Tuossa se karmea totuus on. En pysty lopettaa juomista. Taas on päässä haava, tili tyhjä, vuokra maksamatta ja aivan hirvittävä henkinen ja fyysinen krapula.
Ajokortti on mennyt ajat sitten, samoin monta työpaikkaa. Nyt olen myös pettänyt miestäni.
Minun on aivan pakko päästä johonkin hoitoon! Vai olisiko parempi - ja yhteiskunnalle halvempaa - vain kuolla pois?
Vihaan itseäni. En kestä tätä “elämää”. Olen kateellinen teille kaikille, jotka olette onnistuneet raitistumaan. Pelkään sekä elämää että kuolemaa, ja viikot, kuukaudet ja vuodet vain häviävät johonkin.
AA ja A-klinikka on käyty läpi. Miten en pysty lopettaa juomista?!
Olen kuin lapsi ja kaipaisin huolenpitoa. Haluaisin istua jonkun sylissä ja itkeä. On niin vaikea hengittää ja olla olemassa. Kehoni on täysin rapistunut, alle 40-vuotiaana.
On kauheaa olla säälittävä, muttei kuitenkaan edes kenenkään säälin arvoinen. Liskojen yö on luvassa, se on varmaa.
Alkoholista pääsee kyllä eroon mutta alkoholismi on lopun elämän sairaus kun se on päässyt kehittymään. Ensimmäinen asia minkä joutuu myöntämään ettei koskaan pysty juomaan muuten kuin holistisesti mikä taas aina aiheuttaa pahempia ja pahempia vaikeukssia, sitä jo luulee nähneensä kaiken mutta ei alkoholin seurauksina olevista vaikeuksista valikoimat lopu.
Olen itse selvinnyt elämässäni omasta alkoholisimistani huolimatta pitkiä aikoja ilman ongelmia; lue en ole juonut lainkaan, mutta sitten kun taas olen luullut parantuneeni juominen on jatkunut tasan siitä mihin se edellisellä kerralla jäi yhä kiihtyen ja aihuettaen tsunamin lailla tuhoa itsessäni ja ympärilläni.
Tuossa sinun tapauksessa olennaista että myönnät tulleesi pisteeseen josta et halua enää viinan( yhtähyvin siiderin) voimalla mennä alaspäin. Sinun olisi hyvä päästä pitempiaikaiseen hoitoon, luulisin että se sinun ikäsi ja ongelmasi huomioon ottaen on mahdollista kun vaatimalla vaadit. Eli nyt heti olisi otollinen aika hakeutua katkolle viimeistään maanantaina ja siitä eteenpäin raitis loppu elämä tavoitteena.
Muutama tyyppi joiden on ollut todella,TODELLA vaikea raitistua on ollut reseptinä tämä järjestys… 1.Ensin katkolle 2.sieltä suoraan Kalliolaan… sen jälkeen AA:ta katko-intervalleja…(ovat sellaisia että raittiina mennään jonkun ajan päästä uudelleen katkolle ikään kuin lomailemaan…
Katsoin, että paikkakunnallamme on aloitettu päihde- ja mielenterveyshoidon päivystys. Loistavaa! Sinne voi siis mennä ilman varattua aikaa. Kun ei vain osuisi lääkäriksi kukaan tuttu. Kun on itselläkin ollut töitä terveyskeskuksessa. Toisaalta: eihän se avun hakeminen olo noloa. Noloa on juopottelu.
Muisti pätkii ja taas tuli pillitettyä miehelle omaa surkeutta. Antoi kaiken taas anteeksi, mutta ei hän edes tiedä kaikkea kauheaa, mitä olen tehnyt. Sanoi, ettei haluakaan tietää. Ja minä sanoin, etten voikaan kertoa kaikkea, sillä muistini katkeaa nykyään joka kerta, kun juon.
Pakko kai se on yrittää hakea hoitoa, yrittää taas. Kun en uskalla kuollakaan. Kuvittelen, että esim. ensi kesänä voisin olla edes mielenterveydeltäni paremmassa kunnossa. Tai sitten jatkan juomista ja menetän kaiken, lopulta sen hengenkin sitten.
Alkaa vain todella tuntua siltä, etten pysty olemaan hyvä ihminen. Olen menettämässä kaiken toivon. Välillä ajattelen, että hällä väliä. Antaa mennä vaan, nythän ei enää ole mitään menetettävää. En halua ottaa vastuuta elämästäni. Sekin inhottaa.
Haluaisin vain olla lapsi. En ymmärrä, miten muut ikäiseni ovat niin vakaita, aikuisia ihmisiä. Itse en kerta kaikkiaan kykene olemaam hyvä ihminen, enkä edes halua aikuistua.
Mies-raukka. Puhuimme tänään myös siitä, että ehkä hänen täytyy etsiä joku muu. Vaikka tulen sitten ikävöimään häntä päivittäin.
