Miehen juominen vie järkeni, auttakaa!

Mistä aloittaisin… tunnen olevani umpikujassa. Yhdessä oltu 16 vuotta, kolme lasta, oma koti ja koira, kaikki varmaan päällisin puolin niinkuin pitääkin. Mies on aina käyttänyt alkoholia reilusti, mopo karkaa herkästi käsistä. Ei juo päivittäin, yleensä ei arkisin juo, eikä aina viikonloppuisinkaan. Sitten on päiviä kuten eilinen; katson keittiön ikkunasta kun mies kokoaa pojan kanssa trampoliinia ja kaatuu nurmikolle. Ei vittu, taas tätä!! Muusta perheestä piittaamatta vetää kännit autotallissa tai missä milloinkin, just sillon kun siltä tuntuu, yleensä keskellä kirkasta päivää, pilaten koko viikonlopun. Aiemmin sain jotenkin itseni hillittyä, nyt raivostun niin että tekisi mieli raapia mieheltä naama irti! Huudan, räyhään ja kiroan, valitettavasti lastenkin kuullen. Tekisi mieli lähteä koko huushollista pois mutten voi jättää lapsia humalaisen isän kanssa, olen jumissa… itken ja raivoan. Mies vähättelee, pillastun kuulemma turhasta. Näitä ehkä kerran kuussa, ehkä vähän harvemmin, kuitenkin toistuvasti. Vaikka sata kertaa olen itkien pyytänyt vain ja ainoastaan, ettei joisi itseään humalaan mun ja lasten aikana, tuloksetta. Olen niin vihainen ja turhautunut etten löydä edes sanoja kuvaamaan! Miksi jatkan tässä edelleen? Monet kerrat olen uhannut lähteä lasten kanssa, miettinyt raha-asiat ym. kuviot, huonekaluista lähtien. Mutta en uskalla, pitäisi olla niin satavarma, koska lapset. Suhde voi loistavasti ilman noita känniääliösekoiluja, on hyvä mies ja isä. Siksi tässä edelleen ollaan… Nyt vain tuntuu että minä kestän näitä kertoja yhä huonommin ja huonommin… silmitön raivo pelottaa. Mieli on maassa monta päivää tapahtuneen jälkeen, olo on niin pettynyt! Mies on seuraavana aamuna jo niinkuin mitään ei olisi tapahtunut ja jankuttaa miksi muistelen vanhoja!
Ei näe itsellään ongelmaa, vaikka herkästi homma menee reisille; on useamman kerran ollut päivystyksessä itseään telottuaan, mennyt rattiin promilleissa, kadottanut tavaroitaan yms. Silti minä vain nalkutan turhasta. Tuntuu etten yhteisistä vuosista muista kuin kaikki ne kerrat kun herra on halunnut ottaa muutamat huikat luottaen ilmeisesti siihen että minä kyllä huolehdin lapset. Tuskimpa tuo muistaa koko lapsia silloin kun alkaa mieli tekemään… Olen mm. tullut kesällä töistä ja kohdannut humalaisen isän ulkoa grillaamasta lasten kanssa, muuttopäivää edeltävänä yönä herra oli häipynyt baariin ja äksyili krapuloissaan tavaroita kantaessaan… minä viimeisilläni raskaana. Tässä vain muutama esimerkki…
Olen tällä hetkellä varmaan yhtä vihainen itselleni kuin miehelleni. Miksi olen antanut tämän mennä näin pitkälle?! Iloiset ihmiset ja onnelliset perheet vain vituttaa ja ärsyttää tällä hetkellä, miksi muilla menee hyvin mutta mun perheellä on tällaista jota muut ei ikinä joudu kestämään?!
Mitä teen? Hoitoon mies ei suostu, koska ongelmaa ei ole. Pienellä paikkakunnalla en uskalla mennä vertaistukiryhmään… Yritänkö saada tuon edes pariterapiaan, tulisiko siellä keskustelusta jotenkin hedelmällisempää? En tiedä. En millään jaksaisi tätä enää. :cry:

Aika raskas tilanne sinullakin on ja varmaan aika tavallinen. Olen itse jo eronnut, mutta minäkin koin raiskaimpana tuon ennakoimattomuuden; toinen joi silloin kun halusi ja yleensä aina juuri silloin kun siitä oli eniten haittaa. En saanut mitään apua tai tukea niissä kaikkein raskaimissa tilanteissa, jos olin sairas tai oli asioita, jotka olisi kahdestaa olleet helpompia hoitaa. MIes teki jatkuvasti ohareita ja se juuri teki minut hulluksi. Hirveä stressi ja hermoilin jo ennen h-hetkeä. Aivan kuin se piru olisi tahallaan halunnut maksimoida kärsimykseni. (voihan olla että siitä oli kehittynyt molemminpuolinen tanssi- ikävistä kokemuksista johtuen olin kireä ja hermostunut ja tinkasin ja kyselin, onko hän varmasti selvänä- ja joko tahallaan tai siihen kuuluun v*tutukseen hän alkoi juomaan).

