Monesti kuulee sanottavan, että elämä on lahja. Ja yhtä monesti mä olen miettiny, että kenen helvetin idea oli kääriä tällänen määrä paskaa lahjapaperiin ja ojentaa tuo “ihana” lahja mulle. Jollain on todella sairas ja kieroutunut huumorintaju tai sit se vaan tykkää testata, että miten tätä “ihanaa” lahjaa osaa käsitellä. 
Mä oon siis varttunut alkoholisti perheessä. Olin noin. 10-11 vuotias kun huomasin, että mä olen äiti sekä mun kolmelle nuoremmalle sisarukselle sekä mun äidille. Äiti kävi tekemässä kolmen neljän päivän ryyppyretkiään, kun minä pieni lapsi yritän huolehtia kaikesta siitä, mistä turvallisen vanhemman olisi kuulunut lastensa eteen huolehtia. Enhän mä sitä silloin ymmärtänyt ja olin äärimmäisen lojaali äidille ja autoin pitämään kulisseja parhaani mukaan pystyssä. Silti kaikki olivat tietoisia siitä, että mikä meillä kotona oli tilanne. Eipä ketään vaan kiinnostellut auttaa. Olin hiukan vajaa 14 vuotias, kun menin itse koulukuraattorille itkemään, että kuinka väsynyt mä olen elämään ja miten mä vihaan sitä. Siitähän meidät neljä lasta sitten huostaanotettiin, se oli maailman suurin helpotus. Mun ei tarvinnut enää huolehtia kenestäkään ja tiesin sisarusten olevan turvassa. <3
Lastenkoti aikana mä elin normaalia teinin elämää ja testailin rajojani tietysti aivan huolella. Oon monesti jälkikäteen kiittänyt laitoksen ohjaajia, että jaksoivat mun kanssa.
Laitoksesta kun pääsin omilleni, ni aloitin melkoisen pian parisuhteen. Sen pituudeksi kertyi sitten melkeen 14 vuotta. 14 vitun pitkää vuotta. Olihan se alussa ihanaa ja näin jo itseni naimisissa ja perheen äitinä kyseisen miehen kanssa. Alkoholi kuitenkin tuli pikkuhiljaa mukaan ja lopulta sen käyttö oli päivittäistä, ihan meillä molemmilla. Mä yritin käydä töissä ja laskin tarkkaan joka päivän alkomäärän, että olisin suurin piirtein ees ajokunnossa töihin mennessäni. Suhteessa oli jo pitkään ollut miehen puolelta henkistä väkivaltaa, sitten se yhtäkkiä muuttui myös fyysiseksi ja paheni kuukausi kuukaudelta. Loppujen lopuksi tuo ihminen, jonka piti olla mun loppuelämän kumppani ja rakastaa mua ikuisesti, olikin ajanut mut niin paskaksi, että jouduin osastohoitoon sairaalaan vakavan masennuksen vuoksi. Siellä sain voimia erota tuosta miehestä ja vihdoin olin valmis aloittamaan omaa elämää. <3
Menin siitä sitten katkolle, jossa olin vähän vajaa kolme kuukautta. Siellä tutustuin sitten aivan ihanaan mieheen ja ihastuin aivan päätä pahkaa. Se mies oli siellä amfetamiinin takia, mä alkoholin. En osannu ajatellakkaan, että mikään voisi mennä vituiks. Molemmathan haluaa raitistua tai olla ainakin kohtuukäyttäjiä. En myöskään ymmärtänyt vielä, että mulla on selkeä läheisriippuvuus, jota tulisin työstämään myöhemmin ja paljon.
Tämän miehen kanssa aloin sitten seurustelemaan lähes välittömästi, edellisestä erosta oli kulunut huimat neljä kuukautta. Ennen kun huomasinkaan niin olin taas samassa paskassa päihteiden käytön kanssa. Lisäksi tämän miehen yllyttämänä kokeilin piriä ensimmäistä kertaa elämässäni ja tietysti rakastuin siihen aineeseen. Myös kaikkea muuta tuli kokeiltua tän miehen ehdottamana. Ajattelinkin ensin et no ei se haittaa jos en kuitenkaan piikitä, eihän se silloin oo nii paha? Aloin myös iv-käyttää ja sain tietysti c-hepatiitin. No sit kelailin et no eihän se mitää et piikitän, kunhan en ala diilaa. No eipä menny ihan putkeen sekään ja pian huomasin juoksevani kamaa sinne tänne. Mä kun olin niin kiltin näköinen nainen, ettei kukaan voisi kuulema epäillä mua diileriksi. Tää mies käytti raainta henkistä väkivaltaa mitä mä olen ikinä kokenut. Välillä ääneen anelin, että hakkaa ennemmin aivan paskaksi. Toipuisin siitä varmasti paremmin. Enkö toipuiski? Mä menin naimisiin tän miehen kanssa, se niin sinnikkäästi siitä jankutti. Ku se noin sitä haluaa ja jankuttaa niin sen on pakko todella rakastaa mua. Me oltiin oltu vasta vajaa vuosi yhdessä ja minä idiootti tein elämäni isoimman virheen sanomalla sen vitun TAHDON maistraatissa.
