Otsikko kertoo sen mitä joudun usein vastaamaan, kun joku tulee kysymään tai myymään mulle jotain douppia.
Olen seurannut näitä keskusteluita täällä vuodesta 2002 ja noihin aikoihin aloin myös kokeilee erilaisia päihteitä. Oisko ollut 15 - 16 vuoden iässä piikitin jo päivittäin opiaatteja ja amfetamiinia. Lisäksi söin bentsoja ja jonkin verran Lyricoita ja kannabista poltin. Alkoholia käytin voimistamaan eräiden päihteiden vaikutusta ja antamaan rohkaisua erilaisia rötöstelyitä varten, kun piti tehdä rahaa ja selvinpäin/refloissa en siihen kyennyt. Mieliala- ja unilääkkeitäkin meni montaa erilaista mm Cipralexia ja Seroquelia… Meininki oli aluksi ihan hauskaa ja vaikka kaikkea paskaa sattui, niin siitäkään ei jaksanut välittää; esimerkiksi jos olin ollut överien takia teholla, tai oli tullu ryöstettyä kusipäisellä tyylillä joku ihminen tai joku frendi oli delannut, niin kaikki nämä otettiin aina hieman läpällä… ja niistä puhuttiin yhtä vakavasti kuin olisi jutusteltu säästä. Sitä omaa rikollista ja sekavaa elämäntapaa jotenkin romantisoi ja piti siistinä.
Jossain vaiheessa mitta alkoi täyttymään, aloin varmaan ajattelee, että haluan muutakin elämältä. Joskus '07 kokeilin katkaisuhoitoa joka tuntui oudolta, koska en ole ollut vuosiin yli 2 päivää selvinpäin. Selvinpäin ollessa kelasin kuinka vuodet olivat vierähtäneet sekavasti ja alkoi ahdistamaan mitä kaikkea paskaa siinä oli sattunut; tässä vaiheessa olin vetänyt parit överit jossa hengenlähtö ollut lähellä, ollut sairaalahoidossa vaikeiden tulehdusten takia, minut on yritetty tappaa muutaman kerran(rautaputkella, ampuma-asella ja puukottamalla), olen ollut varmaan sata kertaa putkassa ja monesti useamman päivän jos syytettiin jostain rikoksesta, pari kertaa linnassa lyhyen aikaa, frendejä oli kuollut useita kymmeniä vuosien aikana… Kaikki nämä sai hieman järkyttymään ja miettimään, että miten ihmeessä olen vielä hengissä ja että mikä mun paikka on tässä maailmassa… Olin melko varma, että nyt haluan lopettaa kokonaan douppaamisen ja kääntää sivua elämässä… ‘Melko varma’ ei vain riitä ja 4 viikon päästä löysin taas itseni etsimässä suonia johon voisin pistää jotain euforisoivaa paskaa… Lopettamispäätöksessä täytyy olla 110 %:sti messissä - vähempi ei riitä…
Kävin suljetun katkon läpi varmaan 8 - 9 kertaa ja monesti siihen päälle vielä jatkohoitoja. Välillä olin kuivilla 6 kk ja kerran jopa 9 kk. Ensimmäiset päivät olivat hyvin rankkoja ja tuntui toivottomalta aloittaa aina koko paska alusta. Vaikka olin fyysisesti melko terve, vaikka irronneita hampaita ja arpia ym on edellisestä elämästä, mutta suurin huoli oli, että olenko lopullisesti tuhonnut psyykkeeni. Fyysiset reflat meni melko hyvin pois 6 kk:ssa mutta masennus ja muut psyykkiset ongelmat saivat aina retkahtamaan uudestaan. 27 vuoden paikkeilla olin jo lähes itsemurhan partaalla, kun tilanne tuntui niin toivottomalta, mutta toisaalta toi pohjalla käynti antoi vain kaksi vaihtoehtoa mulle: lopeta(ja elä) tai jatka(ja kuole), halusin viellä kokeilla viimeisen kerran…
Nyt tulee 3 vuotta tosta päätöksestä johon olen erittäin tyytyväinen ja ikää mulla on 30. Ja olen yllättynyt miten psyykekkin on toipunut, vaikka se paraneekin huomattavasti hitaammin kuin fyysiset oireet. Aluksi käytin varmaan lähemmäs 20 eri lääkettä vieroitusoireiden ym hoitamiseen, mutta tällä hetkellä en käytä mitään säännöllistä lääkettä. En halunnut korvaushoitoon ja mun kohdalla on helpotus, että pystyin jättää masennuslääkkeetkin. On sanoinkuvaamattoman hienoa kuinka voi herää aamulla ja tuntea itsensä terveeksi, eikä ekana ole mielessä aamuannos. Paras lääke mulle oli masennuksen hoitoon lopulta lenkkeily, vaikka olin vielä aika reflanen, mutta pakotin itseni pistää jalkaa toisensa eteen ja rapakunnosta siirryin pikku hiljaa 400 metrin lenkeistä 10-20 kilsan lenkkeihin. Jossain vaiheessa mukaan tuli punttisali ja voimaharjoittelu ja ylipäätään terveiden elämäntapojen noudattaminen. Sosiaalisten tilanteiden pelon vähentyessä uskalsin aloittaa myös rakkaan kamppailuharrastuksen. On tärkeää, että tässä vaiheessa ei kiirehdi tekemään liikaa asioita, vaan keskittyy tekemään asioita joista nauttii ja antaa itsellensä aikaa. Vaikka en kiirehtinyt asioiden kanssa, niin aivan kuin itekseen alkoi elämääni ilmaantua lisää ihania asioita, kuten tyttöystävä, oma kämppä, uusia ystäviä, duuni jne. Lopulta parin vuoden kuivilla olon jälkeen aloin varovasti sossuni kanssa suunnittelee tulevaisuutta ja ajattelin että haluan palata opiskelee. Nyt olisi siihen hyvä hetki. Olin aikasemmin rimaa hipoen saannut perus ammattitukinnon ja nyt menin lukioon opiskelemaan ja kertaamaan asioita aikuisopiskelijaksi. Keväällä hain AMK-yhteishakuun ja valintakokeet menivät sen verran hyvin, että sain haluamani opiskelupaikan ja tällä hetkellä opiskelen insinööriksi. Vielä muutama vuosi sitten olin rapuissa nukkuva rapanisti joka pähkäili miten ittensä saisi jollain tavalla terveeksi.
Opiskelut sujuvat tällä hetkellä hyvin ja olen löytänyt elämänilon. Mikään keinotekoinen piikitettävä aine ei voi antaa samanlaista! Edelleen etenen “hissukseen” ja välttelen liikaa stressaantumista. Tottakai tähän 3:een vuoteen mahtuu vastoinkäymisiäkin, mutta niistä on selvitty palaamatta aikasempaan touhuun ja päivä päivältä entinen meininki alkaa tuntumaan vieraammalta - ihan kuin se ei olisi tapahtunut edes tässä elämässä… muttai niitä on välillä hyvä muistella, että voisi mennä vitusti huonomminkin! Ajattelin tulla lyhyesti tänne kertomaan stoorini, kun lopettamisaikoinani oli kauhean vaikea löytää onnistuneita lopettamistarinoita mistään… Niitä varmasti oli, mutta ei osunut omiin silmiin kovinkaan usein silloin kun olisin tarvinut niistä voimaa ja tukea. Tällä mun tarinalla haluan kertoa, että uskon että jokainen voi lopettaa jos sitä tosissaan haluaa! En usko että on täysin toivottomia tapauksia.
Tsemppiä Plinkkiläiset ja hyvää syksyä! 