Toisen hoitoon patistelu ei ainakaan meillä auttanut mitään. Ehän sitä motivaatiota ja halua muutokseen ole silloin ja ilman sitä tilanne ei muutu eikä juominen lopu. Mullehan olisi passannut, että mies vetää hirveätkin kännit vaikka kerran kuussa ja jossain muualla, mutta hän ei halunnut mitään sellaista sopia. Tai ainakaan pitää sopimuksista kiinni.
Epäluottamus on ikävä asia ja valehtelu nostaa vihaa. Erolla uhkailu menettää tehonsa, kun sitä ei toteuta. Ehkä parasta on hakea apua itselleen ja mettiä mitä jaksaa ja haluaa ja puhua sitten asiasta puolison kanssa. Haluaako hän pariterapiaan vai ei. Tilannehan ei itsekseen parane. Jos vaihtoehdoksi asettaa tilanteen muuttumisen ja avun hakemisen ja eron, niin oman kokemuksen mukaan kannataa siitä pitää kiinni. Jos toinen ei muutokseen ole halukas, niin sitten itse lähtee.
Minusta jostain lukemani ajatus siitä, että jos puolison alkoholiongelma tai parisuhdeongelmat alkavat syödä omaa vanhemmuutta, silloin on aika toimia, on pirun hyvä. Lapset ovat tilanteeseen syyttömiä ja on todella surullista, jos heillä ei oikein ole kumpaakaan vanhempaa tukenaan, kukaan ei jaksa tosissaan kiinostua lasten elämästä, kun vanhempien voimat menee ongelmien vatvomiseen ja riitelyyn.

Voimia sinulle! Hae itsellesi jotain apua, niin ne omat ajatukset selkiintyy ja voit paremmin päättää sitten mitä teet. Pikkupakkakunnankin vertaistukiryhmä voi olla iha hyvä; ja toisekseen muut siellä ovat saassa tai pahemmassakin tilanteessa ja ennen sinne hakeutumista takuulla miettineet samaa kuin sinä. Tai onko mahdollisuutta ajaa välillä jonnekin kauemmas ryhmään? Olisihan sekin omaa aikaa ja pieni irtiotto .

Kiitos viestistäsi!
Juuri tämä niin ahdistaa, varsinkin näin kesän kynnyksellä kun niitä pihahommiakin on enemmän tiedossa ja aurinko mukavasti lämmittää… joudun jatkuvasti lukemaan miehen olemusta ja käyttäytymistä, koska on taas humalassa. Sitten mietin heitänkö lapset autoon ja lähden jonnekin vai mitä teen… noihin tilanteisiin totisesti pitäisi jokin selviytymiskeino keksiä!
Olen myös monet kerrat sanonut että ihan sama vaikka joka kuukausi vetäisi hillittömät kuolokännit, ihan sama, kunhan ei tekisi sitä meidän silmien alla! Mutta ilmeisesti tilanteet jolloin alkaa janottaa tulee niin äkkiä ettei siinä paljon sitten ehdi perhettä hätistellä pois jaloista…
Täytynee jonkinlaista keskusteluapua itselle hakea heti kun tämä koronahässäkkä hellittää, että saisin jollekin pahan oloni oksentaa… nyt yritän vain yksin hammasta purren jaksaa, ei ole ketään keneen voisin tukeutua ja tämä alkaa käymään liian rankaksi. :frowning:

Juurikin tämä!

Itselläni siinä kohtaa tuli vasta herätys, kun tajusin että elämäni ykkössijalle oli salakavalasti hiipinyt miehen juominen eikä lapsi. Ja kun sen tajusi, niin sain vihdoinkin tehtyä sen lähtöpäätöksen. Toki, näin 4 kuukauden jälkeen edelleen suren sitä minun ja lapsen kotia ja perhettä joka jäi sinne taakse. Näemme edelleen ja olemme yhteydessä, se vain raastaa joka kerta kun lapsi kysyy milloin muutamme takaisin kotiin.

Eikä siihen voi vastata " että sitten kun isi lopettaa juomisen".

Ja muuten jos se käytännössä on teillä mahdollista, niin omat asunnot saattaa rauhoittaa tilannetta. Hermopaine on pienempi, kun tietää voivansa mennä (lasten kanssakin) sinne, jos mies on humalassa.
Jonkun raivarin jälkeen on niin kamala olo, eikä sen kuunteleminen lapsillekaan ole kivaa. Se raivo ei niin nouse pintaan kun häipyy ja saa olla rauhassa ja unohtaa koko kännikalan.
Teillä kun on lapsia, niin vaikka eroaisittekin, tekemisissä olette kumminkin sen takia.
Jotain apua ja helpotusta kyllä löytyy, kyn selvittelet tilannetta. Yksin ei kannata jäädä.

Ongelman ydin kiteytyy otsikossa. Tuntuu niin turhauttavalta kerta toisensa jälkeen käydä uudelleen sama keskustelu sanasta sanaan. Erolla uhkaaminen menettää tehonsa, mikäli sitä ei toteuta ja vakava keskustelu puolison päihdeongelmasta kadottaa merkityksensä kun sillä ei ole mitään konkreettista vaikutusta.

Tiedän tunteen kun toisen aikuisen ihmisen käyttäytyminen ylittää ymmärryksen ja sanat - niin monesti sanotut - tuntuvat takertuvan kurkkuun siitä typertyneisyydestä kun mikään ei tunnu merkitsevän toiselle mitään. Järki katoaa ja näköala tulevaisuuteen kaventuu. Tulee totaalisen voimaton olo ja kuitenkin monet velvollisuudet ja arjen rutiinit on hoidettava - taas kerran yksin.

