Hei. Oon uusi foorumin käyttäjä, ja koitin etsiskellä ketjua joka valottaisi omia ajatuksiani suuntaan tai toiseen, mutta löytämäni keskustelut ovat kuukausien, jopa vuosien takaa.
Mulla on mies, jota rakastan lasteni ohella eniten maailmassa. Mutta. Jään aina pullolle kakkoseksi, ja pettymykset seuraa toisiaan. Eihän tuo ikinä ole juovuksissakaan vihainen tai ilkeä, mutta en jaksaisi olla aina se joka jättää omat menonsa väliin koska korkki ei pysy kiinni, ja lapsia ei voi humalassa olevan tai sammuneen kanssa kotiin jättää.
Lupauksia asioiden muuttumiseen tulee. Muutosta taas ei. Korttinsa mies joi moneksi vuodeksi hyllylle, ja kävi ratteja istumassakin. Ja nytkin nukkuu pois humalaansa, ja minä koitan lapsia viihdyttää ja kääntää huomion muualle…
Lapsilla on kaikilla neuropsykologisia ongelmia, itse olen kärsinyt vaikeasta masennuksesta lapsesta saakka. Lasten tarpeet menevät kaiken muun edelle, mutta alan palaa loppuun. Lähteminen ei ole vaihtoehto, toisen ulos heittäminenkin tuntuu ylivoimaiselta. Mutta näinkään en voi antaa tilanteen jatkua.
En tiedä mitä odotan tältä foorumilta löytäväni, mutta vertaistukea kaipaisin. Pyydän, älkää lytätkö, just nyt en sitä kestä.
Hei Silkkikana,
Kylläpä kuulostaa ikävältä teidä tilanne. Elämä päihderiippuvaisen rinnalla on raskasta, sitä sairastuu itsekin siinä. Sinä, ja lapsetkin varmaan, tarvitset nyt lepoa ja rauhaa. Onko sinulla isovanhempia tai kavereita lähellä, joille voisit lapsia viedä hoitoon jotta pääsisit menoihisi tai vaikka vaan vähän lepäämään? Tai jos ottaisitte lasten kanssa irtioton ja lähtisitte jonnekin viikonlopuksi. Onko sinulla mahdollista päästä käymään al-anonissa?
Voimia ja muista rakastaa itseäsi ja pitää sinusta huolta!
Kiitos. Lähden lasten kanssa heti aamusta jonnekin keräämään marjoja ja sieniä. Erityistarpeiset lapset ei kauaa metsässä viihdy, mutta ompa jotain puuhaa. Seuraavaksi viikonlopuksi taidan vähin äänin lähteä yksin mökille, kun lapsetkin ovat muualla. Josko tämä vaikka tästä…
Minulle tuli myös mieleen al-anonin läheisryhmät. En itse ole osallistunut, mutta olen ymmärtänyt, että sieltä saa tukea tilanteen ”kestämiseen”, jos teillä ero ei ole mahdollista. Tai työterveydestä, perheneuvolasta tai kirkon vastaavista palveluista voisi myös kysyä keskusteluapua.
Jaksamista tilanteeseesi! Ei ole helppoa lasten kanssa. Minä en enää jaksanut vaikka ei lapsia ollutkaan, pelkkä juova mies.
Hei vielä,
Al-anon läheisryhmät ovat tosiaan kaikille läheisille, jotka elävät tai ovat eläneet alkoholistin vaikutuspiirissä. Siellä olevat ihmiset ymmärtävät tasan tarkkaan mitä sä koet ja miltä sinusta tuntuu, koska he kokevat, ovat kokeneet, ja tuntevat, ovat tunteneet, samoin. Mukana on puolisoita, sisaruksia, alkoholistin aikuisia lapsia. Al-anonissa sanotaan, että voit elää alkoholistin rinnalla onnellisenq vaikka alkoholistisi jatkaisi juomistaan. Minä en oikein usko tuohon ja itse en pystynyt. Mutta kaippa joku pystyy. Ainakin se helpottaa elämistä. Ja monesti tapahtuu niin, että kun läheinen alkaa hoitamaan itseään, mm.al-anonin avulla, ja keskittyy siis omaan hyvinvointiin sen sijaan että hyysäisi/vahtisi/haukkuisi alkoholistia, alkoholistikin saattaa herätä avun tarpeeseen. Totuushan valitettavasti on, että erittäin harva alkoholisti raitistuu kokonaan . Niin kova ja julma sairaus se on.
Jos al-anon ei ole mahdollinen, hae ihmeessä apua muualta. Laventeli mainitsi jo monta. A-klinikalta on myös mahdollista saada läheinen apua.
Mukavaa sienimetsää ja rentouttavaa tulevaa mökkiviikonloppua!
