Minulla oli aina vimmaa tehdä jotain. Kun välillä olin raittiina hetken oli pakko mennä juoksulenkeille ja kuntosaleille ja ryhmiin missä paasasin ja muut paasasi. Kerran innostuin kieltenopiskelusta ja vimmassa yökaudet luin. Tanssiminen tuli vimmaksi ja aina piti mennä. Kasvissyönti oli lähellä mutta se loppui ensimmäiseen päivään.
Rauhoittuminen tuli minulle pelastukseksi. Enkä mennyt retriittiin enkä joogaan. Tällä kertaa en vimmaantunut mihinkään. En rauhottumiseenkaan . Tämä on minulle sopivaa. Eikä tee mieli viinaa.
Mitä opetti maailma minulle?
Katsoin peiliin ja luulin näkeväni itseni.
Kuoria katselin.
Kun näin ettei kuvani ole minä, järkytyin.
Niin kauan olin sitä rakentanut.
Minua pelotti.
Olenko enää mitään
jos en ole kuva
mitä on kun kuoret unohdetaan?
Voi ymmärtämisen tuskaa!
Mutta löysinpä itseni!
Samantapaisia asioita elämä minullekin opetti. Hiljaa kävelemään, silloin kun ei kiirettä minnekään ole. Eikä sitä todellista kiirettä kovin usein ole, itse tehtyä se enimmäksen oli silloin juostessakin.
Minulla vaan kesti oppimnen kovin kauan, olishan sitä voinut rauhoittua aikaisemminkin.
Muten, yksi parhaista ja yksinkertaisimmista kuulemistani tarinoista oli se vanha juttu nuoresta miehestä jolle luvatttiin (taisi olla taas joku sen korkeamman voiman ilmenemismuodoista) että saat omaksesi kaiken sen maan minkä auringonnnousun ja auringonlaskun v älillä ehdit kiertämään . Ja nuori mies lähti, auringon noustessa, ensin rauhallissti, kun päivää vielä paljon edessä oli. Mutta paljon oli kierrettävääkin, paljon hän halusi. Ja iltapäivään mennessä, kun jo peltoja metsiä oli lenkin sisälle saarrettuna, alkoi kuitenkin tuntua siltä että vielä minä paljon tarvitsisin; tuon niemenkärjen, nuo kukkulat ja tuon niityn… ja vauhtia oli lisättävä. Ja niin siinä kävi että juuri kun aurinko oli katoamassa metsän taakse, jo hidastunein askelin saapui mies lähtöpisteeseensä. Harmitellen että vielä olisi vähän pitänyt ehtiä… ja itsensä loppuun uuvuttaneena vaipui sitten kuolleena maahan.
Mutta juoksu oli kai ollut hyvä.
Kenenkähän tuo tarina alunperin mahtoi olla? Olisko jostain iankakkisen vanhasta kansakoulun lukukirjasta vai mistä… enpä nyt muista.
Pitääpä palata vielä tähän aiheeseen.
Tuo “hiljaa kävelemään oppiminen” joka joillekin tämmöisille helposti koukuttuville ja innostuville tapahtuu, voi olla jopa just se tärkein vaikuttava tekijä raitistumisessa.
Kun rauhoittuu eikä ota niitä paineita rynnätä jonnekin tai muuttaa itseään tai suorittaa jotain enemmän voi tulla toimeen itsensä kanssa myös ilman kemiallista nollaamista tai rentouttavia korjaussarjoja.
Voi kuullostaa siltä että tylsyyden ihannointia ja latistamista olisi luvassa jos tuohon uskoo, mutta ei se välttämättä ole niiinkään. Ne olemassaolevat asiat, elämän pienet mukavuudet voivat alkaa maistuaan paljon paremmilta kun ei niitä piilottamaan survo päiväohjelmaansa ylimääräisiä mausteita. Makuaisti virkistyy kun sitä ei turruteta voimakkaamilla pippurisekoituksilla.
Ainakin minulle oli hyväksi opetella tulemaan itseni kanssa toimeen ihan sellaisena kuin olen, kertakaikkiaan rauhoittuen ja jättäen etsimättä niin fyysiset kuin henkisetkin lisämausteet siksi aikaa että ehdin tottua omaan itseeni. Sen toisen tavan kun olin jo moneen kertaan kokeillut, kovin usein olin paennut itseäni johonkin ryhmään tai harrastukseen ja hikoiluun työn tai muun punnerruksen merkeissä. Tottakai, ihminen kaipaa ja tarvitsee tekemistä, mutta yhtenä avaimena voi olla tuo että olenpa tekemättä, annan asioiden olla, pienennän näitä ympyröitä enkä murehdi edes omista ajatuksistani, eikä tarvitse edes alkaa analysoimaan itseään, antaapa vaan olla kunnes mieli tasapainottuu.