Luottavainen retkahtaja

Me Lopettajat
1

Hei foorumilaiset.

Halusin uutena käyttäjänä tulla jakamaan oman tarinani. Vaikka suurin syy itselleni vertaistuen hakemisen lisäksi tätä kautta on myös se, että halusin kirjoittaa ajatukseni ylös mihin voin tarvittaessa huonon päivän iskiessä palata. Kun kerran kaikki viimeaikojen tapahtumat ovat itselläni vielä hyvin tässä henkisessä morkkiksessa muistissa. Uskon, että kaikki tähän aiheeseen vastaavista ymmärtävät edellisen lauseen merkityksen. :wink:

On myöskin hienoa ollut huomata tässä kolmen viime päivän ahdistuksessa, että täällä tuntuu olevan ihmisiä, jotka oikeasti osaavat auttaa ja omalta osaltaan tsempata, meitä alkoholisteja, jotka mahdollisesti tänne ensimmäisiä tarinoitaan kirjoittelevat. Se laski ainakin itselläni kynnystä astua foorumille mukaan. :slight_smile: Jos olisin tänne vielä muutama kuukausi sitten tullut näitä viestejä lukemaan, olisin varmasti pitänyt luusereina koko porukkaa, tietenkin, koska itsekeskeisenä alkoholistina en vielä ollut valmis näkemään metsää puilta.

Mutta asiaan. Olen perheellinen, 34-vuotias alkoholisti mies. “Ystävyyteni” alkoholin kanssa on kestänyt liki 20 vuotta. 15-vuotiaana ensi kertaa tavattuamme rakastuin aineeseen palavasti. Lapsuuttani varjostanut hylätyksi tuleminen äitini puolelta ja muut aika rankatkin tragediat johtivat varmasti osaltaan siihen, että meistä tuli alkoholin kanssa parhaita “ystäviä” keskenämme.

Alkoholin käyttöni on aina ja olosuhteista riippumatta aiheuttanut ongelmia itselleni ja suhteilleni toisiin ihmisiin. Olen aina vähätellyt iselleni ja muille juomiseni tuomia ongelmia. Olen aina ajatellut, että eihän minulla voi olla ongelmaa (kun en kertaakaan ole loukannut itseäni…en kertaakaan ole herännyt putkasta…en kertaakaan ole sitä ja tätä…eihän minulla siis voi olla ongelmaa…enhän mä nyt mikään juoppo ole…enhän mä tarvi joka päivä viinaa…yms itsepetosta) Mutta minun tapauksessa ongelmaksi muodostui jo alusta asti täydellinen itsekeskeisyys, viinaa oli saatava lisää, AINA. Riippumatta siitä ketä ja mitä ympärillä oli. Muista välittämättä. Sen itsekeskeisyyden myöntämiseen (Huh! tapauksessani, löytymiseen) minulla on nyt kulunut siis melkein se 20 vuotta.

Koko kesä oli kostea, niinkuin muutkin kesät. Mutta tämä erityisesti hyvin kostea ja ensimmäistä kertaa viime elokuussa (perheeni jälleen kerran lähdettyä juomiseni tieltä) tajusin haluni oikeasti lopettaa. Tai no siinä vaiheessa itsepetostani tietenkin vielä halusin vähentää. Voitte varmaan kuvitella :laughing: Mutta ensimmäistä kertaa astelin kuitenkin nöyristellen lääkäriin. Se oli varmasti hyvä sinällään, että antabuksen avulla sain putkeni katkeamaan, mutta kuten varmasti arvaatte, ajatuksenani oli siinä vaiheessa vain ja ainoastaan peitellä ns. jäkiäni. Hakea lähinnä vaimoni hyväksyntää, että nyt mä olen oikeasti tosissani. :laughing: (Ja nyt minusta vihdoin tulee kohtuukäyttäjä…Olinhan mä jo vuoden urheillutkin kuin hullu ja itseluottamusta oli sitä kautta löytynyt…nyt mä olen varmasti paremmassa fyysisessä kunnossakin juomaan kohtuudella…) :laughing: :laughing: :laughing:

