Haluan kertoa oman kokemukseni maksakirroosista. Ehkä se helpottaa surua.
Isäni kuoli 65-vuotiaana alkoholista johtuvaan maksakirroosiin. Oireita oli luultavasti jo pidempään, mutta ajattelimme sen johtuvan vain diabeteksesta ja huonosta kunnosta (jalat lopettivat toimimisen pikkuhiljaa). Sekavuus, turvotus, laihtuminen ja keltaisuus alkoivat näkyä alle vuosi ennen kuolemaa, puolen vuoden aikana kuitenkin enemmän.
Kesällä pakotin hänet lääkäriin ja sai viimein lähetteitä ultraan ja labraan jne. Toki jonot olivat pitkät ja olisi joutunut odottelemaan useimpia viikkoja. Ei ehtinyt menemään, kun joutui jo sairaalaan. Sairaalassa kerrottiin, että on maksakirroosi, munuaisten vajaatoiminta (yleistä kirroosipotilailla) ja verenmyrkytys. Yritettiin hoitaa verenmyrkytystä antibioteilla ja munuaisia jollain ihmelääkkeellä, joka auttoikin. Askitesta poistettiin vatsasta lähemmäs 20l, mutta jo muutamassa päivässä sitä alkoi kerääntyä lisää. Lääkärit olivat kuitenkin optimistisia, koska munuaiset olivat alkaneet elpymään. Sekavuutta oli paljon. Muisti ei enää pelannut kunnolla ja puhe oli vaikeaa, ei siis pystynyt enää kunnolla muodostamaan lauseita ja puhe oli epäselvää. Lääkärin mukaan johtui siitä, kun aivoihin alkaa maksan vajaatoiminnan takia kerääntyä kuona-aineita (mm. Ammoniakkia). Viimeisinä päivinä hän ei enää pystynyt kunnolla hengittämäänkään, keuhkot rohisivat ja oli kova yskä. Kysyttiin lääkäreiltä, että alkaako keuhkoihin kertyä nestettä, mutta he eivät osanneet sanoa.
Isäni kuitenkin ”yllättäen” kuoli sairaalassa (edellisenä päivänä lääkäri oli ollut toiveikas) kahden viikon jälkeen, viime keskiviikkona. Kroppa ei enää jaksanut. Iloinen olen kuitenkin siitä, että me läheiset olimme hänen luonaan joka päivä aamusta iltaan.
Olen lukenut paljon siitä, että kuinka alkoholisteja ja mm. Kirroosipotilaita kohdellaan huonosti terveydenhuollossa. Meillä oli onneksi päinvastanen kokemus. Kun vihdoin isäni pääsi hoitoon (sairaalaan), oli hoito niin hyvää, kun se vaan voi olla ja kyllä he yrittivät kaikkensa. Henkilökunnasta suurinosa myös kohteli isääni arvokkaana ihmisenä, joka oli sekin ihanaa. En tiedä johtuiko siitä, että meitä läheisiä ja muita tuttuja ravasi jatkuvasti häntä katsomassa, mutta kuitenkin.
Maksakirroosi on hirveä sairaus, jota en toivoisi kenellekkään. Olin lukenut siitä aikaisemmin kesällä ja jo silloin olin varma, että isälläni on se. Tuli kuitenkin yllätyksenä, että kuinka nopeasti se vei hänet.
Tsemppiä!