Kahdeksan vuoden odottelun jälkeen tuli vihdoin diagnoosi lapselleni.
Kävimme 2000-luvun alussa lastenneurologian konsultaatioyksikössä Helsingissä asiantuntijan arvioitavana. Ensimmäinen kerta oli järkytys. Lääkärinainen oli hyvin erikoinen ja vaikeasti lähestyttävä sekä epäsosiaalinen. Konsultaatio käyntejä oli yhteensä 3 kappaletta muutaman vuoden sisällä. Viimeisellä kerralla annettiin ymmärtää, että rauhallinen pienluokka on oikea ratkaisu vilkkaalle ja keskittymisvaikeuksista kärsivälle lapselle. Meille jätettiin kertomatta, että mahdollisesti lapsella voitaisiin kokeilla lääkitystä. Vuodet ovat kuluneet ja koulun käynti on ollut hyvin haasteellista. Yläasteella ja murrosiän tultua homma karkasi käsistä. Jatkuva myöhästely koulusta paheni sekä koululintsaus. Olimme käyneet 2 vuotta Lasten ja Nuorten Voimalassa terapiassa. Mikään ei auttanut. Kukaan ei osannut sanoa mikä on. Lapsi oli myös Ratapolin asiakkaana. Lapsi kävi kerran viikoossa ryhmässä, joka harrasti milloin mitäkin. Mitään hyötyä ryhmästä ei ollut eikä varsinaiseen ongelmaan paneuduttu. Sitten pommi räjähti. Lapsi oli alkanut polttelemaan pilvelä melkein päivittäin. Muitakin huumeita oli kokeiltu. Hän alkoi lääkitsemään itseään huumeilla levottomuuteensa. Otin yhteyttä lastensuojeluun ja pääsimme asiakkaiksi. Homma eteni niin, että nyt lapseni on huostaanotettu ja asustaa oppilaskodissa joka on erikoistunut päihdenuoriin. Laitoksen kautta lapseni on päässyt tutkittavaksi ja nyt tuli selvyys mistä kaikki johtuu. Menneille ei voi enää mitään, mutta jos lastenlinnan neurologi olisi viitsinyt hoitaa työnsä toisella tavalla niin olisiko lapseni elämä voinut olla helpompaa sekä kotielämä? Kuinka monelle muulle tämä sama tapahtuu tämän asiantuntijan kanssa?
Lapsellani alkaa lääkityskokeilu ja aika näyttää auttaako se levottomuuteen ja vähentääkö se tarvetta kannabikseen ym. päihteisiin. On ollut järkyttävä herätä todellisuuteen ja huomata kuinka moni nuori käyttää kannabista ym. huumeita.
Kuulostaa kovin tutulta. Meillä isommat kouluvaikeudet alkoi yläasteella kun muutimme toiselle paikkakunnalle. Neuropsykologin diagnoosi F83 = laaja-alaiset oppimisvaikeudet = heikkolahjainen. Pienluokalla tilanne ei ainakaan parantunut, meteli luokassa ei helpottanut opiskelua. Sielläkin kasiluokka kerrattiin. Jonkunlainen todistus (henkilökohtainen opetussuunnitelma) tuli, ja poika pääsi ammattikouluun. Se loppui kesken melkein heti, ei kiinnostanut eikä pärjännyt. Ei jaksanut herätä aamulla. Tässä vaiheessa alkoi liiallinen dokaus, ja mukaan tuli kaveripiirin takia myös huumeet. Tuli kutsunnat. Lääkäri kirjoitti armeijaa varten C-paperit. Lapsemme on nyt 18 v, toista vuotta toimettomana, vanhat kaverit intissä tai koulussa. Nykyiset “kaverit” lainaa rahaa, perii velkoja, hommaa huumeita, lyö välillä turpaan. Kaikki pikavipit yms. on otettu ja joka päivä tulee postiluukusta muutama perintälasku. Muutama viikko voi mennä ok. Sitten taas repsahtaa poltteluun. Hän väittää, että polttelevat vain pilveä. En ymmärrä miten paljon sitä oikein poltetaan ja mitä se sisältää? Yhden illan/yön savuista tulee päiväkausien piina. Unettomuus, rauhattomuus, hengenahdistusta. Röökillä pitää käydä 5 min välein. Lähimuisti pätkii tosi pahasti. Hävittää tavaroitaan. Sai viimeksi terkkarista imovane 7,5 mg unilääkkeitä. Edes kaksi pilleriä ei enää tehoa, ainakaan jos on vieroitusoireet menossa. Eikä lääkettä edes saisi käyttää kuin tilapäisesti. Viimeksi häneltä haettiin tietokone himasta velkojen pantiksi. Rahaa kun ei ole, eikä sitä hänelle voi antaa.
