiäsi kirjoittanut.
Niin on sama tilanne. Mies oli Minnesotassa, niin retkahti, talo myynnissä, isot velat eikä talo ole käynyt kaupaksi. No, ohan nuori en enää ole. Yksin olin minä avioeron jälkeen kuusi vuotta, enkä ollut yksinäinen.
Nyt tuntuu, että tulee olemaan loppuelämän yksin. Pettymys varmaan tekee sen, että ei näe tulevaisuudessa odotettavaa kivaa. Tällaisesta toipuminen vie aikaa, itse koen olevani täysin petetty.
Kai nämä tunteet on vain käytävä läpi, sillä samaan ei halua syyllisytyä kuin alkoholisti. Eli peittää ja vääristää niitä, kuten hän alkoholin avulla.
Edelleenkin ihmetyttää se, että miten samanlaisia tarinat ovat. En koskaan ennen koe vertaistuen olevan näin kirjaimellisesti juuri sitä.
Pippurinen, sinä selviät. Osaat hyvin pohtia toimintaasi ja näet mikä sinun hyvinvointiasi edistää. Tavallaan tiedät, että pärjäät, mutta silti surtava se ihana ihminen. Jotta pääsee vapaaksi siitä ikävästä tyypistä, on haudattava se kiva, ja surtava se, että tulevaisuus yhdessä on menetetty. Ja vielä tällaisen asian takia, sitä vaikea ymmärtää.
Minulle ex laittaa kaipaavia viestejä harva se päivä, vaikka on jo toinen nainen. Mitä se kertoo hänestä?
Voimia kaikille asian kanssa eläville, omat lopussa aina silloin tällöin…
Lisäys.
Meilläkin mies oli syyskuussa -13 Minnesotassa, retkahti joulukuun alussa. Tuo 2-3 kuukauttahan on tunnetusti se 1.riskikohta.
Mutta se, että siitä jatkaa juomista, kertoo, että asia ei ole mennyt tarpeeksi perille. Tai kuten meille sanottiin, on erittäin voimakas riippuvaisuus. Lisänä oli myös napit, eli on vielä vaikeampi irrottautua.
Hei!
Halusin vain kertoa, että nyt olen asunut omillani toista kuukautta:)
Yksinäisyys tuntuu hyvältä eikä minua ahdista!
Kaikki raha-asiat edelleen sotkussa, talo myymättä, mutta tiedän tehneeni oikean päätöksen.
Al-anon on minua paljon auttanut enkä enää tee niitä virheitä, joita tein viimeksi eli enää en huolehdi, en mahdollista ja mikä tärkein en mene enää takaisin. Minua ei pelota enää:)
Kiitos tuestanne ja siitä, että olette jakaneet kokemuksianne:)
Minä selviän tästä:))
.
Pyykkipoika:
"Minä räpiköin aivan liian kauan uskossa, että hän raitistuu. Tein kaiken mahdollisen ja mahdottoman. “Hoidin itseäni”, jotta hänellä olisi ollut parhaat mahdollisuudet parantua. Paskan marjat. Vasta täydellinen irtipäästäminen antaa hänelle ehkä mahdollisuuden alkaa itse hoitamaan itseään.
Niin kauan, kuin reagoin millään tavalla häneen (vastaaminen känniviesteihin yms. paskaan), niin kauan mahdollistin hänen juomisensa. Läheisen tehtäväksi raitistumista ei pidä sälyttää. Läheinen hoitaa itseään ja holisti hoitaa itseään. Kumpikin vastaa itse itsestään. Minä ajattelin silloin auttaessani, että eihän puolison auttaminen voi olla muutakuin hyväksi hänelle, kun minähän tiedän, mikä hänelle on parhaaksi. Tuohan kuolee, jos en auta… Olin niin tietämätön, etten ymmärtänyt pahentavani hänen tilaansa kaikella, mitä tein."