Hae ihmeessä apua! Sitä varten se päivystyskin lie perustettu. Meillä kaikilla on oikeus olla joskus avun tarpeessa, ja jokainen meistä sitä jossain vaiheessa onkin.
Hei! Jokainen ihminen ansaitsee hoitoa ja varmaan sinulla on useampi läheinen, jotka toivoisivat sinun olevan ok. Alle nelikymppisenä sinulla on hyvät mahdollisuudet toipua fyysisesti ja psyykkisesti. Jos lääkkeetön avohoito ei hyödytä sinua, seuraavat vaihtoehdot taitavat olla laitoskuntoutus tai Antabuskuuri. Tsemppiä kovasti!
Jos on samanmoinen, mihin itse hakeuduin vajaat kolme vuotta sitten, niin tapaamiset hoiti päihde- ja mielenterveysjuttuihin erikoistunut sairaanhoitaja. Lääkäriä konsultoitiin toki Antabuksen yhteydessä ja käytön aikaisessa seurannassa, mutta itse en lekuria nähnyt/tavannut. Täällä kotikaupungissani on nimetty alueellisesti paihdehoitajat, kokonaisuudessaan heitä taitaa olla joku 15-20. Ensisijaisesti jutut hoitaa oman alueen päihdehoitaja, mutta myös vaihto kenties sopivampaan on mahdollista.
Mulle jäi hyvät kokemukset tuosta. Osin ehkä siitä syystä, että halu raitistua, edes ‘toistaiseksi’, oli jo selkeästi vahvempi kuin halu juoda. Suosittelen testaamaan, ei siinä ainakaan mitään menetä - toisin kuin juodessa…
Mitä apua haetkin, niin tsemppiä!
Selvisin viime yöstä jokseenkin hengissä. Tänään mieheni lähtee töihin ja jään yksin. Terkkarin päivystys ei tietenkään ole viikonloppuna auki. Minun pitäisi saada yksi essee valmiiksi, mutta en tiedä, pystynkö kirjoittamaan mitään.
Haluan löytää joitain dokumentteja tms., joissa raitistuneet alkoholistit kertovat tarinoitaan. YouTubessa on ainakin yhdysvaltalaisia ohjelmia.
Haluaisin mennä tänään ruokakauppaan, mutten uskalla lähteä kotoa mihinkään. Kun en halua nähdä ihmisiä. Eikä ole rahaakaan. Mies osti eilen jotaim ruokia, joten niistä pystyn varmasti valmistamaan kunnon aterian.
Eilen illalla selvisi, että olen rikkonut humalassa rappukäytävän oven. Siitä tulee kallis lasku ja rahaa om alle 20€ tilillä. Seuraava palkka tulee joskus syyskuussa.
Tekisi mieli ottaa teltta mukaan, pyöräillä johonkin korpeen, ja asua siellä loppukesä. Samalla yksinolo ahdistaa. Toivoisin, että mies voisi olla tänään kotona. On kuitenkin hyvä, että hän pääsee täältä pois. Minussa on ollut taas kestämistä.
Missään ei ole hyvä olla. Ja tämä häpeän määrä! Nukuin yöllä jonkin verran, mutta näin kammottavia painajaisia. Pää on edelleen sekaisin. Mutta ainakaan ei yhtään tee mieli juoda. Ei sitten pätkän vertaa.
Oli hyvä saada lukea teidän muiden kokemuksia hoidon hakemisesta ja avun saamisesta. Sinänsä epämääräinen ajatus “toistaiseksi raitistumisesta” tuntuu oikeastaan aika mukavalta. Vaikka tiedostan sen, että omalla kohdallani on vain laitettava korkki kiinni. Mutta AA:ssa opin paljon siitä, muten sen voi tehdä päivä kerrallaan, toistaiseksi. Edelleen minulla on taipumus asettaa heti itselleni suuria vaatimuksia ja tavoitteita. Petyn, jos en onnistukaan kaikessa. Nyt on aivan pakko myöntää: tämän asian edessä olen voimaton, enkä pysty itse edes asettamaan tavoitteita raitistumiselleni.
Kiitos linkeistä. Täytyy taas paneutua tähän aiheeseen kunnolla. Liian usein olen onnistunut unohtamaan alkoholismin tuomat vaikeudet ja alkanut juoda taas. Tai sitten olen muistanut kaikki ne vaikeudet ja juonut juuri niiden takia, unohtaakseni.
Täytyy katsella/kuunnella näitä, sopivissa määri. Ensi viikolla sitten voin mennä psykiatrisen sairaanhoitajan päivystykseen. Tuon AA:n radion ohjelmien kautta voin pohtia, olisiko myös AA:ta taas kokeiltava. Siellä vain se hengellisyys tms. ei toimi minulle. Kunpa voisinkin uskoa johonkin korkeampaa voimaan…
Sinulla Apila on tuon hoidon hakemisen suhteen hyvä suunnitelma pidä siitä kiinni se on nyt ykkösasia sinulle.
