Jellis tässä aloittaa oman ketjun. Olen tuonne “Ahdistusta ja toivoa” -ketjuun laittanut viestejä, mutta jotenkin tuntui paremmalta laittaa jo omaan.
Elän siis jonkinsortin alkoholiongelmaisen kanssa. Juo muutaman kerran kuussa, mutta on pahapäinen humalassa. Siksi en halua, että juo kotona. Tästä on väännetty ties kuinka kauan. Luvannut on olla juomatta kotona, mutta aina silloin tällöin sitä kuitenkin tekee. Useimpina kertoina saan kyllä lähtemään jonnekin muualle sen juomaan. Kotona juopottelu ei ehkä kuulosta suurelta jutulta, mutta tässä tapauksessa se sitä on. Valvoo mölyten yön ja jos menen huomauttamaan, niin alkaa huutaminen, haukkuminen ja väkivallalla uhkailu. Viimeisen vuoden olen ollut jo tarkkailevalla kannalla, ja nyt toukokuussa meni niin sanotusti kuppi nurin. Tästä ei tule enää mitään. En SUOSTU, enkä PYSTY elämään näin loppuelämääni. Peläten, että milloin alkaa taas juomaan. Elämään siinä pelossa, että mitä taas teen väärin josta mies saa kimmokkeen ruveta juomaan. Tähän mennessä syiksi ovat kelvanneet mm. että söin sen pizzan, on yksinäinen, ei ole tekemistä ja että olen vain niin kamala ihminen ettei minua kestä selvinpäin.
Tässä nyt sitten olen. Punomassa juonia, että kuinka pääsisin eroon. Olen lisäksi töissä sellaisessa paikassa, jossa on kerta kaikkiaan niin energiasyöppö ihminen työkaverina, että näen parhaimmaksi lähteä sieltäkin. Työ itsessään on mukavaa, mutta työnantaja on kamala. Olen tajunnut nyt senkin, kuinka paljon stressiä ja pahaa mieltä työ minulle aiheuttaa.
Nyt olenkin keksinyt oiiiiikein muhevan suunnitelman: lähden opiskelemaan. Toteutan haaveeni ja pyrin ensi keväänä hammaslääkärikouluun. Olen aloittanut jo valmistautumisen pääsykokeisiin. Tiedän, ettei välttämättä onnistu, joten joku suunnitelma B täytyisi vielä kehittää. Mutta jos pääsen sisään, niin kertaheitolla saa kenkää sekä mies että vanha työ. Mies tosin saattaa saada kenkää jo paljon aiemmin. Olen vain niin kiero ja laskelmoiva, että olisi helpompaa vielä talvi hoidattaa miehellä lapset ja elukat (sen mitä se nyt niitä hoitaa), että saisin keskittyä mahdollisimman täysillä pääsykoekirjojen lukuun.
Opiskelusta lasten kanssa tulee aivan varmasti helkkarin rankkaa, mutta samalla se tuntuu siltä, että viimein ottaisin oman tulevaisuuteni omiin käsiini. Elämääni ei enää sotkisi kukaan, saisin olla rauhassa. Ei enää tarvitsisi pelätä viikonloppuja ja lomia. Ja muutamien kituvuosien jälkeen todennäköisesti pääsisin hyville ansioille, joten taloudellisesti elämä olisi myös varmempaa. Nythän tuo saakelin kitupiikki elättää vain itsensä ja minä elätän itseni ja lapset. Tästä olen jostain syystä todella katkera. (tai varmaankin MYÖS TÄSTÄ muun muuassa)
Niin, ja opiskelemaan lähtö tarkoittaisi siis muuttoa satojen kilometrien päähän. Tarpeeksi kauas. Valitettavasti lasten takia täytyy tulla toimeen ja olla tekemisissä tulevaisuudessakin. Ellei sitten mies toteuta uhkaustaan ja hylkää lapsetkin samalla, kun hänet jätän. Uudesta suhteesta en edes haaveile. Tällä hetkellä tuntuu, etten ikinä enää uskalla luottaa yhteenkään mieheen. Elämäni vain sotkettaisiin perinpohjin, ja siitä tulisi jatkuvaa pelkoa ja kyttäystä. En kykene uskomaan, että on olemassa kunnollisia miehiä. Jos on, niin ne on jo viety aikoja sitten. Olen täysin onnellinen ajatuksesta, että meidän perheeseen kuuluu minä, lapset ja lemmikit. En tarvitse ketään kannattelemaan tai auttamaan. Olen tähänkin saakka tehnyt kaiken yksin, joten pystyn siihen tästä eteenpäinkin. Ja sitä paitsi, minun tuurillani ja ihmistuntemuksellani päätyisin vain huonoon suhteeseen. Narsu olisi varmaan luonnollinen jatkumo muutaman alkkiksen ja yhden väkivaltaa käyttävän sellaisen ketjuun. puistatus
Tässäpä tällainen sekava ja pomppiva postaus. Olen huono jäsentelemään ajatuksiani tekstiksi niin, että se muodostaisi järkevän ja helppolukuisen kokonaisuuden. En itsekään tiedä tämän pointtia. Kai jotain ajatusten purkamista. Jos jotain ajatuksia lukijalla herää, niin mielellään niitä luen.
-Jellis-