Tuo on raskas duuni mihin alkoholisitin kanssa joutuu, hän on kuin yksi erityishoitoa vaativa lapsi itsekin. Jotkut jaksaa ‘hoitaa’ alkoholistin loppuun asti ja sanovat tätä suureksi rakkaudeksi vaikka tämä olisi yhteiselon aikana tehnyt kaikki mahdolliset rötökset ja lopulta vielä sairastunut runsaan alkoholin käytön takia. Jotain apua se huoltaja tarvitsee jossain vaiheessa kun väsyy, usein lapset liittyvät huoltojoukkoihin kun kasvavat mutta ehkä sinun tapauksessa näin ei tapahdu? En tiedä. Joillain vaimoilla on niin paljon voimia omasta takaa että jaksavat, toiset ei jaksa. Voimia sinulle joka tapauksessa!
Etsin jo paikkakunnaltani tuota al anon ryhmää, löytämättä. Täällä pöndellä ei ilmeisesti ole sellaista, mutta etsin tuon fb ryhmän kun ehdin. Josko vaikka tukea olisi saatavilla. Kiitos kaikista tsempeistä ja viesteistä, olen niistä ihan oikeasti tosi kiitollinen. Paikalliselta mt puolelta varmaan osaavat mut ohjata jos tukiryhmiä on, mulla on aika joka tapauksessa sinne huomenna. Joskus mietin kiskotaanko me toisiamme syvemmälle syövereihin, oonko mä syy miks mies juo, ja masennunko mä pahemmin koska se juo? Ihan kun olisin menettämässä otteen normaalista elämästä.
hei hyvä Silkkikana,
mulla ei taida olla juuri tällä hetkellä mitään rakentavaa sanottavaa Sulle mutta tämä nyt kumminkin: takaan, että miehesi syy juomiseen et ole sinä.
masentuneisuutesi taas voi hyvinkin siirtyä ns pahenemisvaiheeseen puolisosi juomisen takia. hänen sairautensa takia, minkä nimi on alkoholismi.
toivon Sulle valtavasti voimaa ja on hienoa, että olet löytänyt tiesi tänne Plinkkiin. samoin se, että sulla on aika varattuna mt-puolelle.
isot tsempit!
Löysinkin tuon fb ryhmän. Aavistuksen on kärkäs sävy joissain kommenteissa kirjoittajilla, sitä hivenen säikähdin. Mä parhaani mukaan nyt koitan rohkaista miestä hakemaan apua uudelleen. Lupasi aloittaa antabukset, koska ei tahdo meitä menettää. Oon saanut tältä ihmiseltä hirvittävän paljon elämässä, mutta juominen saa mut ahdistumaan. Pelkään että mies juo itsensä zombieksi tai hengiltä. Kun viina on pois kuvioista, elämä on hienoa. Tasaista, mutta ihanaa. Teemme perheenä vaikka mitä… Saamme aikaan uskomattoman paljon, puhumme vaikka mistä. Suunnittelemme elämää eteenpäin, asetamme yhteisiä tavoitteita. Mutta kun korkki aukeaa, kaikki vaan jää. On vain kalja ja humala, ei huomista tai mitään muutakaan. Ja se sattuu.
Voimia sinulle. otsikko on luopumisen tuskaa? oletko oikeasti luopumassa?
Älä tee sellaista mistä olet epävarma, odota niin että olet varma ja rauhallinen päätöksestä. Rukoile Korkeimmalta apua päätöksen tekemiseen.
Itse erosin alkoholistista silloin kun en vielä tiennyt Korkeimmasta Voimasta enkä al-anonista ja AA:sta. Ehkä asiat olisi tänään toisin. Siksi vain sinulle haluan kertoa sen että pyydä apua ensin, rukoile mielenrauhaa päätökseesi, niin se menee sitten oikein.
Kukaan ei voi tietää sinun elämäsi tarkoitusta, toiveita ja miten sen haluat elää kuin sinä itse.
Olen käynyt al-anonissa ja eipä siellä juuri ole juovien ihmisten kanssa eläviä, paitsi tietenkin vanhemmat joilla lapsi on alkoholisti. Lapsesta ei aina kykene eroamaan, vaikka se veisikin jopa elämänhalut. Siellä on paljon sellaisia jotka ovat tulleet Al-anoniin ja sen jälkeen heidän miehensä tai vaimonsa on liittynyt AA:han. Tai mies on mennyt AA:han ja sitten vaimo al-anoniin.