Antabuksen avulla siis katkaisin putkeni, mutta valehtelu itselleni jatkui. Ensin olin 2kk juomatta, sitten 1kk. Taas 1kk. Ja itsepetos jatkui…

Mutta nyt viimeisen retkahduksen satuttua 5 päivää sitten, pysähdyin oikeasti miettimään. Tunsin mielihyvää löytäessäni sen itsepetoksen sisältäni. Tunsin ensimmäistä kertaa mielihyvää siitä, että minulla on oikeasti halu lopettaa. Vuosien saatossa on ollut hetkiä, että eihän tässä ole mitään järkeä, mutta ensimmäistä kertaa en kehitä pääni sisällä syitä juomisen jatkamiselle. Vapautunut on se olotila mitä tällä hetkellä päällimmäisenä tunnen. Pelkään tosin mitä tuleman pitää, tai lähinnä pelkään sitä voimaantumista. Himoa en niinkään, siihen otan itseni pyynnöstä vaimoni valvovan silmän alla antabuksen, mutta sitä voimaantumista. Kuivahumalaa, vai mitä se nyt onkaan. Sitä tunnetta eniten pelkään.

Mutta luottavaisena ja nöyränä, (tällä kertaa en nöyristellen) ja kiitollisena siitä, että minulla on vielä jostain kumman syystä tukea antamassa vaimo ja läheinen ystävä olen päättänyt lähteä raittiille tielle. Tunnen olevani siihen ensimmäiseen askeleeseen viimein valmis.

2

Tervetuloa ja raittius on ihmiselle hyvä asia joskaan ei välttämättä kovin helposti saavutettavissa alkoholistille, mutta kuitenkin se ainoa vaihtoehto tasapainoisempaan elämään.

Tutustu tosiaan täällä erinlaisiin tarinoihin ja ota itsekkin osaa keskusteluihin, niistä voi hyväsä lykyssä löytyä jotain käyttökelpoisia nixejä alkoholista erossa pysymiseen. Se on kuitenkin fakta, että pelkkä lukeminen ja puhuminen ei riitä vaan tarvitaan myös ihan konkreettisiakin tekoja,

Lykkyä pyttyyn.

T. Prohammed von kääkerström

3

Kiitos, Prossa.

Näissä fiiliksissä huomaa, että kerrankin parhaimmat naurut saa itselle nauramisesta. Kun noikein tonkii omaa käyttäytymistä vuosien saatossa. Myös se on uutta minulle.

4

Tervetuloa porukkaan, Mikle. Olet ottanut tärkeän askeleen myöntäessäsi ongelman. Annan tässä vakiovinkkini uusille tulokkaille: Kurkkaappas ketjua “Yksinkertaisia vinkkejä”. Voit löytää jotain sopivaa. :smiley:

5

Kiitos myös Andante!

Onneksi elämme ajassa jossa tietoa, välineitä ja vinkkejä sen sodan voittamiseksi on mittaamattomasti tarjolla :slight_smile: Tämä sivusto siitä hyvänä esimerkkinä. Mutta mikä tarkeintä, onneksi ITSE olen viimein valmis ottamaan niitä vastaan ja samalla kaikki yksinkertaiseltakin ennen kuuluneet lauseet ja vinkit saavat kokonaan jonkin merkityksen. Ja kuinka surullista, mutta samalla koomista on se, että viinaa on tässäkin tapauksessa tullut tarpeeksi kiskottua, että pystyy viimein niitä keinoja sisäistämään.