Kiinnostaisi tietää, miten tuo lääkekokeilu on teillä onnistunut ja mitä lääkkeitä lapsesi sai? Olen itse miettinyt koko ajan, olisiko joku lääkitys auttanut omaa poikaani jo opiskeluaikana keskittymään. (ADD voi olla vaikka siitä ei ole diagnoosia) Ja mitä tapahtuu jos on lääkitys ja silti retkahtaa. Ei noi lääkkeet kuitenkaan autuaaksi tee, vaan voivat olla jopa vaarallisia väärinkäytettynä.
Ja käyttäjiltä kysyisin: Voiko pelkästä kannabiksesta tulla monen päivän reflat?
Hei Matroona…epäilen pahasti että on amfetamiinista kysymys, ainakin oman pojan käytöksen takia mietin sitä. Olkaa varovaisia, se koukuttaa niin pahasti että kohta häviää kodista muutakin.
ja lisäisin vielä että kaikki henkilöturvatunnuksesta lähtien on piilotettava, koska kun poikani ei enää pikavippejä itselleen saanut niin hän jäi juuri äsken kiinni siitä asiasta että oli minun nimeeni niitä ottanut, enkä edes tiedä vielä että kuinka paljon ja kuinka kauan. Ihan on nyt amfetamiinin käytön jälkeen kuukaudessa tapahtunut ihan liikaakin asioita. En enää usko mitään mitä hän puhuu ja joudun hänet käytännössä pois kotoaan heittämään, koska täällä ei ole muuten turvallista asua. Lääkkeitä nuo nuoret käyttävät väärin, vetävät suoraan suoneen kaikkea mitä saavat tai ainakin siltä minusta nyt tuntuu. Katkolle on kauhea jono, mutta toivon että hän sinne menee sitten kun ei enää muuta mahdollisuutta ole.
Jep, Matroona, mustakin tuntuu, että kyseessä saattaa todellakin olla amfetamiini sen kannabiksen sijasta tai toki myös sen ohella. Toki pelkkä kannabiskin saattaa aiheuttaa tuota levottomuutta, unettomuutta jne. henkilöstä riippuen. Jotkut ovat sillekin yliherkkiä, vaikkei sitä sillä tavoin kovaksi huumeeksi luokiteltaisikaan. Esim. mulle itselleni kannabis ei sovi juuri lainkaan ja olen saanut siitä usein pääni sekaisin todella epämiellyttävällä tavalla, vaikken ole sitä edes paljoa poltellut.
Tulee vain mieleen, että lapsen/nuoren on helpompi selittää vanhemmilleen käyttävänsä vain kannabista, koska jotain pitää selittää kuitenkin, kun vanhemmat jo tietävät, että jotain käytetään ja pystyvät oudosta käytöksestä heti päättelemään, että jotain on taas vedetty. Yleinen suhtautuminen kannabikseen kun kuitenkin on yleensä, myös niiltä tahoilta, jotka eivät itse huumeita käytä tai hyväksy, suvaitsevampaa kuin kovempiin aineisiin suhtautuminen. Kannabis ei todellakaan sovi kaikille edes pienissä määrin, se on tuhonnut pahasti monen herkän ihmisen psyyken runsaammin käytettynä jne., mutta kyllä mä sen silti luokittelisin pienemmäksi pahaksi, kuin amfetamiinin, joka vasta tuhoava ja hirveä aine onkin. Nyt kannattaisi todellakin selvittää, onko kyse vahvemmista substansseista, kuin “pelkkä” kannabis.
Edit: Hieman tarkennusta vielä, kun noista kannabisrefloista kyselit. Mahdollista tuo toki on, mutta kyllä tuossa kaikki siihen piriin viittaa mielestäni vahvemmin. Lisäksi tuo, että rahaa menee hirveät määrät ja velkojat ovat koko ajan kimpussa, saattaa hyvinkin kertoa siitä, että pelkästä kannabiksesta ei todellakaan ole kyse. Toki kannabikseenkin saa rahaa kulumaan ja sen vuoksi voi velkaantua, mutta yleensä silloin, jos käytetään pelkkää kannabista, noin pahaa rahanmenoa ja velkaantumista ei tapahdu, sillä moni alkaa kasvatella sitä itse, mikä tulee pidemmän päälle paljon halvemmaksi, kuin ostaminen, tai sitten joku hyvä kaveri kasvattaa sitä mielin määrin, eikä niissä tilanteissa olla niin tarkkoja noiden raha-asioiden kanssa.
Näinhän se meni kuten epäilin. Poika on käyttänyt kaikkea mahdollista ja myös suonensisäisesti. Contteja, subuja, piriä. Hän on nyt psykiatrisella osastolla, onneksi sain menemään lääkäriin. Päivän jonotus eri paikoissa. Kyse oli jo psykoottisesta käytöksestä joten suljetulle meni. Tänään ei jaksa enempää.
