Äiti on matkalla kohti kuolemaansa lääkkeiden ja viinan voimalla… Vielä työssä käy, mutta kohta menee varmasti työpaikka alta. Ero jo tuli. Nyt saan huolehtia jatkuvasti ja ahdistua, viha se päällimmäinen tunne. Miksei vaan voi olla normaali elämä? Lapsuuskin oli mitä oli, aina tuota juomista saanut katella. Nyt säikähdän aina tiettyjä numeroita, millon ilmoitetaan että se on kuollut tai sairaalassa.
Mieskin juo. On viikot selvinpäin, eikä ees ihan joka viikonloppu juo, nyt oli myös omasta tahdostaan tammikuun ilman. Mutta tänään ei enää voinut olla, vaikka sanoin että ahdistaa. Ahdistaa ja paljon, enkä haluaisi olla yksin. Pakko sen on silti lähteä. Kun on kuukauden ollut juomatta, eikö mikään riitä? Pitääkö aina nalkuttaa ja valittaa? Aina kuulemma sama virsi… Sanoin, että lähden, niin ei tarvi enää kuunnella. Kuulemma ei oo sitä vaihtoehtoa että herra ois juomatta. Niinpä niin… Kertoo ehkä tarpeeksi… Liikaa. Tiedän, että nyt pitäs sit ottaa jalat alleen. Voimia kun vielä sais ja sit jostain ees puoliksi noin hyvän miehen kun tuo muuten on.
Mutta en kait sit ole sitä onnea edes ansainnut…