Eli positiivisesti ja mieli avoinna eteenpäin! :slight_smile:

6

Mikle, varmasti on myös ihmisiä jotka pystyvät lopettamaan dokaamisen kuin seinään ongelman myönnettyään. Itse en kuulu niihin. Lukemattomia yrityksiä ja erehdyksiä tarvitsin. Entäs sitten? Lopputulos ratkaisee. Mulla tuli jossain vaiheessa sellainen täydellinen kyllästyminen vastaan. Ei pelkoa tai järjellisyyttä. Yksinkertaisesti kyllästymistä. Aika paljon auttoi kun jätin kaikki murehtimiset lopullisuudesta syrjään. Mistä minä tiedän kuinka kauan raittiinakaan elän? Toisarvoista. Funtsasin vain, että lopetan “toistaiseksi”. Kuudetta vuotta menossa - toistaiseksi. Yhdellä fibauksella vajaat 3 vuotta sitten. :smiley:

7

Näinhän se menee, jalat maassa ja päivä kerrallaan on hyvä “toistaiseksi” jatkaa. :slight_smile:

8

Moikkis Mikle!

Puhut “voimaantumisen pelosta”. Itselläni on samankaltaisia ajatuksia, en tiedä tarkoitatko tällä samaa mitä minä ajattelen…nimittäin olen aina ollut suorittaja. Kaikki mitä teen, muuttuu suorittamiseksi, jopa hyvin viattomana alkavat taideharrastukset. Olen tiedostanut tuon ongelmani ja yrittänyt pyristellä siitä pois. Uskon, että juomisellanikin on jotain tekemistä tämän kanssa, katkaiseehan känni pakosta suorittamisen 1-2 päiväksi. Nyt sitten kun en juo, niin minua stressaa jo etukäteen kaikki se suorittaminen johon väistämättä ajaudun täyttääkseni viinalta vapautuvan ajan. Ja kun toisaalta ajattelee, että mitä hittoa varten sitä nyt enää tässä iässä (50) suorittamaan…mutta tämä on kuitenkin pienempi pelko, kuin ahdistus siitä, että juominen jatkuisi jahyvin todennäköisi romahduttaisi terveyden lähitulevaisuudessa, ellei sitten vielä nopeammin tapaturmaisesti…

9

Moikka Marianne,

Kyllä! Itse koen myös vahvasti olevani suorittaja, minulla se ei ilmene kuitenkaan ihan kaikessa mihin ryhdyn. Ehkä minulla suorittaminen liittyy/ liittyi viinaan siltä osin, että oli jotenkin parempi “omatunto” ja syy aloittaa juominen. Esimerkkinä nyt vaikka siivoaminen. Mutta olen tietyissä asioissa hyvinkin neuroottinen suorittaja. :slight_smile:

10

Mahtaavaa että sulla on vaimon ja kaverin tuki. Itsellä mieheni on antanut jo periksi. Ei jaksa enää tukea. Olen siis ongelman kanssa yksin ja en tiedä jäänkö yksin muutenkin. Saman katon alla asutaan viel, mutta helppoa ei ole. Ilmapiiri on kireä. Tieto että ei ole toisen tukea raastaa sydäntä,mutta itsehän olen aiheuttanut kaiken.
Tsemppiä sulle;))

11

Omasta puolestani voin vaan tässä sanoa, että mä olen kyllä saanut lukuisia mahdollisuuksia puolisoltani. Mutta sillä ei ollut suurtaakaan merkitystä luottiko se minuun vai ei, koska mä en luottanut ensisijaisesti ITSEENI siinä asiassa, että juonko mä vai en.

Tärkeintä on nyt itselläni tässä vaiheessa siirtää kaiken menneen/ syyllisyydessä piehtaroinnin ja muiden itselleen negatiivisten asioiden, esim: (luottaako nyt joku minuun vaiko ei) syrjään ja luottaa ITSE siihen, että korkki pysyy kiinni ja itseä ei tule huijanneeksi sen suhteen. Myöntää tosiasiat/ ongelman ja elää sen mukaan.

Esimerkiksi tänään mä onnittelin itseäni siitä, että hei! tänään on 7 päivä ilman alkoholia! ja olen itsestäni ylpeä :slight_smile:

Positiivisesti ajatellen, päivä kerrallaan, turha murehtia menneitä ja tulevaa, ja muiden mielipiteitä.