Kolme vuotta selvinpäin, sotkin asiat parisuhteella, talous meni mönkään, poltin itseni töissä loppuun, jäin sairaslomalle. Tajusin olevani taas nurkassa josta en nähnyt ulospääsyä, ratkesin juomaan, ratkesin leikkimään venäläistä rulettia elämällä, sorruin mömmöihin, vuosi oli yhtä alamäkeä, heitin aviopuolisolle että tarvin tilaa ja laitetaan ero vireille. Nyt on saanu neljä kuukautta mennä selvinpäin.
Marttyyri, lensin reilu vuosi sitten palveluista pihalle, oot mt ongelmainen sano päihdepuoli, mt puolestaan sanoi et oon päihdeongelmainen. Psykiatriselle ei ole asiaa ellen sitten päihteiden myötä psykoosiin tipu. Lääkitys lopetettiin osastolla puolitoista vuotta sitten seinään josta seuraavana päivänä kirjattiin ulos.
Sanottiin vain et pärjile, no minähä pärjäilin sain asiat kuntoon mutta millä hinnalla, omalla kustannuksella ja taas ollaan siinä pisteessä et voimat loppuu, huiskin kahta työtä et saan pidettyä velat maksussa, muksua saan tavata… monen pettymyksen ja menetyksen jälkeen en edes halua ajatella mitä jos asiat olisivat paremmin tai saisin edes toivoa sitä. Elämä on yhtä myllerrystä oli sitä miten päin tahansa, aina joku vetää maton jalkojen alta ja poljetaan lattiaan. Sen päätin etten viimeisen törttöilyn jälkeen etten täältä lähde päihteiden vuoksi tai liikenteessä törttöillessä. Sanoin aikoinaan vuosia sitten et toivoisin saavani parantumattoman sairauden, kukaan ei siitä tuomitsisi… sellaista ei vissiin toivomalla saa ja tässä kun aloin miettimään miten järjestän asiani niin ettei niistä koidu toisille harmia… Avioero paperi vetää viel muutaman kuukauden ennen kuin se on virallista, tämän hetkisessä tilanteessa en tiedä saanko kämppää myytyä, yks kaks muksun isä tunkee muksua minun luokse (vuosia sitten toinen sanoi että pitää huolen etten nää toista, sitten sanottiin kun raitistuin että mulla tulee kippaamaan vielä joku päivä) nyt saan vai joudun ottamaan vastuun muksusta, en tiedä kumpi tilanne tässä on mut ihte kun sain vuosien jälkeen ajatuksen siihen että tapaan sen mitä mulle annetaan… Rikkoisin muksun omilla valinnoilla joita ohjaa pelko, kauna ja viha… viimeisen kerran kun päihdepuolella asioin oli yliannostukseen kommentti “itsekeskeinen, manipuloiva ja huomionhakuinen”, totta mutta olisin toivonut ettei minun olisi edes tarvinu edes kyseistä henkilöä nähdä enää… Ajatus palaa aina tuohon 4 vuotta sitten tapahtuneeseen kun herään ja huomaan olevani edelleen elossa, se viha ei katoa vaikka miten päin yrittäisi elämäänsä laittaa “järjestykseen”. “Korjaa vain asenne ja opettele hyväksymään” se ei ollutkaan helppoa, hymyile nii kukaan ei kysy mitään, sano et kaikki on hyvin vaikka oot loppu, jaksatko, jaksan jaksan… En mie halunnu enää olla kenellekkään riesa. Olen sitten itsekeskeinen, manipuloiva ja huomionhakuinen mut se ei muuta sitä pahaa oloa joka myllertää mukana ja se ei hymyilyllä parane. Tänä päivänä en edes tiedä mitä jelppiä sitä tarvisi että tästä suosta pääsee ylös