Kohta neljä vuotta takana. Edestakaisin veivaamista. Erotaan, ollaan ja erotaan. Ei koskaan kuitenkaan lopullisesti.
Nyt yhdessä asumista vuosi takana ja tähän vuoteen se sitten jääkin. Tiesinhän minä jo mihin mukaan lähden, mutta muutin silti yhteen kuitenkin. Joka päivä toivoen parempaa huomista. Hyviä hetkiä toki oli, enhän nyt muuten olisi tässä ollut näinkin kauaa ( vai olisinko? ).
No, nyt sitten pitkän ja vaikean pohdinnan jälkeen päätös on tehty. Ei enää uskomista turhiin lupauksiin, sovintoja ryyppyreissuille katoamisien jälkeen, ei jännittämistä mitä viikonloppu tuo tullessaan, ei hermoilua, ei enää mitään.
Asian olen laittanut vireille ja kohta pääsen uuteen kotiin, omaan kotiin.
Tiedän, että päätös on oikea, mutta silti joka hetki toivon jotain joka vieläkin voisi muuttaa kaiken. Jotain, ihan mitä vain millä kaikki vois vielä peruuttaa. Jotain mikä kääntäisi kaikki vielä parhain päin. Eihän sitä tuu, kyllä sen nyt tajuaa taas yksin kotona istuessaan kun toinen mieluummin jossain muualla. Mutta silti. Miks tää on helvetin vaikeaa.?
---- Kaikkeni yritin antaa ja annoin, rakastin ja rakastan viimeiseen hetkeen. Ja mitä minä sain ? Tuntuu etten yhtään mitään.
Toivossa ei kannata elää, toimi sen mukaan mikä on todellisuus.
Jos ei mies ole kiva asuinkaveri, niin älä asu hänen kanssa. Eipähän tarvitse sitten miestä syyttää siitä, jos oma aika kuluu hukkaan vaan olet itsesi herra. Mieluummin itse tuhlaan oman aikani, kuin antaa toisen tuhlata minun aikani juomalla. Eihän sun tarvitse peruuttaa mitään muuta kuin se, mikä on epäonnistunut.
Eli yhdessä asuminen. Ota asia kerrallaan.
Usko vaan lupauksiin, mutta älä toimi toisten tekemien lupausten mukaan.Sano ettei tällä ole enää lupausten kanssa tekemistä vaan sen, mikä on toistunut niin monta kertaa, että parempi ettei toistu enää ja sen varmistaa erilleen muutto.
Kuulostaa että olet kohtalon omaisissa tunnelmissa, varmaan joulun haikeus, kun toinen lähtikin ryyppäämään eikä ole sinun kanssasi? Varmasti olet saanut jotain, vaikka se ei nyt siltä tunnu.
Ja loppuhan on itsestäis kiinni mitä annat tapahtua. Kun asut yksin, ei tarvitse odottaa ketään. huolehdi omista rajoistasi niin jaksat jatkossakin rakastaa, joko tätä tai seuraavaa. Jos annat kaikkesi ja teet paljon töitä ollaksesi hyvä ihminen, niin ei sillätavalla jaksa kauaa rakastaa aidosti vaan sitä alkaa haluamaan jotain takaisinkin välillä. Parempi kun ei anna velaksi mitään jos ei ole millä kerätä saatavia. Ja rakkauden velkaahan ei kukaan pysty maksamaan, jos rakkautta on annettu enemmän kuin on varaa antaa. ei edes raitistumalla tai muuttumalla hyväksi mieheksi. Tuosta alkaa uusi elämä kun olet nyt saanut tarpeeksesi, eihän siitä ole tie kuin ylöspäin.
