Moikka
Mielipiteitä ja tukea pyytäisin…
Edellinen poikaystäväni kuoli huumeiden yliannostukseen kolme ja puoli vuotta sitten.
Sen jälkeen olin päättänyt etten halua enää ainuttakaan miestä aiheuttamaan tuskaa, koska tuska ja ahdistus sen jälkeen oli valtava. Sain avuksi lääkäriltä cipralex lääkityksen mutta ei sekään surua poistanut.
Kahden vuoden jälkeen tapasin miehen, aluksi olin epäileväinen ja jopa sanoin että en halua ikinä seurustella. Vaikutti kuitenkin hyvältä ihmiseltä, kaksi lasta joita piti monena päivänä viikossa, kävi töissä, ja tarkistin jopa käsivarret eikä jälkiä ollut.
Ensimmäinen vuosi meni hyvin, muutettiin yhteen, ulkomaanteissulla tuli sormus sormeen, muutettiin isompaan asuntoon, ajattelin kerrankin löytäneeni onnen.
Kunnes alkoi katoamisreissut, aluksi päivän kaksi, nykyään saattaa mennä jo viikko. Kotoonta löytynyt verisiä ruiskuja. Aina kotiinpalatessaan aivan sekaisin, itkee paljon, sen jälkeen nukkuu muutaman päivän, ja sitten on taas selvä. Selvinpäin maailman kiltein ihminen, sekasin aivan pimee.
Lapset kärsii, minä kärsin, hänen äiti kärsii, mutta heittääkkö ulos vai jäädäkkö auttamaan? Se on suurin päätös.
Edellinen poikäystävä kun kuoli, olin juuri illalla sanonut että en jaksa enään ja parempi unohtaa meidän juttu, ja aamulla sain puhelun että hänet haettu ruumisautolla.
Sen takia ehkä tämä päätös vielä vaikeampi. Nykyinen avomies kun monesti sanonut että olen ainoa ketä häneen enään uskoo ja jaksaa välittää, ja ainoa kuka edes yrittää soittaa jos hänestä ei kuulu.
Ihan liian vaikeita päätöksiä näin 25vuotiaalle nuorelle, ketä kerran jo saman p*skan käynyt läpi, eikä käynyt mielessäkään että uudestaan tähän joutuisi, ja ehkä vielä syvemmin kuin viimeksi.
Kuulisin mielellään samankaltaisia kokemuksia ja ajatuksia miten tästä jatkaa… Olo on aika toivoton.
Juokse.
Tottakai mies hokee, että olet ainoa, mutta oikeasti ainoa joka hänelle merkitsee on jokin ihan muu kuin sinä, tiedät sen itsekin. Kun painuu pohjaan, voi joko jäädä sinne tai nousta ja jos nousee, asiaa voi katsoa uudemman kerran.
Juokse pois! Älä riko itseäsi uudelleen.
Valitsit varmaan tietämättäsi rekonstruaation edellisestä suhteesta ja alitajuisesti haet " uudelleen onnellista loppua". Älä jää edes lasten takia, he eivät ole sinun vastuullasi. Mene, jätä kaikki ja aloita uudelleen ja nyt uuden miehen kanssa, joka elää arkea kanssasi ja perustaa perheen.
Mieti, miksi hakeudut yhteen miesten kanssa, jotka tarvitsevat “pelastusta”? Koeta ymmärtää, että parisuhde voi olla tasa-arvoinen ja onnellinen. Tuette toinen toisianne, kun tarvitsee. Tyttäreni "pelasti " miestä ja jäi itse sille tielle. Mies elää nyt uusien naisten siivellä ja panee heidät hankkimaan huoraamalla huumerahansa.
Jos et ole itse huumeriippuvainen, hanki oma kaunis ja hyvä elämä…
Toivon sinulle kaikkea hyvää, ymmärrä, ettei aina rakkaus, ei ihmisen eikä jumalankaan, voi pelastaa ihmistä, joka ei pelastusta halua…
Kiitos vastauksista!
Suosittelette juoksemaan ja kovaa…se ei vaan aina ole niin helppoa. Tiedätte varmaan senkin.
Toi on tossa nyt useemman päivän nukkunut, tänään soitti lääkäriin ka pyysi apua,ja sai ajan ensi viikoksi.
Riippuvuus lähinnä lääkkeistä. Pieni hairahdus tapahtui myös huumeisiin mutta sen onneksi lopetti ennen kuin kunnolla aloittikaan. Siis näin on sanonut. Tietenkään ei siitäkään varma voi olla. Mutta saattaa olla jopa tottakin.
Silti tavallaan tekisi mieli juosta, mutta en vaan osaa. Tuntuu että se olisi vaikeampaa kuin jääminen.
Itse en siis ole riippuvainen mistään, en ole koskaan ollutkaan. Onneksi.
Sen takia on vielä oudompaa miten päädyin tähän tilanteeseen taas uudelleen.
Mielestäni en etsi ketään pelastettavaa, koska viime kerran jälkeen jo tiesin ettei se ensinnäkään ole mahdollista, eikä voimani sen yrittämiseen edes riittäisi.
Eikä nukyinen mieheni suhteemme alussa sellaista tarvinnutkaan. Oli kunnossa niin talousasiat kuin suhteet lapsiin ja muihin läheisiin. Oli mahdotonta tulevaa ennustaa.
Mut eipä tässä kukaan voi minua auttaa paitsi minä itse. Ehkä sitten joku päivä löydän siihen voimat kun todella saan tarpeekseni.
Hei Huumeidentuska
Älä väheksy keskushermostoon vaikuttavia lääkkeitä, myös niillä monet HUUMEILEE! Eiköhän tuo Subutexkin ole, ymmärtääkseni, kipulääke. Mm. sillä poikamme narkkasi lähes 10 vuotta. Elämä narkomaanin läheisenä on niin kamala helvetti, että en soisi kenellekään sitä kohtaloa. Aika harva kykenee nousemaan sieltä huumesuosta, taitaapa useampi käyttäjä kuolla ennenaikojaan kuin kuntoutua päihderiippuvuudestaan.
Kirjoitat, että itselläsi ei ole riippuvuuksia, siis päihdyttäviin aineisiin, mutta tutustuppa määritelmiin LÄHEISRIIPPUVUUDESTA. Periaatteessa sama tauti, kuin alkoholismi tai huumeriippuvuus! Siitäkin voi toipua, hitaasti ja tuskallisesti. Täällä Vilpolassa ja varsinkin Kotikanavalla on lukuisia viestiketjuja, mitä elämä on päihderiippuvaisen kanssa, suosittelen lukemaan.
Tutustuppa myös AAL:n määritelmiin elämästä, lapsena, alkoholistisessa tai muuten toimintahäiriöisessä perheessä. Miten siellä opimme toimintamallit, jotka seuraavat meitä myös aikuiselämään. Sielläkin kerrotaan siitä, että miksi valitsemme kumppaneiksemme ihmisiä joita saatamme “pelastaa”. Toiset tekevät sen aina uudestaan ja uudestaan!
Kyllä minäkin suosittelen sitä, että lähde, pelasta elämäsi! Tavallaanhan olet nyt vastuussa valinnoistasi, kun tiedät asian ja epäilet käyttöä. Kokemuksesta voin kertoa sinulle, että elämä kontrolloivana läheisriippuvana, on paskaa elämää. Hae itsellesi apua ja selvittele sitä, että miksi löydät ja rakastut narkomaanimiehiin.
Toivon sinulle paljon voimia ja rohkeutta selvittää yhteiselämänne ongelmat