Sen piripsykoosit paheni ja mä ajattelin, että se tappaa mut vielä. Todella pelottavaa herätä yöllä tilanteeseen, että toinen seisoo sytytysnestepullo ja sytkäri kädessä sängyn vieressä ja selittää, että kämppä on täynnä kameroita ja mikkejä, ei oo muuta vaihtoehtoa ku polttaa meidät sinne sänkyyn. Ja tää oli meidän avioliiton alussa. Kolme vuotta mä vielä jaksoin yrittää, vedin kamaa ja alkoa turruttaakseni tunteeni. Katsoin vierestä kun se taas tuhoaa mun omaisuutta ja asuntoa. Kuuntelin taas kuinka vitun paska ja arvoton huora mä olen. Katsoin toista pelokkaana silmiin ku se taas uhkas hakata mut vasaralla paskaksi, jos en myönnä ketä olen pannu tällä kertaa. Täähän on ihan normaalia elämää, eiks kaikki elä näin? Tää on mun omaa syytä, miks mä ärsytän sitä?
Nyt reilu kaksi kuukautta sitten mä lähdin turvakotiin.
Mä en enää pystyny enkä jaksanu. Mä en enää halua, että päihteet ohjaa mun elämää. Mä haluan oppia tuntemaan itseni, löytää itseni ja oppia rakastamaan itseäni. Mä haluan mun itsetuntoni takaisin ja haluan oppia arvostamaan itseäni. Mä en voi olla niin hirveä ja paska ihminen mitä mun päähän on jo monen vuoden ajan syötetty. Kuoliko mun juoppo äiti siksi, että mä olen niin hirveä ja kamala ihminen? Johtuuko mun lapsettomuus siitä, että mä olen niin hirviö? Mä en ole nainen enkä mitään, kun en voi edes lapsia saada. Kenelles se kylän polkupyörä on tänään persettään jakamassa? Sä et ikinä pääse eroon päihteistä, sun elämäs tulee aina olemaan paskaa. Niinkö?
Turvakodista käsin mä sain etsiä rauhassa asunnon itselleni. Hain turvakieltoa ja sainkin sen. Mä käyn AA-ryhmissä, A-Killan toiminnassa, päihdetyöntekijällä, lähisuhdeväkivallan avopalveluissa. Silti mun oli pakko myöntää itselleni, että mä en saatana pärjää. Se olikin taas hetkeen yksi vaikeimmista asioista sanoa itselleen ääneen, saati sitten muille. Lapsesta saakka kun on pitänyt pärjätä ja jaksaa, ei tartte auttaa. Siitä tulikin päätös hakeutua naisille suunnattuun päihdekuntoutukseen. Nyt toivon, että saisin siihen maksarin ja saisin päihdekuntoutuksen alkuun. Mä tarviin oikeanlaiset avaimet mun toipumiseen. En pelkästään päihteiden osalta, vaan monessa muussakin elämän osa-alueessa.
Mä en todellakaan ymmärtänyt kuinka vitun vaikeeta tää tulee olemaan. Mitä vittua on nää kaikki tunteet ja miten niitä kuuluu käsitellä? Koska tää levottomuus ja jatkuva mielihalujen aalto loppuu? Kuinka paljon mun pitää vatkata ja käsitellä samoja asioita ennen kuin mä olen sinut niiden kanssa? Koska mä olen sinut itseni kanssa? Pystynkö mä ikinä antamaan itselleni anteeksi? Pystyykö muut antamaan mulle ikinä anteeksi? Opinko mä rakastamaan ja arvostamaan itseäni? Pystynkö mä olemaan raittiina? Voiko kukaan muu ikinä rakastaa mua? Olenko mä ansainnu paremman elämän jos mä kert oon niin hirveä ihminen?
Mä tiiän, että mä tulen löytämään vastauksen kaikkeen näihin ja niihin muihinkin tuhansiin kysymyksiin mitä mun päässä risteilee. Mä tiiän, että mä tulen pärjäämään ja toipumaan, kunhan annan itselleni aikaa ja armoa.
Mä selviän kyllä, selviänhän? 