Omat suunnitelmat kantavat päivästä toiseen kunnes taas tuntuu siltä kuin matto vedettäisiin alta ja samalla lattiakin maton alta. Sitä ikään kuin putoaa ja samalla menettää voimansa huomatessaan missä jamassa itse on. Voimaa lähtemiseen ja kaiken aloittamiseen uudelleen alusta ei sittenkään ole. Tai ei ainakaan tule olemaan mikäli sama meno jatkuu vielä pitkään.

Ajattelen, että sinun pitäisi kuitenkin rohkaistua menemään vertaistukiryhmään. Toistan saman ajatuksen kuin aikaisempi vastaaja; myös muut vertaistukiryhmän osanottajat ovat kamppailleet samojen tai ainakin samankaltaisten ajatusten parissa kuin sinä nyt. Yhdessä jaetut kokemukset ovat usein rauhoittavia ja antavat voimaa joko eroon tai yhdessäoloon. Sinä - ja vain sinä - itse päätät miten aiot elää loppuelämäsi. Tiedän kokemuksesta miten vaikeaa on punnita parisuhteen eri puolia. Kerrot hyvistä hetkistänne - ja niistä sietämättömistä. Minä olen punninnut kohta kaksikymmentä vuotta ja pettynyt säännöllisen epäsäännöllisin väliajoin pahoin kumppanini lupauksiin raittiudesta. Olen onneksi löytänyt henkisen tasapainon keskittymällä selkeästi omiin kiinostukseni kohteisiin ja tavallaan ummistanut silmäni ja korvani asioille, joiden muuttamiseen omat voimani eivät riitä.

Ja niin kovin helposti elämä kiertyy tämän juovan analysoinniksi. Onko se paha, ilkeä vai sairas? Miksi se juo, miksi sitä ja miksi tätä. Oikeastaanhan siitä ei ole apua. Kun juova ei itse halua miettiä mitään, ei se puolison miettimisellä parane. Henkisesti helpointa tietysti on ajatella, että toinen on sairastunut alkoholiriippuvuuteen ja sille ei voi mitään. Se juova ei ole ulkopuolelta “herätettävissä” näkemään ongelmaansa. Oikeastaan se jatkuva puuttuminen enemmän piilottaa juopolta sen totuuden. Hän saa itse itselleen semmoisen sumuverhon ja oikeutuksen tästä kaikesta omalle ongelmalleen ja juomiselleen.

Sen, joka kärsii, on otettava vastuu tilanteesta ja kärsimyksestään. Jos minun käteni on tulikuumalla liedellä, huudanko loputtomiin, että joku samuttaa lieden vai nostanko itse käteni ylös? Minä itse tosiaan elin yli 10v alkoholistin kanssa ja nämä omat oivallukseni pohjaavat siihen ja elin kauan siinä sumussa, että asiat muuttuvat paremmiksi, uskoin höpinöitä, kun ex-puolisoni vakuutteli haluavansa jatkaa suhdetta ja vähentävänsä juomista… Käytännössä kuitenkaan mikään ei muuttunut muuta kuin huonommaksi, lupauksilla ostettiin lisäaikaa hetki kerrallaan.

Jollain tapaa se vastuu juomisesta ja sen seurauksista täytyy yrittää palauttaa juovalle itselleen, jos sen on kantaakseen ottanut; ei siivoa sotkuja, ei hae yhtään mistään, ei soitele, eikä selittele. Kohtalaisen välinpitämätön suhtautuminen on järkevintä, jos siihen suinkin pystyy. Tekee mitä on suunnitellut, elää omaa elämäänsä ja jos tämä juomakohtaus iskee, koitaa jatella, että se on kroonisen sairauden kohtaus todellakin kuten vaikka reumaatikon kipu tms mikä estää sairasta vaikka osallistumasta suunnitellusti johonkin menoon tai työhön. Jouduin itse eroamaan, koska tähän en pystynyt. Minulle puhkesi terveysongelmia stressistä mm näitä niin yleisiä suolistovaivoja ja ne ovat edelleen riesana. Taisivat olla sen avioliiton yksi hinta, toinen on loppuunpalaminen, jonka jälkeen en ole ennalleni palautunut.

Lapsia aina suren. Omia ei ole, mutta yleensä. Riitainen koti on riski lasten mielenterveydelle ja muutenkin. Vanhemmat näissä tilanteissa usein eivät jaksa nähdä asioiden todellista laitaa. Lapset yrittävät sopeutua ja jos aikuinen kärsii, niin paljon heikommat edellytykset lasten on asioita käsitellä ja niistä selvitä. Roolit vääristyvät, lapset ovat ikävässä välikädessä kummalle olla lojaali, tuntevat syyllisyyttä ja alkavat kantaa taakka ja vastuuta perheen ilmapiiristä ja jopa kannatella vanhempiaan. Oma lapsuudenperheeni oli todella riitaisa ja muistan jo pienenä ajatelleeni että mun varmaan pitää yrittää olla isin kaveri, kun isillä ei ole ketään. Välillä heittäydyin pelleksi, että se saisi aikaan naurua ja rähinä loppuisi sillä erää. saattaa olla, että tällä oli osansa siihen, että oma puolisokin tuli valittua siten miten tuli.

Joka tapauksessa jotain apua kannattaa aina hakea muistaen se suuri kysymys: jos itsellä on siinä juovassa perheessä aivan hirveä olo, eikä meinaa jaksaa, niin mitenkä ne lapset mahtavat kestää, kun ymmärrys ja keinot käsitellä asioita (ehkä ilman ydenkään aikuisen tukea) ovat paljon aikuista heikommat?