Käytän imovanea nyt arkisin, että pystyn käymään töissä. Muuten jäis unet todella vähiin kun pitää nousta jo viideltä. Jäänköhän koukkuun? Olisi parempi olla esim. viikko sairaslomalla. Tosin viimeksi kun mulle paljastui pojan “harrastus” ja itkin hysteerisesti, niin lääkäri sanoi: reagoit asiaan kuin terve ihminen, mutta kyllä me tähän joku diagnoosi keksitään. Laittoi siihen “äkillinen stressireaktio ja ei-elimellinen unettomuus” = kolme päivää. Sitten meni vähän paremmin, tuli talviloma ja reissu väliin ja pääsin lääkkeistä. Nyt ajatukset kiertaa taas kehää. Voin ihan hyvin valvoa ja katsoa vaikka telkkaria, jos tiedän ettei aamulla tarvitse nousta aikaisin. Eli: saikkua vai lisää unilääkkeitä? Tuntuu siltä, että jatkossa niitä pitäisi olla aina varalla.
^ Imovaneen(zopikloni) voi jäädä pahaankin koukkuun, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Monilla se ei lopulta edes auta nukahtamiseen, mutta sitä on otettava, koska on koukussa. Itselläni zopikloni ei ole auttanut nukahtamiseen vuosiin, vaikka olen pitänyt pitkiäkin taukoja sen käytössä. Onneksi mulla ei myöskään minkäänlaista riippuvuutta ole siihen koskaan ollut, on tarpeeksi työtä noiden muidenkin lääkeriippuvuuksieni kanssa.
Ihminen ei kuitenkaan pärjää ilman unta ja jos uni ei muuten tule, on parempi turvata pillereihin, kuin seota täysin unettomuuden vuoksi. Sun tilanteesi on sellainen, että ne lääkkeet ovat paikallaan, mutta suosittelen käyttämään niitä harkiten, eli ei joka ilta, vaan esim. pari kertaa viikossa, ja vältä niitä ehdottomasti, jollei niille ole todellista tarvetta. Tämä paitsi riippuvuusriskin minimoimiseksi, myös siksi, että nuo lääkkeet menettävät liian usein käytettyinä nopeasti tehonsa(ainakin yleensä, tämäkään ei koske kaikkia ihmisiä) ja sitten voidaankin joutua turvautumaan kovempiin mömmöihin pahan unettomuuden sattuessa mahdollisesti taas kohdalle.
Saikulla ei kaiketi voi olla loputtomasti sen vuoksi, että lapsi käyttää aineita, mutta ehkä nuo lyhyet sairaslomajaksotkin voivat vähän auttaa selvittelemään niitä omia ajatuksia ja hoitamaan muita käytännön asioita, kuin työt. Tuossa tilanteessa suosittelisin ottamaan sitä saikkua niin paljon kuin saat ja niin paljon kuin katsot tarpeelliseksi, varsinkin, jos se auttaa sinua elämään ilman lääkkeitä.
Tuohon kiinnitin huomiota. Vaikka onkin ymmärrettävää, että nyt tarvitset ajoittain nukahtamislääkkeitä, niin ajatus, että jotain lääkettä pitää aina olla varalla, kertoo mielestäni siitä, että voit helposti luiskahtaa ainakin psyykkiseen riippuvuuteen. Jos lääke on tuonut jollain tapaa “lohtua”, niin silloin lipsuu helposti siihen, että alkaakin napsia pillereitä ikään kuin varmuuden vuoksi, kun vähänkin tuntuu ahdistavalta ja pian koukku onkin valmis. Pahasti lääkeriippuvaisena tiedän mistä puhun. Varovaisuutta siis ja tsemppiä 
.
Kiitos vastauksista. Päätin tehdä niin, että yritän olla ilman lääkkeitä mahdollisimman pitkään. Mulla on sellainen velvollisuudentunto, että jos lääkkeen otan, niin se pitää ottaa ajoissa, koska ajan autolla. Työmatka on pitkä ja lisäksi mulla on kimppakyytiläinen. Ellen rupea saamaan unta, se on sitten saikun paikka. Eniten tässä hermostuttaa se, että nurkilla asuu velanperijöitä ja mietin koko ajan mitä sitten kun poika pääsee ulos sairaalasta. Nyt kun pitäisi itse relata niin aika kuluu netissä hoitopaikkoja etsiessä. Asunnon myyntikin kummittelee mielessä. Pitäisi tehdä niin paljon kaikkea… ja toisaalta ei tiedä mitä voisi tehdä. Ruususen unelmissa poika raitistuu, haluaa eroon vanhoista kavereista, pääsee opiskelemaan toiselle paikkakunnalle jne. Mutta oikeasti; kuka nuori haluaa olla lukittautuneena kodissa/mummolla, kunnes asioita tapahtuu? Kyllä siinä varmaan tulee ikävä ihmiskontakteja ja huumeita myös. Facebook on täynnä niitä “huonoja” kavereita. Houkutuksia riittää. Toivottavasti pojalla olisi voimia vastustaa kiusausta. Teen kaikkeni että hänellä olisi siihen edellytyksiä.
