Kirjoituksestasi tulee mieleen itseni liittomme alkuvuosina: eihän se ole koskaan ottanut krapularyyppyä (kunnes otti) eihän se nyt sentään ole öitä poissa kotoa (kunnes oli) eihän se nyt ainakaan putkia vedä ( kunnes viikko vierähti samoilla reissuilla) pettänyt ei ole ainakaan ! (kunnes se nainen soitti) Onneksi se ei ole väkivaltainen (kunnes löi).
En halua kiertää veistä haavassa, päinvastoin. Mutta kertoisitko mitä sinä suret? Jos et halua tänne kirjoittaa, niin kirjoita itsellesi ylös. Suretko jotain, mitä sinulla oli? Vai jotain, mitä sinulla olisi voinut olla?
Minä huomasin vasta jälkeenpäin, että surin mm. sitä kun erotessa piti myydä ihana kesäpaikka. Luulin pitkään surreeni miestä.
Minä suren niitä hyviä aikoja ja sen ihmisen menetystä, joka mieheni joskus oli ja on vieläkin muiden seurassa. Lisäksi suren lasten eroa isästä sekä tuota ihan samaa kuin ed.kirjoittaja: ihanan kesäpaikan menetystä. Mutta se ei ole pelkästään surua konkreettisen paikan menettämisestä, vaan tuohon paikkaan liittyy niin paljon hyviä muistoja (yllättäen ei yhtään huonoa muistoa!), että suren samalla varmaan menetettyä aikaa ja tuolla vietttyjä hyviä hetkiä. Mieheni aikoo lunastaa tuon paikan itselleen, joten tunnen myös kateuden piston, kun ajattelenkaan häntä siellä jonkun toisen kanssa. Joku toinenko saisi sen onnellisen ajan ja hyvät hetket? Vaikka tiedänkin, että hyvät hetket ovat loppuneet ainakin minun osaltani, oli paikka mikä hyvänsä. Tuota paikkaa olen rakastanut paikkana, mutta myös osittain siellä vietettyjen onnellisten aikojen vuoksi.
Parveke, oletko kirjoittanut tarinaasi kokonaisuudessaan tänne? Miten löytäisin sen, olisi mielenkiintoista lukea se.
Niin no… minä todellakin luulin, että surin miestä ja rakkauden loppumista. Mutta eiväthän ne muistot ja hyvät hetket huonoiksi happane eron jälkeenkään. Ne ovat ja pysyvät kokemuspankissamme. Eihän kukaan toinen saa minun muistojani! Olen onnellinen siitä, että olen rakastanut - saanut rakastaa, kyennyt rakkauteen. En usko menettäneeni sitä kykyä 
Hyvät hetket eivät ole sidottuja paikkaan, aikaan tai määrättyyn ihmiseen. Niitä saa koko ajan lisää, olettaen ettei pidä kynsin hampain menneisyydestään kiinni
Onpas mainio juttu! Koska mä rupesin nyt oikein miettimään. Mä suren toki niitä muutamia ihania hetkiä, mutta sen lisäksi suren yhteistä kaveriporukkaa ja iltoja meidän baarissa, mikä on ironista, koska tosi paljon istuin siellä suorastaan tympääntyneenä, (kallista?) aikaani kuluttaen ja odotellen häiskän huomiota tm.
Mutta tosiasiassa suuri(n?) osa yhdessä viettämästämme ajasta oli sitä, että odotin, että se tekis jotain muuta, kuin tekee. Mitä sellaista varjoelämää suremaan?
Hyvä kysymys. Suren sitä, että epäonnistuin. Että se,mihin elämässäni panostin eniten -minkä eteen olin valmis rientämään mihin suuntaan vaan- porskutti eteenpäin ja minä jäin, lysähdin kaiken antaneeni paikalleni, Siis ITSESÄÄLISTÄ. Ja sitten siksi, kun elämäni on ihan toisella tolalla kun siihen aikaan kun olimme rakastuneita ja onnellisia eksän kanssa … vaikka en ollut silloinkaan nuori, olin kuitenkin paljon nuorempi kuin nyt siis paljon enemmän kuin sen 6v nuorempi, tässä on mulla tapahtunut vanhemman menetystä ja toisen vanhemman sairastelua ja en voi sillä lailla huolettomasti liidellä rakkauden perässä kuin silloin. Eli suren sitä että kuudessa vuodessa vanhenin 20 vuotta ja se, mitä kaikkea eksän kanssa tapahtui myös kulutti tietenkin voimia ja itsetuntoa.
