Melkein 20v päihdeongelmaisen kanssa

avoliitossa loppui kun hän kuoli keväällä.3 lapsen kanssa jäätiin kokomaan elämäämme,joka ei helpottunutkaan niin kuin ensin luulimme.
Lapset tietenkin kärsineet ikäsä isän juomisesta,jonka seurauksena isältä ensin meni melkein henki.Taisteli itsensä elävien kirjoihin kuukauden tehohoidon avulla.Loput pari vuotta eli sairaana,josta ei parantumisen mahdollisuutta ollut.Kituutti elää juomatta mutta kovien kipulääkkeiden myötä repsahti takaisin aineisiin,jolloin ei enää ollut paluuta.
Kuoleman jälkeen selvisi minulle että 1 lapsistani oli ollut masentunut ja itsetuhoinen isän sairastumisesta lähtien.
Oli alkanu juopottelemaan ja osasi kaiken salata minulta omalta äidiltään.Tietenkin jäi kiinni kännäämisestä muutamia kertoja mutta ei tullut mieleenkään että oli lähes päivittäin juonut kun olin töissä.Teen vuorotyötä.
Helvetti pääsi valloilleen kun isä kuoli ja maailma romahti teinin surun ja sairauden myötä.
Itsekkin romahdin kun yritin jokaista lastani tukea kaikin keinoin selviämään surustaan ym.Joutunut henkisesti koville kun olen hakenut loputtomiin apua nuorelleni.Juostu vaikka missä psykologeilla ym.Lapsi itesekkin alkoi olla siinä kunnossa että pyysi apua ennen kuin lopullisesti sekoaa päästään.
Lapsi vähättelee juomistaan ja ei pidä sitä ongelmana,hän ei ymmärrä että se on yksi syy hänen mielenterveys sairaudelleen,suurin syy.Viiltelee itseään,kauheeta katsoa kun jalat ja kädet täynnä jälkiä.
saa kohtauksia,on nyt lääkitykset aloitettu uniongelmii ja tarvittavana paniikkikohtauksiin.
Oli suljetullakin hoidossa viikon josta meidän molemien halusta ja sos.toimen toimesta sijoitettiin lastenkotiin,missä ei ainakaan ole ongelmat alkaneet ratketa,Tietty tarkat säännöt ja rutiinit ovat tulleet siellä tutuiksi.Ja niitä suht hyvin noudattanutkin.
Jotenkin tuntuu että miten tästä voi selvitä kun pakko olisi kahden muun lapsen takia.Yritettävä päivä kerrallan selvitä ja jaksaa.Pakko rukoilla että lastani ei kohtaisi sama tulevaisuus kun isällään,mutta miten voi sen estää…

Lintukka, tilanteesi on rankka. Minäkin olen elänyt alkoholiongelmaisen kanssa neljännesvuosisadan, mutta meillä ei ole lapsia, joten tässä ei ole ketään ulkopuolisia kärsijöitä minun lisäkseni, ja sikäli tuntuu ettei meidän tilanteista voi puhua samana päivänäkään, niin paljon vaikeampaa täytyy olla kun näkee lastensa kärsimyksen. Sikäli osaan kuitenkin vähän samaistua, että mieheni myös on menettänyt hallinnan alkoholin suhteen siinä määrin, että olen sisäistänyt ajatuksen, että hän siihen jonain päivänä myös kuolee. Jollei jotain aivan ihmeellistä tapahdu. Sen haluaisi estää, mutta mitä me läheiset voimme.

Sinulla tilanne on miehen osalta ohi, ja rankka kapuaminen ylös suosta on edessä. Huoli lapsista, etenkin eniten oireilevasta, on sulla kova. Pitkän suhteen aikana toiseen myös kiintyy vaikka olisi minkälainen kumppani, joten onhan sulla myös suru siitä, miten miehesi elämä meni, se on luonnollista. Ja varmaan suuttumus myös. Kun ajattelen mitä itse vastaavassa tilanteessa tulisin tuntemaan. Paljon olen kyllä tehnyt surutyötä jo nyt kun olen tajunnut, että vaikka miten yrittäisin auttaa, se ei ehkä auta kuitenkaan, toisen puolesta kun ei voi elää.

Sinä selviät. Päivä kerrallaan loittonet tapahtuneesta. Elämää on edessä vielä paljon ja hyviä ja kauniita hetkiä myös, vaikkei se nyt siltä tunnukaan. Ota kaikki apu vastaan mitä voit saada, sillä sinunkin pitäisi saada tilaisuus surra ja olla heikko. Ja sitten taas nousta ja jatkaa eteenpäin, sillä elämä jatkuu… Oikein paljon voimia sinulle, Lintukka.