Palasin vielä kirjoittamaan sen, että vaikka ei halua tai pystyisi eroamaan, avun hakeminen parantaa omaa elämänlaatua ja jos lapsia on, se myös vapauttaa voimavaroja siihen omaan vanhemmuuteen ja antaa työkaluja lasten tukemiseen .
Eroaminen ei ole helppoa, eikä kukaan ulkopuolinen tietenkään osaa tai voi sanoa, että se olisi ainoa tai edes.paras ratkaisu. Apua haettuaan on paremmat keinot löytää se itselle sopiva ratkaisu.

Niin tuttua. Voisin kirjoittaa lähes saman tekstin. Ongelma on kuulema minulla, kun mainitsen viinan juonnista. Mitä on normaali elämä, jossa ei tarvitse pelolla odottaa tulevia vapaita tai viikonloppuja. Meillä kaksi pientä lasta.

Vielä jatkona. Niin monet kerrat, kuten nytkin, kyynel silmin katson tuota haisevaa ja sönköttävää olentoa. Jos vain olisin riittävän rohkea, lähtisin. Jos vain voisi kääntää kelloa ja estää koko tutustumisen tuohon tyyppiin. Mutta ne lapset… Tyyppi muistaa lupauksensa ehkä viikon, max pari.

Puolison alkoholismi herättää kyllä monenlaisia tunteita, keskenään varsin ristiriitaisiakin. Alkoholistin lapsena olin tunnetasolla vammautunut jo lapsena (niin, niitä lapsia tosiaan kannataa miettiä, millaiset eväät elämään, millaisen itsetunnon ja käsitysken parisuhteessa ne siinä päihdekodissa saavat!) ja aikuisena sotkin säälin ja rakkauden toisiinsa. Etsin pelastettavia reppanoita ja luulin säälintunnettani ja pelastamisen halua rakkaudeksi, eikä se ole oikea pohja parisuhteelle.

Mietin monet kerrat, että kunpa en olisi tutustunut koko ihmiseen. Eron jälkeen pikkuhiljaa ajatukset ovat muuttuneet. Tuo oli hyvä koulu ja ymmärsin väärät käsitykseni ihmissuhteista ja sen että lopulta se paha olo oli minussa. Paha olo ja väärät toimintatavat. Jos se ei olisi ollut hän, olisin takuulla etsinyt jonkun muun ressukan pelastettavakseni. Ex-miehestäni näin myös itseni, saman rikkinäisyyden, kun meillä oli kummallakin oli ollut tunnekylmä ja hyvin ongelmainen lapsuudenkoti.
En voi mitään sille, että mies hoitaa tuskaansa juomalla ja minä hain apua. Vertaistuki ja keskustelut ammattiauttajien kanssa auttoivat päästämään irti ja toisaalta myös miettimään niitä omia rajoja ja niiden pitämistä.

Apua kannataa hakea, niin saa paremmat eväät miettiä, mitkä ratkaisut omassa elämässä toisi helpotusta tilanteeseen.

Hei oikeasti, jos on lapsia niin erotkaa! Lukekaa niiden tekstejä joilla on ollut lasinen lapsuus. Minua niin tympäsee kun puolustellaan että lapsilla on ruokaa, on hoidettu, heitä kohtaan ei ole väkivaltaa. Itse olen kokenut sen kun toinen vanhempi on alkoholisti. Erosivat kyllä, mutta silti asia on vaikuttanut elämääni. Olen kärsinyt paljon. Ja meitä on paljon.

Mielestäni lasten olisi parempi olla vaikka sijaisperheessä. En olisi lapsena siihen suostunut, enkä halunnut. Ei pidä tuudittautua siihen jos lapsi sanoo että vanhemman juominen ei haittaa.

Haluatteko lapsille mielenterveysongelmia? Masennus on erittäin yleistä päihdeongelmaisen jälkikasvulla. Vaikea masennus on vakava sairaus joka voi johtaa kuolemaan. Hylätyksi tulemisen kokemus, itsetunto-ongelmat, päihderiippuvuus… Niitäkö haluatte lapsillenne?

Jos ette kykene eroamaan, niin antakaa lapset pois. Kantakaa vastuu. Vihaan sitä kun sanotaan ettei lasten takia erota. Minä varmaan tappaisin itseni syyllisyyden takia, jos minun vanhempani olisivat tehneet niin, pysyneet yhdessä minun takiani. Minä haluan että heillä on hyvä olla.

Lapsi ei voi itse päättää missä asuu. Vain vanhemmalla on mahdollisuus antaa lapselle turvallinen koti. Tarkoitan myös henkisesti turvallista.

Vaikka ulkopuolelle kaikki näyttäisi hyvältä ja lapsella olisi kaikki mitä hän tarvitsee, vanhempien huono parisuhde pilaa kaiken. Meilläkin oli kaikkea, talo, lomamatkoja, minulla lelut mitä halusin, ystäviä ym. Vanhempien huonot välit ja riidat ovat ainoa kunnon muistikuva lapsuudesta ja lomilta. Ja juominen.

Lasisesta lapsuudesta puhutaan paljon. Miettikää sitä.