Joku kysyi, onko tarinani täällä - en ole kirjoittanut omaa ketjua kun suhteemme oli ohi siinä vaiheessa kun kirjoitin, ajattelin että notkun tässä vähän purkamassa pahaa oloa peilaten siihen, mitä muut kertovat. Ja olen saanut apua, olen ruotinut ja miettinyt ja olette auttaneet nimenomaa muistamaan suhteen ikävät puolet mitkä helposti unohtuvat kun jostain kumman syystä päällimmäisenä muistissa on alkuaika ei suinkaan surullisenkuuluisa loppuaika.
Olen nyt luullakseni pääsemässä sinuiksi asian kanssa – yritän olla vastaanottavainen kaikelle mitä vielä voi tapahtua. Myönnän kyllä, että eksä on edelleen pakkomielteenomaisesti mun ajatuksissa melkein joka hetki. Kyllä mä odotan saavani kuulla, että eksällä menis päin helvettiä sen h***an kanssa! Mutta jossain syvemmällä työstän tuota jälkimmäistä suremisen syytä ja yritän kerätä voimani ja uskoa siihen, että on mahdollista vielä joskus tuntea rakkautta ja onnea ehkä eri tavalla kuin nuorempana mutta kuitenkin.
Kiitos myötäelämisestä!
Kaipaan muuten myös yhteistä kaveriporukkaamme ja illanviettoja, vaikkakin ne usein päättyivätkin liian kovaan humalaan.
Huomasin juuri, että kaipaan myös sitä miestä, jollainen mieheni on muille ihmisille. Vaikka järjellä ymmärränkin asian, niin en voi välttyä ajatukselta, että mieheni voisi taas olla yhtä kiva minullekin ja yhtä kiva myös silloin, kun ei ole ketään perheen ulkopuolisia läsnä. Tiedän, ettei näin ole ollut pitkään aikaan, mutta silti kun näen mieheni muiden seurassa, ajattelen, miten hyvä ja mukava mies hän on. Paitsi sitten loppuillasta, mutta sen näkevät vain ne harvat vieraat, jotka ovat sitten itsekin siinä kunnossa, etteivät mitään tajua. Ja jos tajuavat, ajattelevat, että kerrankos sitä tulee vähän liikaa otettua. Ymmärrän, ettei hän muillekaan olisi kiva, jos asuisi heidän kanssaan, mutta jotenkin aina muiden läsnäollessa hän muuttuu siksi mieheksi, jollaisena hänet olisin valmis pitämään.
(kirjoitin tän jo kerran, mutta taisi hävitä bittiavaruuteen)
Tässä hyvä syy surra vähän lisää! Todellakin munkin eksäni oli mulle ällöttävä, hän oikein ylpeänä ilmoitti että ei hän muille ole sellainen kuin mulle, muhun hän purkaa pahaa oloaan kun mä olen hänen kumppaninsa. siis olin ja purkasi.
Hänhän ilmestyi luokseni marraskuisena yönä ja ilmoitti, että haluaa olla ystäväni. Sanoin, ettei hänessä ole mitään sellaista, että pitäisin hänestä ystävänä. Hän itki ja lupasi, että hän voi muuttua!?!? Siis muuttua ystävälliseksi sen jälkeen kun on mua pettänyt jatkanut jo elämäänsä toisen kanssa?!?!
Voi mä niin toivon, että purkaisi nyt niin prkleesti pahaa oloaan siihen nykyiseen sutturaan!!!
Tuntuu toisaalta ihmeelliseltä kun en ole enää saanut niitä soittoja, missä hän ilmoittaa miten paljon minulle sillä kertaa maksaa se, että hänellä on minun takiani niin paha olla (työttömyys, päihteidenkäyttö, lääkeriippuvuus olivat kaikki minun syytäni kun en ollut sellainen kuin hän olisi naiselta halunnut - ja se kaikki maksoi mulle, pitihän minun auttaa kumppania jos itselläni sattui olemaan rahaa… ja jos ja kun hän oli sattunut juomaan omat rahansa tai tarjoamaan niillä naisille, jotka olivat lähempänä hänen unelmaansa) Olen aivan varma, ja minulla on kokemuskin siitä, että jos minä olisin lähtenyt eikä hän, hänen juomisensa olisi edelleen vain ja ainoastaan minun syyni ja ongelmani.