Minäkin yritin vuosia sinnitellä rinnalla. Aluksi taisin ajatella, että mieheni tulee järkiinsä ja lopettaa juomisen. Puhuin, itkin ja raivosin saadakseni hänet ymmärtämään oman tilanteensa ja sen, mitä se aiheuttaa perheellemme. Kuinka väärässä olinkaan, ja kuinka pitkään tätä kestikään… Kun aloin tajuta mistä on kyse, uskoin että minun avullani puolisoni parantuisi. Etsin hänelle alkoholismista kertovia kirjoja, leikkasin lehdistä artikkeleita ja tulostin niitä myös netistä. Aina mielessä toivo siitä että jokin koskettaisi häntä ja saisi hänet käsittämään mikä tilanteemme on. Turhaa tuo kaikki, mutta ilmeisesti minulle välttämätön tie kulkea. Toivoa parempaa ja uskoa lujasti että se vielä toteutuu.
Antabuksen aloittaminen oli minulle tärkeä merkki siitä että mies yrittää. Sen avulla pätkiä raittiina, mutta retkahdus aina heti käytön loputtua. Se että hän suostui lähtemään päihdeterapeutille oli seuraava toivoa ylläpitävä etappi - ei lopullista apua siitäkään. En ole ymmärtänyt olevani “mahdollistaja”. Läheisriippuvaiseksi tunnistan itseni myös. Nyt kun - viimein - olen muuttanut omilleni, reagoin vahvasti hänen soittoihinsa ja viesteihinsä. Sitä minun ei tietenkään pitäisi tehdä. Mutta kuinka pysyä irti alkoholistista, kun tuntee huolta ja murhetta hänestä? Pitäisikö katkaista välit kokonaan? Jotenkin se tuntuu liian kovalta ratkaisulta meitä kaikkia kohtaan. Teini-ikäinen lapsemme asuu kanssani, ja hänen vuokseen haluaisin jonkinlaisia välejä isään pitää. Ymmärrän kuitenkin olla huolissani myös siitä otteesta joka miehellä on edelleen minuun. Tiedän että hän haluaisi minun palaavan luokseen. Pelkään niitä keskustelun vaiheita kun hän alkaa kysellä mitä olen päättänyt tehdä liittomme suhteen. Liian lyhyt aika on kulunut erostamme, en ole valmis mihinkään päätöksiin vielä. Ja mahdollinen yhteen palaaminen edellyttää tietysti raitistumista. Onko hänestä siihen, sen näyttää aika. Ja mitä ajatuksia meillä kummallakin suhteestamme siinä vaiheessa on, sitähän ei tiedä vielä kukaan.
Hei Pippurinen!
Kiva, kun kerroit kuulumisiasi ja onnea omaan koloon!
Tilanne täällä sama kuin sinulle, eli toista kuukautta asun omillani. Talo tosin meni kaupaksi, kyllä se sinullakin menee vielä. Kärsivällisyyttä vain kehiin, ja sitähän meillä juovien puolisoina on joskus liikaakin.
Meillä vei talonmyynti 7-8 kk.
Tänään tapasimme exän kanssa talolla, kun sitä tyhjensi osaltaan. Kovasti oli itkuinen ja helluinen. Ihan uskoinkin. Sitä en enää niellyt, kun sanoi, ettei koskaan ole talossa juonut, paitsi kerran. No, koominen tilanne syntyi, kun aukaisimme yhden lipaston oven, ja sieltä silmiin töpsähti tyhjä viinipullo. Että oli sitten juuri siltä yhdeltä kerralta 
Tekisi himpun verran mieli uskoa häntä, mutta järki sanoo toisin. Hän yrittää nyt olla raittiina, se hänelle suotakoon. Mutta voiko siihen luottaa, se on ihan eri asia. EI VOI!
Hyviä hetkiä sinulle ja muillekin, poissa alkoholistin mielenmuutoksilta ja tantrumeilta. Kohti tyynempiä vesiä!
Mieheni käynyt myös Minnen. Mieletöntä epäuskoa koin hoitoa kohtaan sillä muutos ihmisessä oli niin mullistava kolmen viikon hoidon jälkeen että aivan pelotti. Tuntui siltä että tapaan täysin uuden ihmisen. Alkoholistin vaimona olen kulkenut tietoni tiiviisti toivosta epätoivoon ja päätin että nyt en enää aio edes toivoa vaan kuinka kävikään kun hämmentyneenä kuuntelin miehen muuttuneita ajatuksia.
Läheisviikonloppu oli hyvä, viha jäi sinne ja sieltä sai paljon uskoa tulevaisuuteen. Mielettömiä Tarinoita kuultiin.
Aika näyttää säilyykö raittius ja uusi asenne elämään