Jaan aika pitkälle ajatuksesi. Mutta ei tämä moniakaan tunnu kiinnostavan. Osa saattaa jopa pyrkiä sitomaan jonkun ongelmaisen ihmisen itseensä hankkiutumalla raskaaksi omin päin. Tai sitten tehdään lapsi, jonka kuvitellaan parantavan joko oman tai puolison päihdeongelman.

Päihdeperheessähän käytännössä on kaksi riippuvaista, joiden elämän keskipiste on se riippuvuus; toinen on riippuvvainen päihteistä ja toinen siitä käyttäjästä. Ei siinä tule mileen miettiä lapsen etua, ei hänelle riitä aikaa, eikä voimia. Äärimmäisen itsekkäistä ja itsekeskeisiä molemmat, tämähän kuuluu riippuvuuksien taudinkuvaan.

Riitely on hirveää kuunnella. Päihteet siinä lisänä, niin lapset käytännössä elää elämäänsa ja yrittää kasvaa aikusiksi samanlaisessa ilmapiirissa ja möykässä kuin pahimmassa lähiöräkälässä. Siinä eläessä pitäsi varttua, käydä koulut ja saada hyvä itseluottamus ja hyvät eväät elämään. Eipä taitaisi onnistua aikuiseltakaan.

Osa meistä sentään säilyy hengissä, eikä sorru itse päihteisiin. Alkoholistin tosin tulin naineeksi, mutta lapsia ei hänen kanssaan tehnyt. Lapsuus jätti kyllä jälkensä monin tavoin. Inhoan marttyyri-uhrilammas-äitiäni. Toivon, että hän olisi jossain vaiheessa ottanut vastuun elämästään ja onnellisuudestaan ainaisen marinan ja haukkumisen sijaan. Vieläkin hän jaksaa jo kuollutta miestään katkerana haukkua, eli se riippuvuus näkyy jatkuvan, vaikka toinen on enää nimi hautakivessä.

Kaipa se elämä on vaikeaa, jos sen vaikeaksi haluaa tehdä. Ero tekee aikansa kipeää ja siitä toipuminen vie aikaa. Samahan se on vaikkapa isommissa leikkauksissa. Jos niidenkin kanssa vitkuttelee ja kärsii vaivoistaan, alkuun on leikkauksen jälkeen vielä kipeämpi, mutta aikansa toivuttuaan miettii, miksi ihmeessä ei hakeutunut hoitoon aiemmin.

Kaunis kiitos kaikille kommenteistanne!

Vietimme juhannusta asuntovaunu-reissulla, ei mennyt putkeen… Olut veti puoleensa ja sain siitä hirveät raivarit, koko pieni loma meni pilalle. Surettaa hirveästi, odotin tuota pientä irtiottoa arkeen hirveästi, ja toinen ryssii koko touhun. Hän ei ollut änkyrässä, mutta koska niin paljon olen joutunut juomista sivusta seuraamaan, on mun sietokynnys ihan olematon. V-käyrä nousee pilviin heti kun huomaan että useampi tölkki on mennyt. Sielläkin sitten piti riidellä, ja nyt mietin haluanko lähteä kesälomalla yhtään minnekään tuon kanssa… Miksi perhelomalle pitää ottaa kaljat joukkoon? Viinapullon heitin autosta pois ennen lähtöä, kaadoin kotiuduttua maahan.
Mieheni ei ole koskaan ilkeä humalassa, riidat alkaa aina siitä kun en jaksa haisevaa ja ällöttävää puolivaloilla käyvää ukkoa katsella, piikitän ja nalkutan ja soppa on valmis, johan siinä toinenkin tympääntyy kuuntelemaan. Itsehillintäni on täysin mennyttä, en saa pidettyä suutani supussa vaikka jälkikäteen tajuan kyllä ettei kannattaisi asiasta vääntää ennenkuin toinen on vesiselvä.
Hän ei juo läheskään joka viikko, eikä useinkaan itseään kaatokänniin. Siksi kai edelleen tätä yritän sietää. Normiarki meillä on hyvää jos vaan saan pidettyä mieleni valoisana enkä murehdi menneitä tai mitä mahdollisesti on tulossa, mutta se on jo hirveän vaikeaa. Yhdessä touhutaan paljon perheenä ja arkea vedetään täysin yhdessä, kaikki vapaa-aika vietetään lasten kanssa. Uskon että he ovat onnellisia, vaikka ovat joitakin riitoja kuulleetkin, ovat kyllä nähneet kun ne on saatu sovittuakin. Ainakin haluan näin sydämestäni uskoa.
Mieheni ei ymmärrä miksi jään menneitä murehtimaan. Ylilyönnin tultua, eli kun on esim. aurinkoisena päivänä muutaman oluen ottanut liikaa, ei ymmärrä miksi vielä seuraavanakin päivänä olen vihainen, sehän on jo mennyttä, ei niitä pidä enää murehtia. Tai miksi en halua seksiä, hänhän on nyt täysin normaali. En saa häntä uskomaan miten toistuva, yllättävä juominen muusta perheestä välittämättä rikkoo suhdetta koko ajan enemmän, ja hän tekee toiminnallaan itsestään injettävän minun silmissäni, oli sitten selvänä tai ei. Surettaa jos kaikki tämä pitkä yhteiselo ja perhe-elämä kaatuu tuohon turhanpäiväiseen juomiseen, miksi on niin vaikeaa se lopettaa jos se on ainut asia mitä pyydän, olenhan hänen rakastama vaimonsa? Eikö perheensä eteen kaikki ole valmiita tekemään mitä tahansa, jos sen ansiosta saa perheensä pitää eikä jää yksin?