Itseasiassa on epätodellista kun se vuosien syyttely yhtäkkiä loppui. Tuntuu, että tämä on vaihe — sellainen kun kauhuleffoissa on ennen sitä viimeistä vääntöä — sellainen tunne, että vielä ei voi täysin relata, että jostakin se vielä hyppää niskaani ja kaikki se vääntö ja pahuus vielä jossain vaiheessa jatkuu.
Hohhojaa — onpas rauhallinen kesäinen ilta ja ihana sireenien tuoksu.
Mun exä oli tiukkana tuon pettämisen suhteen. Kuulema ero tulee heti, jos petän. Silti oli kuitenkin itse se joka petti. Enkä enää näin jälkikäteen ihmettele exän mustasukkaista kyttäystä minun menojeni suhteen. Yleensä ne kun on itse niitä pettureita, jotka mustiksena kyttäävät sitä toista…
^ Vieras;
Juuri näin – itseasiassa mun eksän nykyisen joku kaveri mun kuullen ihmetteli, kun eksä on niin tarkkana sen kans ja mustasukkainen. Totesin vaan, että just siksi kun luulee muiden tekevän hänelle sen mitä hän on tehnyt.
Toisaalta hänen nykyisensä petti kans miestään eksäni kans että siinä sitten vaan vahditaan kumpi lankeaa ensimmäiseksi.
[quote]
Itseasiassa on epätodellista kun se vuosien syyttely yhtäkkiä loppui. Tuntuu, että tämä on vaihe — sellainen kun kauhuleffoissa on ennen sitä viimeistä vääntöä — sellainen tunne, että vielä ei voi täysin relata, että jostakin se vielä hyppää niskaani ja kaikki se vääntö ja pahuus vielä jossain vaiheessa jatkuu.
[quote]
Siis ihan mielettömän hyvin sanottu!!! Tuo sama pieni pelko on mussa edelleen olemassa. Järkisyillä laitan sen piiloon, mutta on se olemassa. Mä muistan aina retkun sanat, kun se sanoi, että olen niin hullu ämmä, että kuka tahansa tulisi hulluks mun kanssa ja alkais juomaan. Mä oon ollut nykyisen avomieheni kanssa kauemmin, kun retkun kanssa ja yhä alitajuisesti odotan, että koska mun hulluus pimahduttaa tuon toisen. Tiedän, etten ole niin hullu ja tiedän, ettei se juominen ollu mun syy, mutta silti joku pieni piipitys sisällä kysyy, että tapahtuuko se vielä joskus?? Kun joku läheinen on satuttanu pahasti, niin vaikka haavat paranee, niin silti jää arvet. Toivottavasti vielä rentoudun joskus ja uskon siihen, että oon vaan yksinkertaisesti niin ihana, että mun kanssa on hyvä olla. Vielä vuosia erosta ja vaikka käyn terapiassa, niin se tuntuu yhä vielä suurelta vitsiltä, että ai minäkö?!?
Niin Lintu… eilen kun mä tuon kirjoitin niin pelästyin vähän itsekin kun se tunne tuli mulle niin kuin kuvaksi silmiin — että minulla on tuonsuuruinen pelko koko ajan takataskussa.
Ja mä en sitä juomista varmaan aiheuttanut mutta pakkohan se on myöntä että suhteen lopussa se jätkä v**utti mua välillä niin, että sain sellaisia kohtauksia mitä eksä sanoi hulluuskohtauksiksi… tiedättekö tunteen, kun ensin istut tuntikausia kapakassa selvinpäin ja ajattelet että enpäs hermostu kun kiva tässä kuitenkin olla oman rakkaan kanssa… ja sitten kun katsoo miten sikamaisesti se illan edetessä käyttäytyy… että tulee tunne, että eikö tuo häviä ennen kun mä sen tapan. Mut mä en ollut väkivaltainen - se purkautui vaan jonain sairaana huutona ja eleinä. Eksä sanoi välillä että näkee musta kauheita painajaisia. Mä en juuri nähnyt hänestä – valveillaolo hänen kanssaan oli se suurin painajainen.