Ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa tarkkaan nimeämällään tavalla saaneet kanssalopettajat ( tai ehkä sentään vaan muutama heistä) on tehnyt selväksi että tällainen kassarahoille eläminen, joutenolo ja jos jonkinlaisissa yhteisöissä harrastelu olisi kovasti paheksuttavaa ja ainakin täällä naljailua ansaitsevaa elämäntyyliä.
Tietysti sekin nakuttaa kun mokoma persaukinen tyhjäntoimittaja ei suostu edes julistautumaan nöyräksi ja antamaan asioitaan korkeimman voiman armollaan huolehdittavaksi. On vaan siinä oikeiden ihmisten kiusana eikä edes valita. Ei mene edes lääkäriin hakemaan lääkkeitä oloaan helpottamaan eikä ole aikomustakaan ryypätä, ei rähjätä eikä nyrkkitappeluakaan harrastaa.
Siis sopimatonta.
Semmoista se on. Kaikilla ei ole muuten valinnanmahdollisuuksia senkään vertaa kuin minulla, moni menisi mielellään töihin vaikka joka päivä seitsemästä neljään jos mahdollista olisi. Minä en aina niin välitä… en nyt kieltäydy kun joku soittaa ja kysyy tekisinkö, mutta enpä ole totta puhuen aktiivisesti työtä hakenut aikoihin. Sen verran tullaan kyllä kotoa hakemaan kuin näin laiskaa miestä työ huvittaa.
Mutta että onko tämä sitten moraalitonta ja väärin? Siinäpä on kysymys.
Omasta mielestäni ei ole.
Asia kun nyt vain on niin, että tässä maassa ei todellakaan ole työpaikkoja kaikille. Koulutetuille ja muodollisia pätevyyksiä hankkineille, joo, mutta vanheneville opiskelemattomille entisajan ruumiilliseen työhön sopiville äijille ei kerta kaikkiaan ole kysyntää.
Niinpä siitä porukasta on osan jäätävä kotiin.
Minä sitten olen koko yhteiskunnan kannalta yksi juuri siihen sopivimmista. Saan aikani kulumaan valittamatta, en työttömänäkään ole rappeuttanut terveyttäni niin että kuormittaisin ennestäänkin ruuhkaisia terveyskeskuksia, en myöskään ratkea joutilaisuudessani ryyppäämään, en ole rikoksiinkaan alkanut, liian laiska ja arka luonteeltani kun olen semmoiseenkin.
Ja kun en edes viitsi opetella ihan ammattiautettavaksi joka tarvitsisi milloin mitäkin apua, tukea, kannustinta ja holhoamista niin omasta mielestäni yhteiskunnan kannattaakin sijoitta siihen työttömien kiintiöön just tällaisia kavereita.
Ne sitten taas, jotka samoissa olosuhteissa tulevat noiuden edellämainittujen juttujen takia kaikinpuolin vaikeiksi ja kalliiksi, niille olisi äkkiä jonkinlainen työpaikka löydettävä… vaikka täysin tuottamatontakin työtä, kunhan olisi jokin joka heidät säännöllisessä elämänrytmissä, selvänäoloa vaativassa ja hiukan terveellistä liikuntaa antavassa touhussa pitäisi.
Minä annan ihan mielelläni sen oman paikkani jollekin noista joka todella niin itsensä kuin yhteiskunnankin kannalta katsoen sen paremmin tarvitsee.
Saatan sitten taas aikani kuluksi tehdä ihan ilman palkkaa jotain pikku talkoohommia joilla muidenkin asumis- ja elämismukavuus pikkuisen paranee.
Mutta, joo, se katkeruutta herättävä juttu… että kun saan kumminkin olla kuin se Ellun kana… voiko se nyt olla oikein? Eikö nyt kuitenkin pitäisi edes hävetä ja tunnustaa voimattomjuutta ja pyytää armoa ylhäältä tai edes jotakin?
Jaa.a. Ei ole minun murheeni. voi se niin ollakin, mutta so what?