[quote="~Ruusa~"Uskon että he ovat onnellisia, vaikka ovat joitakin riitoja kuulleetkin, ovat kyllä nähneet kun ne on saatu sovittuakin. Ainakin haluan näin sydämestäni uskoa.

Eikö perheensä eteen kaikki ole valmiita tekemään mitä tahansa, jos sen ansiosta saa perheensä pitää eikä jää yksin?[/quote]
Sinulla on paha olo ja miehen juominen vie järkesi. Mikä saa kuvittelemaan, että lapsilla olisi yhtään parempi olo? Heillähän on kuunneltava vielä äidin tolkuton huutaminen ja nalkutus. Ehkä hekin pelkäävät perhelomia ja monia tilanteita etukäteen. Jännittävät, miten käy ja miten hirveä riita taas tulee. He todennäköisesti kärsivät enemmän kuin sinä ja kävelevät munankuorilla vielä enemmän; pelkäävät juomista ja pelkäävät riitoja ja huutamista.
Miten ihmeessä keskenkasvuisella lapsella voisi olla aikuista paremmat keinot tunnetasollakaan selvitä? Tuo on täyttä itsepetosta. Lapselle tuo elämä on se normaali. Ei hän osaa verrata muihin tai kuvitella muuta, vielä. Millaisen parisuhdemallin he saavat? Näkevätkö itsensä arvokkaina vai oppivvat olemaan viimeinen huomioon otettava asia ja ajatuvat aikanaan itsekin parisuhteeseen, jossa tulevat huonosti kohdelluiksi.

Alkoholismi tai alkoholin ongelmakäyttö ovat hankalia asioita. Miksei viina vaikuttaisi sinun mieheesi samoin kuin moniin muihinkin? Ihmiset juovat perheensä, työnsä, terveytensä. Jokaisella viinaan kuolleella on takuulla ollut läheisiä, jotka ovat koittaneet takoa järkeä juovan päähän, pakottaa hoitoon, pakottaa raittiiksi. Silti viinaan kuolee koko ajan ihmisiä.

Valitettavasti kukaan ei raitistu kenenkään toisen vuoksi, eikä sellainen ole oikeastaa edes kestävällä pohjalla. Osalla liikaa juovista tulee aikaan vastaan se kohta, jossa he havahtuvat ja hakevat apua tai saavat korkin kiinnon omin avuin. Nalkuttamalla vain ylläpitää sitä kierrettä. Se pahimmillaan estää juoppoa havahtumasta, kun jatketaan samaa näytelmää vuodesta toiseen. Uskoisin, että miehesi mielestä pahin ongelma on sinun tiukkapipoisuutesi ja nalkuttaminen, ei viina. Riippuvuussairaudet on niin vaikeita ymmärtää. On mahdollista, että miehesikin juo paljon enemmän kuin edes tiedät ja ongelma on pahempi.

Se valehtelu satuttaa ja kiersi minullakin päässä ajatukset, että miten toiselle on viina tärkeämpi kuin minä. Niin se vaan siinä kohtaa on. Mutta ehkä itse sentään voisi olla itselleen niin tärkeä, että pitää huolta omasta voinnistaan ja onnellisuudestaan. Sekin, mitä usein kuulee sanottavan, että kun se on muuten niin hyvä mies, on usein osa alkoholiongelmaa. Juova tuntee syyllisyyttä ja paikkaa sitä selvinä hetkinään olemalla mahdollisimman mukava ja avulias. Maksaa velkaansa mokailuista ja ostaa oikeutta seuraavaan juomiseen. Monille puolisoille sen loppuminen miehen ratistuttua on yllätys ja pettymys. Eihän toisen tarvitse olla alistuva ja mielinkielin sen jälkeen kun ei ole mitää hyvitettävää. Koko parisuhteen dynamiikka on luotava uudestaan ja vaimon kyettävä luopomaan vallastaan ja kontrollinnistaan ja mahdollisesta tavastaan rangaista mykkäkoulilla ja muilla tavoin. Koko kuviota ei välttämättä hahmota ennenkuin juominen on loppunut ja huomaa, ettei kaikki olekaan “hyvin”.

Oma kokemukseni mukaan rajojen laittaminen ja niistä kiinni pitäminen on tehokkaampaa. Ehkä lomia lasten kanssa voisi tehdä ilman isääkin? Tai jos toinen onkin juonut tai kasaa kaljaa mukaan, ei lähdetä lainkaan tai ainakaan hän ei pääse mukaan. Hirveän ristiriitainen signaali on, jos käytös on sallivaa, siis juomisesta ei seuraa mitään ja pahimmillaan jäljetkin siivotaan ja tällä osoitetaan juomisen olevan ok ja toisaalta siinä koko ajan nalkutetaan. Nalkutus menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta mitään käytännön seurauksia juomisella ei ikinä ole. ( esimerkkinä vaikka toisen kusen ja oksennuksen siivoaminen lattialta, kun hän makaa sammuneena ja sitten siitä nalkuttaminen jälkeenpäin… nalkutuksen kuunteleminen on pieni hinta siitä, ettei itse ole tarinnut siivota, asia ei konkretisoidu ja juova voi jatkaa ajatuskulkuaan, että vaimo nalkuttaa turhasta)

puheenvuoro.uusisuomi.fi/christ … ja-roolit/

uusisuomi.fi/uutiset/lapsen … 873d916108

lskl.fi/teemat/ehkaiseva-ty … -varjossa/

Lapsi on pirullisessa välikädessä, kun kokee ehkä tarvetta olla lojaali kummallekin vanhemmalle. Hassua kyllä, minua ehkä ahdisti enemmän jatkuva riitely ja äitini huutaminen. Säälin isää ja ajattelin, että minun edes pitää olla isän puolella ja isän kaveri, kun isällä on niin kurjaa.

