Moi. Kirjottelen tänne plinkin foorumille taas pitkästä aikaa, joski uudel nimimerkil.
Omaa historiaa en jaksa nyt kauheasti avata, oon puhelimella just kirjottamas.
Mut jos ny vähä jtn ; oon kamppaillu täs ikäni erilaisten ongelmien kans, lapsuudessa aika lailla hirveät oltavat, teininä pillerit,kannabis ja alkoholi ja erillainen kapinointi yms. perseily ja hiukan vanhempana vissii masennusta, itsetuhosuutta, hirveitä pelkotiloja yms, täys-ikäsenä aivan holtitonta dokailua, kaman vetoa yms ja siihen päälle mt ongelmia.
Nyt tosin oon jo selvästi parempi vointinen kun esim 2,5 vuotta sitten, huomattavasti 
Kaman vedon oon (toivortavasti) lopettanu n.7kk sitten ja pyrkimys olis päästä holistakin eroon. Ton viimesen 7kk aikana on varmaan 5vkl kun oon lipitelly huikkaa. Lensin viime kännireissun takia kämpäst veke - tukiasunto. Täst huolimatta mul on tilanteeseen nähden hyvä olla. Mieli tekee kyl ryypätä mut se ei nyt ratkase mitään, helpottaa vaan hetken.
Ja asiaan.
Oon jo pitkään tietäny osan syytä miks mä käyttäydyn, varsinki päihteiden kans, miten käyttäydyn. Huomaan sen tietyn kaavan mistä mun “alamäki” alkaa. Joskus voi jäädä joku asia sanomatta jollekkin, mut yleensä se alkaa siitä et mul on tosi yksinäinen ja surullinen olo. Ja tä olo on ollu enemmän tai vähemmän koko mun iän hallitsevin olo. Jo ihan pennusta. Teininä se helpotti hiukan kun sain kavereita ja ei tarvinnu asua väkivaltasen juoppo-faijan luona.
Mut siis tää surullinen, masentunu, yksinäinen, masentunu, arvoton olo. Se voimistuu tietyissä sykleissä tosi ylitsepääsemättömäks ja musertavaks.
Siihen liittyvät ajatukset itestä on aika masentavia, itsetuhosia, väheksyviä, vähätteleviä ja no, aika paskoja.
Tajusin tänään bussis ku istuin että sillon kun saan olla yksin ja ajatella, en yleensä ikinä ajattele mitään positiivista - en itestäni enkä omasta elämästäni, en tulevaisuudesta, en oikeestaa mistään mikä muhun liittyy. Ja näin on ollu jo aina, siis ihan lapsesta.
Oon täs taas alkanu miettiä övereiden vetämistä kamalla ja viinalla. Ei vaan jaksais enään yrittää. Tai en edes tiedä mitä mä teen. En nää itelläni onnellista ja hyvää tulevaisuutta.
Tässä kun vähän alle 30 kun on ehtiny elää, niin sitä on alkanu haaveet vähän, no tullu selväks. Tahtoisin olla edes suht onnelinen ja tyytyväinen itseeni, saada pysyvämmän kodin itelleni mis ei tarvii pelätä häätöä jos yhden illan juo bisseä, haaveilen perheestä, ammatista, terveestä itsetunnosta, mahollisuudesta kokea ja luoda hyviä muistoja.
(tähän mennessä en hirveesti koe edes niitä hauskoja muistoja hyvinä tai onnellisina koska se masentava ja paska fiilis on aika vahva koko ajan mun pään sisällä)
Muistan jo ala-aste ikäsenä kun mietin yksin peloissani kuis monennen kerran et miks tän kaiken pitää tapahtuu mulle. Ajattelin et mulle on jostian syystä tarkotus tapahtua pelkkiä pahoja asioita. Muistan lapsuudesta sen parhaiten, että pelkäsin koko ajan jotain, enmmän tai vähemmän. Yleensä sitä et heitteleeks faija mua pitkin seiniä. Mut yleensä sitä että mut hakataan ja tapetaan. Tiedän et se jäi mulle päälle tosi pitkäks aikaa.
Nyt aikuisena osa noista on jääny piiloon tai muuten vaan sisälle vaikuttamaan.
En vaan jaksais enää elää tai yrittää koko ajan tehdä mun elämästä parempaa. En jaksa esittää onnellista kun en ole. En jaksa juosta pää kolmantena hoitamassa asioita ja stressara asioista mistä normaali ei stressais.
Mulla ei oo aikasemmin ollu munaa ostaa sitä tappavaa settii kerralla, mut ajatuksen tasolla se on ollu pitkään. Ja tiedän et päädyn siihen aika varmasti jossain kohtaa.
Sori jos tää tuli väärälle puolelle.
V.E
Ps. Sori kirjotus virheistä, puhelimella tän kirjotin.