Nytkin olen töissä, mutta en saa mitään aikaan. Olen aina inhonnut keskustelupalstoja. Tämä kuitenkin helpottaa. Ei täällä vääristellä ja haukuta, vaan kun asia on tärkeä niin kirjoituksetkin ovat asiallisia. Mukavaa päivää kaikille 
Oikein harmitti Helsingin sanomissa ollut kirjoitus bentsojen váaroista, kun koko artikkeli oli ihan pelkkää pelottelua. Psykiatrini kanssa puhuttiin siitä ja hän kertoi, että moni asiakkaista pystyy käymään esim. töissä niiden voimalla. Minä olen syönyt Temestaa melkein kaksi vuotta, ensin kaksin käsin, koska tuska lamasi minut ihan täysin. Nykyään silloin tällöin, en todellakaan edes päivittäin. Pelottelu taktiikan mukaan minun täytyisi olla täysin koukussa ja hipsiä lääkäriltä lääkärille uusimassa reseptejä. Lääkemäärien olisi pitänyt koko ajan kasvaa. Oikeasti niiden määrä on tasaisesti vähentynyt toipumiseni tahdissa. Myöskin lääkärini on koko ajan laskenut mikä niiden oikea kulutus on ja hän olisi huomannut, jos suunta olisi ollut väärä.
Minusta on tärkeää ottaa lääkkeitä, jos lääkäri niitä määrää ja ne edistävät jaksamista ja hyvinvointia. Minä ainakaan en näe kaiken nielevässä kärsimyksessä mitään kirkastavaa, vaan koen, että sitä on oikeus helpottaa arjesta selviytymisen takaamiseksi. Toki tämä tarkoittaa sitä, että pitää olla hyvä hoitosuhde psykiatriin, joka tekee jaksamisen eteen muutakin kuin määrää lääkkeitä.
Ei psyykenlääkkeitä tarvitse pelätä. Minua ne auttoivat kovan ajan yli. Nyt syön enää mielialalääkettä ja verenpainelääkettä. Temestaa otan silloin, kun suru iskee sopimattomassa paikassa ja se auttaa käyttäytymään ja toimimaan rationaalisesti.
Lääkkeet yhdistettynä keskusteluapuun ovat monelle ainoa mahdollisuus jaksaa ja jatkaa normaalielämää tilanteessa, jossa ahdistus ja stressi on itsestä riippumattomista syistä huipussa.
Yritin perjantaina olla töissä. Ei siitä mitään tullut. En pysty keskittymään nyt ns. toisarvoisiin asioihin ollenkaan. Työasioista puhuminenkin tuntui ahdistelulta. Välillä pidättelin itkua ja sydän oli tulla ulos rinnasta. Haukoin henkeä. Lääkärissä ei kyyneleistä ollut tulla loppua. Sain sitten koko seuraavan viikon sairaslomaa. Taas stressireaktio. Työpaikkalääkäri ei tarjonnut, enkä olisi halunnutkaan mitään lääkkeitä. Poikaa kävin katsomassa. Hänellä on vahva lääkitys; tuijottaa, eikä saa sanotuksi juuri mitään. Sen verran kyllä, että haluaisi pois sieltä. Yhtäkkiä meni sänkyynsä ja näytti nukkuvan. Suukotin ja lähdin pois. Olen nukkunut suhteellisen hyvin ilman pillereitä.
Olen ollut nyt kohta kaksi viikkoa sairaslomalla. En tiedä olenko vielä valmis menemään töihin. Viikkoon on mahtunut sellaista tunteiden vuoristorataa, kun poika karkasi osastolta ulkoilussa. Vuorokausi oltiin ihan romuna kun ei tiedetty missä hän vieraassa kaupungissa voisi olla. Hänellä on todettu C-hepatiitti joka vaikeuttaa myös muuta lääkitystä. Maksa-arvoja nyt seuraillaan. Haluan käydä katsomassa ja halaamassa häntä usein, en tiedä tällä hetkellä muutakaan tapaa lohduttaa. Ihmisen voimat on rajalliset. Mies pystyy käymään töissä kun on ruumiillinen työ. Minäkin olen remontoinut päivisin kotia ja se tuntuu hyvältä.