Riitelevässä ja päihdeongelmaisessa perheessä lapset vääjäämättä menettävät oikeuden olla lapsia, heille ehkä sysätää liian vaikieta asioita ja vastuuta. Kysellään kenties, haittaako isin juominen, jolloin lapsi juttuu ikävään välikäteen. Jos hän puhuu ahdostuksestaan, on hänen syynsä, jos vanhemmat eroavat. Toisaalta hänellä ei olle ketään joka tukisi ja auttaisi siinä tilnateessa.

Jollain tavalla kyllä todella järkyttää väitteet, että lapset ovat onnellisia. Hehän ovat jo oppineet piilottamaan itseään ja olemaan aiheuttamatta lisäharmia.
Kyllä sen juovan ongelmien analysoinnin sijaan kannattaa katsoa niitä lapsia ja lkaa ottaa selvää, mitä ongelmia tilanne heille aiheuttaa. Mutta ei. Yksikään juopon puoliso ei tänne sellaisia kirjoittele. Fokus on koko ajan siinä juovassa puolisossa, eli ne penskat on jo jääneet jollain tapaa vaille huomiota.

Kiitos vain lyttäämisestä. Haen täältä vertaistukea ja tsemppausta, en moitteita siitä kuinka huono äiti olen, ihan riittävän hankalaa tämä on jo ilmankin. Sivusta on helppo tehdä oletuksia vaikkei asioiden todellista laitaa tiedäkään.
Meillä ei riidellä joka päivä, ei edes joka viikko. Harvemmin lasten kuullen, muta toki he välillä sitä joutuvat kuulemaan, varsinkin nykyään kun itsehillintäni on tasoa nolla. Veikkaan että melko useissa perheissä välillä riidellään, oli syynä sitten alkoholi tai joku ihan muu? Täysinkö lapsia pitäisi pystyä siltä varjelemaan? Meillä saa ihan jokainen välillä suuttua ja huutaa pahan mielen yllättäessä, ja sitten asiat selvitetään. Lasten ei tarvitse varoa olemassa oloaan tai meitä vanhempia, olisin sen varmasti mielestäni suht’ järkevänä ihmisenä kyllä huomannut. Meillä ei isä ole pelottava tai vihainen, edes juotuaan. Yleensä kun on juonut, on omissa oloissaan pihalla, tiedän että läheskään kaikkia kertoja ei lapset ole huomanneet, mutta en tietenkään ole kaikilta kerroilta heitä saanut suojeltua vaikka parhaani teen. Ja toki teini huomaa jo helpommin mistä on kyse. Tämä ei kuitenkaan ole millään lailla peruste lasten huostanottoon niin kuin joku tuolla ystävällisesti neuvoi. Lapsilla on rakastavat vanhemmat ja heistä huolehditaan, jos luitte aikaisemmat viestini niin näitte että vietämme kaiken vapaa-ajan yhdessä perheenä, ulkoilemme, leikimme, pelailemme yms. Se että isä välillä juo ei ole oikein, mutta ei myöskään peruste sille että lapset sijoitettaisiin, ei millään lailla. Faktoihin olisi hyvä hieman perehtyä ennen kuin tänne tullaan jo valmiiksi lytättyä ihmistä arvostelemaan ja neuvomaan tuolla tavoin, hieman jopa pistää vihaksi. Lapsilla on aina täysjärkinen aikuinen huolehtimassa ja kantamassa vastuun, minä.
Enkä vähättele tällä mieheni toimintaa, se on tosi väärin ja edelleen olen siihen todella kyllästynyt. Mutta kyse ei ole joka viikkoisesta känni-örveltämisestä mikäli joku on sen kuvan saanut, vaan siitä että kun itse koen juomisen lasten aikana tai ylipäätään näin usein ja näin paljon kerralla oli lapset paikalla tai ei, olevan väärin ja mieheni ei, on ristiriita melkoinen. Senkö vuoksi täytyisi heti ottaa ero, onko väärin että haluan vielä kerran antaa kaikkeni ja yrittää saada liittoni pelastettua, jossa kuitenkin on paljon hyvääkin? Myötä ja vastamäessä, eikö niin ole luvattu… Mikäli tämä kaikki päättyy eikä mies suostu toimintaansa muuttamaan, voinpahan ainakin käsi sydämellä sanoa että kaikkeni tein.

Voisin sanoa olevani täysin samassa tilanteessa aloittajan kanssa. Meillä on nyt korona kevään myötä tultu siihen tilanteeseen, että olen vuokrannut itselleni ja kolmelle lapsellemme ja kahdelle koiralle asunnon. Olemme olleet lähes 30 vuotta yhdessä eli teineistä saakka. Viimeiset viisi vuotta on ollut miehen juomisen ja muiden ongelmien vuoksi minulle raskasta ja nyt tuntuu, että mies syö liikaa energiaa minusta ja en ole lapsilleni niin hyvä ja jaksava äiti kuin haluaisin. Meillä mies myös tissuttelee itsekseen eikä ole pelottava tai väkivaltainen mutta kuitenkin käytös muuttuu niin, että kaikki sen huomaamme.

