Joo mistä alottaa?
Isä tappo itsensä 2000, huumeiden ja viinan takia. Oli todella huonoissa piireissä…
No luuli itsemurhan pelastavan kaiken. Ei, ei pelastanu. Isän kuoleman jälkeen tultiin ovelle… Joko äiti maksaa velat, tai lähtee henki minulta ja veljeltä.
Äiti makso, suri, masentu… yritti parhaansa, mutta kolme itsemurha yritystä tuli tämän jälkeen. Oltiin veljen kanssa pentuja, minä 9 ja veli 13. Äidillä oli myös menny selkä paskaks tässä välissä, jonka takia joutui syömään kovia kipulääkkeitä.
Ja millä tavalla nämä lääkkeet liittyy tähän? No, veli alkoi varastamaan niitä. Aluks vaan pieniä määriä, jotta sai oman päänsä sekaisin. Ei tarvinnu miettiä mitään.
Meni useampi vuosi eteenpäin, kun sain tietää kaiken totuuden isän kuolemasta. Kaikesta mitä sillon tapahtu. Isä meinas tappaa äidin, useasti. Sillon kun oli kaikesta mahdolliseata paskasta sekasin…
Olin tuolloin ylä-asteelta. En osannu käsitellä kaikkee tätä tapahtunutta. Yritin ensimmäisen kerran tappaa itseni kun olin 14vuotias. Tähän itsemurha yritykseen liittyy muutakin, kun vaan nämä isän ja äidin tekemiset… tässä välissä äiti oli löytänyt uuden miehen. Sillon en ajatellut muuta kun, että haistakoon vitun. Mutta tämä ihminen tuli meidän elämään ja hänellä on niin suuri merkitys. En tiedä mitä kaikkee olis tapahtunu, jos häntä ei olis.
Mutta, vuosia meni eteenpäin, kun ensimmäisen kerra jouduin menemään veljen ja äidin väliin. Veli kiristi ja yritti kaikkensa, että saisi lääkkeitä.
Ai niin, meille syntyi pikkuveli tässä kaiken paskan välissä. Se ihana pieni ilon pilkahdus meidän kaikkien elämään.
Helvetti veljen kanssa alko, kun olin 15. Varasti lääkkeitä. Kun tuli viekkarit, oli helvetti päällä. Itseäni en ajatellut, en äitiä, en isä"puolta", vaan pikkuveljeä. Se olin minä, joka vei sen kaikesta pois. Pidättelin kyyneliä, kun pelotti mitä isoveli vois tehdä äidille ja isä"puolelle". Ja sen pienen ihmisen ei tarvinnu kuunnella sitä huutoa, uhkailua… tätä jatku pari vuotta. Tappelua, kiristystä, veljen itsemurha yrityksiä…
Vihdoin ja viimein se pääsi oikeaan paikkaan hoitoon. Meni kaks vuotta ja tuntu, että kaikki kääntyy paremmaks… mutta ei… ilmotus, ettei soskut maksa samaan paikaan kahta vuotta pidempään…
Tämän jälkeen alko sama helvetti. Veli muutti kottin (itse asuin poikaystävän kanssa). Mutta minun pikkuveli oli siellä. Minä hain sen pois, kun helvetti pääsi valloilleen. Tai menin sinne ja otin veljen huoneeseen ja laitoin kuulokkeet päähän ja katsottiin elokuvaa. Välillä kävin rauhoittelemassa isoveljeä…
Olin vielä tässä vaiheessa suhteessa… lähdin keskellä yötä porukoille, kun isoveli oli seonnu päästään. Sain osumaa, niin fyysisesti kun henkisesti… montako kertaa kuulin, että aja rekan alle, kuole, tapa jo ihtes…
Tässä välissä erosin minun elämän rakkaudesta… oltiin oltu yhdessä 10vuotta…
Isoveli oli edelleen kuvioissa… viekkari päissään sanoi kaikkee… en ollu ite kunnossa… exä haukkui hulluksi ja taakaksi ja oma veli sanoi että tapa ittes…taas…
Yritin kaks kertaa tappaa itseni, siinä onnistumatta. Nössö kun kai olen…
Pikakelaus vuoden alkuun… elämä alko tuntumaan taas elämältä (lääkkeiden, terapian ym) avulla… tätä keski sen kolme kuukautta ja nyt on taas niin hirvee olla… etten jaksas… minä oon kokenu tämän paskan ja mitättömän olon niin monta kertaa… ei enää kohta jaksa…
Anteeks epäselvästä tekstistä… piti vaan saada kirjottaa…
Kiitos sinulle, joka jaksoi lukea.
Vaikean lapsuuden kokenut ei tiedä että on myös parempaa elämää. Minä en tiennyt luulin että kaikki perheet on jotenkin outoja. Mutta eipä ole niin. On mahdollista tehdä elämästä parempi itselle ja läheisille. Kunhan muistaa ettei jää makaamaan siihen vanhaan. Ja jos pitää niin sille käsittelylle oma aika ja sitten jotain muuta. Paljon töitä vaatii ajoittain muuttaa ajattelua pääasia kuitenkin että puhuu niistä jutuista. Voimia
Päivis, miten tämä uusi elämä onnistuu? Olen miettinyt täydellistä irtiottoa perheestäni. He aiheuttavat minulle vain pahaa mieltä.
Aloittaja, miten sinulla menee?