Olen niin sekaisin ajatusteni kanssa tällä hetkellä. Toivottavasti täältä löytyisi joku, joka olisi joskus ollut samassa tilanteessa…
Mieheni on siis alkoholisti. Selviäkin suht. pitkiä kausia on ollut, Antabuksen voimalla. Nyt kesästä asti meno ollut aikamoista, alkusyksyllä oli n.kk:n selvä kausi (Antabus), mutta hän lopetti käytön täysin yllättäen minulta ja siitä alkoikin kunnon putki. Joi reilu 2 kk putkeen, vain muutamia selviä päiviä, kaikki vkl:t humalassa ja yleensä viimeistään tiistaina petti päätös olla juomatta. Turhia lupauksia selvistä viikonlopuista, “lopetan sitten kun…”. Töissä kävi kyllä, mutta oli myös paljon vapaita/lomia. Oikeastaan milloinkaan hän ei itseään juo sammumiseen asti, mutta annosmäärät ovat silti mielestäni valtavia (omissa piiloissaan isoja kaljalaatikoita) - en tiedä tarkasti, koska hän juo salaa omissa oloissaan, milloin minkäkin selityksen turvin (käy tekemässä ulkona sitä ja tätä). Ja tulee takaisin kaljalta haisevana ja humaltuu koko ajan lisää.
Meillä on ollut todella paljon riitoja, olen ollut se nalkuttava, vittumainen, “mikään ei riitä minulle” -vaimo - kuten asia on minulle ilmaistu. Niin paljon petettyjä lupauksia, pettymyksiä, inhottavia lähes anteeksiantamattomia sanoja olen saanut kuulla. Lopulta totesi ettei juomista aio lopettaa, hän tekee juuri niin kuin tahtoo.
Minulle riitti. Hain avioeroa. Ilmeisesti hän ei ollut ottanut tosissaan, kun olin erosta maininnut pitkin syksyä. Nyt hän on sitten päättänyt raitistua, on ymmärtänyt juomisensa aiheuttamat haitat meille kaikille, on valmis tekemään mitä tahansa pelastaakseen meidän avioliiton. Antabuksen on myös aloittanut. Olen vain niin rikki! Niin loppu! Rakkauden tunteet ovat kadonneet, kyllä hänestä välitän mutta en tiedä rakastanko enää kaiken tämän jälkeen. Toisaalta joku minussa sanoo, että mitä jos luottaisin nyt häneen. Toisaalta taas joku sanoo, että ei hän pysty muuttumaan, ei hän kykene lopulta tuohon muutokseen, tulee vielä päivä jolloin hän retkahtaa taas kerran. Kotiin tuodaan kukkia, ollaan niin huomaavaista, niin ystävällistä ja ymmärtäväistä yhtäkkiä, kun tajuaakin että on menettämässä vaimonsa.
Haluaisin kadota hetkeksi jonnekin, jonnekin missä ei tarvitsisi murehtia, saisi vain olla ja nukkua pitkästä aikaa hyvin. Mutta perheellisenä se nyt ei niin vain ole mahdollista.