Melko ristiriitaisia tunteita tämä herättää. Harmittaa suuresti, että joudumme lastemme kanssa lähtemään kodistamme, omakotitalosta kerrostaloon. Lapsilla muuttuu myös koulut ja päiväkoti. Asumme nyt alueella, jossa lapset ja koirat voivat tulla ja mennä turvallisesti. Kerrostalossa se ei tule onnistumaan vaikka mukavalla alueella uusi asuntomme onkin. Nyt vaan toivon, että mies suostuisi pitämään talon, jotta lapset pääsisivät vielä nauttimaan okt-asumisesta ja että mies myös tekisi nyt viimeistään ryhtiliikkeen. Niin kauan kuin me tässä olemme, sitä ei ilmeisesti tulisi tapahtumaan.

Ja aloittajalle sanoisin, että todennäköisesti teilläkin mies jatkaa juomistaan vaikka siitä hänelle mainitsisitkin ja puhuisit järkeä lopettamisen puolesta. Minä viimeisen vuoden päätin antaa miehen juoda minkä juo ja lopetin kaikenlaisen kyttäämisen ja asiasta mainitsemisen. Ei auttanut sekään vaan sama tahti jatkui. Joten kokeillaan nyt sitten mikä vaikutus on meidän lähtemisellä…

Kaikesta vastustuksesta huolimatta, hyvää kesää aloittajalle. ?

Tuo Ruusavain vastaus on kyllä niin kuin suoraan jostain läheisriippuvaisen ihmisen käsikirjasta. Halutaan kyllä tukea, mutta ainoa tuki mitä voi ottaa vastaan on sellaista mikä tähtää siihen että voisi olla sen alkoholistin kanssa yhdessä. Lapsillahan ei ole mitään hätää, tietenkään. Eihän niillä koskaan ole.

Kyllähän minäkin ihmettelen aina niitä arvioita, että lapset ovat onnellisia… Siis niissä olosuhteissa, missä itse voi huonosti ja ketjun otsikonkin mukaan “mien juominen vie järkeni”. Mutta aivan samoinhan älähtää se juoppo, jos viina pitäisi jättää. Usein puoliso on niin juuttunut tilanteeseen ja jollain tapaa kiertynyt sen juovan ympärille henkisesti, että reaktio on yhtä raju, jos siitä luopumisesta kukaan edes mainitsee. Ja saahan siihen jäädä, niin pitkäksi aikaa kuin haluaa ja yrittää pysyä järjissään ja jotenkin rajata omaa elämää… ettei anna toisen juomisen viedä mielenrauhaansa tyystin. Asioita voi ihan hyvin ajatella ja miettiä ja koitata keksiä, millaista elämää haluaa elää ja mihin ei missään nimessä suostu. Sillä tavalla ne tulee edes omaan mieleen muotoiltua, ne omat rajat ja toiveet.

Lähteminen ei olle helppoa ja mieluusti sitä roikkuu ajatuksessa, että kunhan vaan riittävästi yrittää, löytyy joku keino raitistaa se mies ja pitää olla tukena myötä- ja vastamäessä. Miksei se sama sitten koske sitä miestä? Jos perhe voi huonosti, eikö sitä perhettään rakastava ihminen lähde hoitoon ja etsimään apua? Suostuisi rakkauden nimissä “sietämään” juomattomuutta, kun muu perhe on jo sietänyt kauan juomista?

Jos pääsisin ajassa taaksepäin, puhuisin silloiselle miehelleni siitä kuinka hänen alkoholinkäyttönsä vaikuttaa minuun ja parisuhteeseemme ja katsoisin ymmärtääkö hän. Jos mitään ei tapahtuisi, ilmoittaisin, että vaihtoehtoja on kaksi; joko mnä lähden tai hän hakee apua alkoholiongelmaansa ja haemme yhdessä apua pariterapiasta. Jos mies ei haluaisi, löhtisin.

Niin väliin jäisi vuosien pelleily ja samojen keskustelujen käyminen tasaisin väliajoin… Jäisi väliin odottelu, milloin tämä luvattu “vähentäminen” alkaa näkyä. Lisähyötynä olisi se, että kun sen tekee ajoissa, toinen ei ole ehtinyt upota riippuvuuteen niin syvälle ja halu raitistua voisi löytyä ja onnistumisen todennäköisyys olisi parempi. Riippuvuussairaus etenee koko ajan tämän vuosien vatkaamisen aikana. Asiaan ajoissa puuttuminen johtaisi joko siihen heräämiseen tai jos ei johtaisi, oma (ja lasten elämä) olisi paljon parempaa. Toivuttuaan saattaisi löytää joskus itsellen sopivamman kumppanin tai ainakin voimavaroja olisi niihin lapsiin, omiin harratsuksiin tai ammatillisen puolen lisäkoulutukseen tms, mitä ikinä haluaisikaan tehdä.

Usein kaikki aivotyö, sietäminen ja ongelmien vatkaaminen vuodesta toiseen vie niin paljon aikaa ja voimia, että terveys kärsii ja ne omat toiveet ja unelmat jäävät sitten tavoittelematta. Se on sääli…