Hei.
Kirjoitan tälle palstalle ensimmäistä kertaa. Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä lähes kymmenen vuotta, ja meillä on kaksi pientä lasta. Jo joitakin vuosia olen ymmärtänyt, että mieheni alkoholinkäyttö ei ole hänen omassa hallinnassaan. Hän ei käytä alkoholia joka viikonloppu, ei edes joka kuukausi, mutta silloin kun hän aloittaa alkoholia kuluu niin paljon että vintti kertakaikkiaan pimenee (ja vintin pimentämiseen tuntuu kuluvan vuosi vuodelta yhä enemmän alkoholia). Mies ei tarvitse juomiseen kavereita, hän saattaa mennä kaupungin nuhruisimpiin kuppiloihin vain yksikseen juopottelemaan. Toisinaan hän ajautuu siellä jopa tappeluihin, sillä hänellä ei ole minkäänlaista kontrollia itsestään. Tyyliin kaatuu jonkun isomman “äijän” päälle, joka hermostuu ja käy kiinni. Mies ei ole itse väkivaltainen, eikä koskaan ole käyttäytynyt uhkaavasti pienessäkään määrin niin minua kuin lapsiakaan kohtaan. Itseasiassa lapset eivät ole nähneet isäänsä humalassa, sillä minä olen tainut tehdä miehen väistämisestä näissä tilanteissa oikean taiteen lajin. Lähdemme usein silloin äitini luo sopivasti yökylään, kun arvelen että mies tulee rymyämään huonossa kunnossa kotiin. Kuluttavaahan tämä silti on, eikä tällä tavalla voi elää ikuisuuksia: lapset kasvavat koko ajan, ja pian hekin ymmärtävät asian laidan.
Miehellä itsellään ei tietenkään ole ongelmaa juomisen kanssa: hän ei ymmärrä mitä valittamista minulla on kun hän juo niin harvoin. olen yrittänyt selittää, että minulla ei varmastikaan olisi mitään sitä vastaan jos hän kävisi kerran parissa kuukaudessa baarissa, mutta kun siinä on näitä lieveilmiöitä. Pelkään että jonain päivänä hän satuttaa itsensä todella pahasti. Lisäksi olen huomannut, että hän jatkaa juomista viikonloppuisin heti aamulla kun saa silmänsä auki, ja jatkaa harrastuksensa parissa aina sunnuntaihin asti. Pari maanantaitakin on ollut, kun hän ei ole kyennyt töihin.
Olen itkenyt, raivonnut, yrittänyt keskustella rauhallisesti: ihan kaikkea. Onko nyt niin, että minun on todettava että mieheni asialle ei pysty tekemään mitään kun hän ei itse halua apua? Itselläni menee usko, sillä noin puoli vuotta hän pystyy olemaan raittiina, mutta sitten jo viimeistään taas tapahtuu jotakin “lystikästä.” Minua myös hävettää, sillä sukulaisemme ja ystävämme ovat nähneet näitä toilailuita ja tiedän heidän ihmettelevän mitä vielä teen tämän miehen kanssa? Hän on kuitenkin hyvin hellä isä ja mukava mies selvin päin, ja pitkien selvien jaksojen aikana yhteinen elämämme on hyvin mukavaa ja iloista. 
Tuntuu niin väärältä, ettei mieheni näe mihin suuntaan on menossa, ja hanki itselleen apua. Olen usein sanonutkin ystävilleni, että olisin jättänyt hänet “jo miljoona kertaa” jos hän olisi muutenkin miehenä täysi ääliö. Mutta hän on oikeasti fiksu, hauska ja kiltti mies. Tämä sairaus vaan näyttää pilaavan kaiken, ja näen jo kuinka kymmenen vuoden päästä tuosta miehestä on enää vain muisto jäljellä: en minä tyhmä ole, jos tämä ei lopu niin sehän vain pahenee -niin kuin nytkin on jo pahentunut.