Vertaistuki on hyvästä miksei AA:kin Tuo AA:n korkeampi voima tuntuu olevan joillekin tosi iso asia, itse en pidä sitä välttämättömänä AA:ssa käynnille, se löytyy oivalluksena ajan myötä jos on löytyäkseen. AA:ssa on paljon muuta raittiutta tukevaa jo pelkkä oleminen vertaistensa seurassa usein antaa toivoa omastakin paranemisesta.
Kaikkia keinoja ja apua mitkä tuntuvat itsestä hyvältä kannattaa käyttää. Olo kyllä helpottuu varmasti hyvinkin pian mutta siinä se tämän taudin vaara onkin, pian ei tunne tarvitsevansa mitään hoitoa kun olo on hyvä muutenkin painajaisen jäljiltä. Ihminenhän alkaa nauttimaan elämästään jo aivan siistä syystä että kipu hellittää. Siksi sinun on suunnitelmastasi hoitoon menemiseksi syytä pitää kiinni. Kaikki muut asiat järjestyy kun saat tuon juomisen ensin poikki.
Itsellä siitä aika paljonkin kokemusta, alkaa olla toisaalta iso kynnys lähteä samoihin paikkoihin monetta kertaa, kun taas samassa jamassa.
Mä päätin tästä putkesta selvitä tällä erää omin voimin, kun ei kai ihan kaikkein pahin tilanne, että akuuttia katkaisua tarvitsisi. Mutta ei se sitä muuta, että minunkin (ja omaa monen muun) jotakin apua juomiseen haettava, ettei jatku taas samaa rataa.
Huh…katselin aikani kuluksi ja opetukseksi tuon Therouxin dokkarin. Ei löytynyt enää arenasta vaan katsoin sen You Tuben puolella. Jäätävää settiä. Itselle tuli todella ahdistunut olo. Piti katsoa pätkissä. Vaikka en ikinä itse ole katkolla tai päivystyksessä ollut niin olisin yhtä hyvin voinut olla. Joskus nämä Plinkinkin kirjoitukset, tarinat tosielämästä ottavat niin koville, että on noustava ja tehtävä välillä jotakin muuta. Niin syvältä kouraisee. Tuossa dokkarissa ainakin hoitohenkilökunta oli todella ymmärtäväistä ja ihanaa. Tiedä sitten millaisia ovat täällä…Itse olen selvinnyt karmeimmista putkista omin voimin, tai no melkein - jotakin keskusteluapua on ollut onneksi aina saatavilla ja sitten jotakin bentsoja kainalosauvaksi hetkellisesti. Onneksi olen siitä koukusta sentään selvinnyt.
Omaa kokemusta löytyy Suomesta teholta, selviämisasemalta, katkolta, laitoskuntoutuksesta, päihdepolilta yms. Useammasta kaupungista. Voin kyllä sanoo, että löytyy ihan kaikenlaista henkilökuntaa. Tuosta tosi ihanasta ja aidosta välittämisestä ongelmien vähättelyyn ja pelkkään vittuiluun. Ei voi tietää, mitä saa, mutta kyllä silti kannattaa hoitoon mennä, jos sitä tarvitsee.
Yleltä tuli jokin aika sitten dokumenttielokuva “YLÄKERRAN TUULA” … JOS löydätte jostain, niin katsokaa ihmeessä. Elokuva kertoo n.50 v. Pariskunnasta, jossa toinen on raitistunut alkoholisti ja toinen juo itsensä lopulta hengiltä…kaunistelematonta ja oikeaa kuvausta syvästi alkoholisoituneen miehen toikkaroinnista ja alkoholistin mielenmaailmasta. Ja toisaalta hyvää kuvausta myös raitistuneen ihmisen elämästä ja arvoista.
Itselle tuli todella ahdistunut olo. Piti katsoa pätkissä. Vaikka en ikinä itse ole katkolla tai päivystyksessä ollut niin olisin yhtä hyvin voinut olla. Joskus nämä Plinkinkin kirjoitukset, tarinat tosielämästä ottavat niin koville, että on noustava ja tehtävä välillä jotakin muuta. Niin syvältä kouraisee. Tuossa dokkarissa ainakin hoitohenkilökunta oli todella ymmärtäväistä ja ihanaa. Tiedä sitten millaisia ovat täällä…Itse olen selvinnyt karmeimmista putkista omin voimin, tai no melkein - jotakin keskusteluapua on ollut onneksi aina saatavilla ja sitten jotakin bentsoja kainalosauvaksi hetkellisesti. Onneksi olen siitä koukusta sentään selvinnyt.