Kaikki on mahdollista. Jumala tekee ihmeitä edelleen. Kukaan ei ole toivoton. Rukoile miehesi ja itsesi puolesta, vaikket niin uskovainen olisikaan, Jumala autta kaikkia
Niin. Enhän mä halua luopua, enkä luovuttaa. Mutta joskus epätoivo iskee kovalla kädellä, ja mä pelkään että häviän tämän taistelun joka tapauksessa… Tämä ihminen pelasti mut itseltäni kun masennuksen syöksykierre veti imuunsa, ja kantaa mua edelleen kun en itse jaksa. Mutta mulla ei tunnu olevan työkaluja nostaa viinan imusta samaa ihmistä joka on tehnyt mun ja lasten vuoksi niin paljon. Kävin eilen mt:ssä, ja puhuin psykologille ja lääkärille. Sanoin että mua alkoi mietityttää olenko mä nyt sitten läheisriippuvainen, kun en lähde. Mulle vakuutettiin ettei se ole automaattisesti läheisriippuvaisuutta pysyä suhteessa jossa suurimman osan ajasta kuitenkin on onnellinen. Mies sanoo mulle usein ettei sillä ollut mitään menetettävää elämässä ennen meitä. Melkein kaikki oli jo kuolleet, isovanhemmat, vanhemmat ja velikin. Elämässä on taas iloa kiinnekohta, asioita jonka vuoksi taistella. Vaan juominen vie, ja sen kanssa on kuin taistelisi tuulimyllyjä vastaan. Uuvuttaa. Mutta en mä missään tapauksessa tahdo luovuttaa. En vaan tahdo olla aina se joka sille pullolle kakkoseksi jää.
Moikka!
Mäkin tänään löysin tieni tänne. Kenenkään lyttääminen ei tietenkään auta. Miehen ulosheittämiseen ei mullakaan juuri nyt ole voimavaroja. Alkoholiongelman kanssa taisteltu 20-vuotta. Lapset tosiaan alkavat tässä minun lisäkseni huoltajiksi ja tajusin sen vasta, kun tytär 17-v. masentui nyt vaikeasti. Mun on nyt pakko tehdä jotain, mutta kun voimat on ihan poissa. Hankin nyt kyllä apua tähän. Yksi juttu mua mietityttää. Onko teille käytetty sitä veruketta, että “mähän teen kaikkeni tän perheen etten, mähän rakastan teitä yli kaiken…sitte jos mä juon, niin sehän pilaakin kaiken…” Eli aina se tarkoitus pyhittää keinot. Ei mene millään perille, että ei se niin oo, että ensin rakastetaan ja sitte palkinnoksi vedetään viinaa joka viikonloppu. Se ei oikeesti tunnu tajuavan sitä,. Mitä mä voisin siihen sanoa. Antakaa vinkkejä! kiva olla täällä.
Ei mun mies selittele juomistaan millään. Sanoo että mokasi, myöntää ja on pahoillaan. Toisinaan ihan oikeasti saa viinanhimonsa painettua taka-alalle ja ottaa vaan ne pari. Yleensä kuitenkin enemmän. Viikolla juo enimmäkseen pari ykköstä, koska sanoo että tapa ja maku on ne jutut. Siitä en edes pahastu, koska mieliala ei muutu, mies jaksaa silti töiden jälkeen tarttua asioihin, ja on aidosti läsnä. Vaan ne viikonloput on ainainen paniikin aihe. Ei se vihainen ole. Tai ilkeä. Mutta ei myöskään teräväpäinen, keskustelutaitoinen ja skarppi itsensä. Ja se on ikävää, koska ei humalassa nuokkuvaa ja hoippuvaa ihmistä voi oikein hyväksi seuraksikaan mieltää. Musta on kurja kuulla sun tarina Päivi, koska se tuntuu olevan niin yleinen juttu. Mun vanhin poika on myös pian 17, ja valitettavasti osoittaa masennusoireita kanssa. Ja se on kamalaa, koska oon itse taistellut oman pääni kanssa ihan lapsuudesta asti, enkä toivoisi tätä kenellekään.
Tiiätkö mä oon kokenu kaiken mahdollisen väkivallan, mitä parisuhteessa voi kokea. Mutta se, että on tollainen tyhjä ja apaattinen fiilis, voi olla yhtä sairastuttavaa ja lamaannuttavaa kun se mitä mä olen kokenut. Niinhän lapsuutensa alkoholistiperheissä/väkivaltaperheissä traumatisoituneet lapset voivat olla ihan yhtä rikottuja, vaikka toisessa perheessä vedetään äitiä tai isää turpaan ja toisessa on vaan ahdistava hiljaisuus ja tunnekylmyys. Ne on alkoholismin erilaisia ilmentymiä, mutta ihan yhtä raskasta kestää. Se, kun nyrkistä tulee, ei satu yhtään niin paljon kun jatkuva henkinen kärsimys. Kyllä meitä ihmetellään varmasti. Ihmettelen jo itsekin. rakastan varmaan sitä hyvää puolta miehessäni (joka on kohta kadonnut) jotenkin epätoivoisesti. On yhteiset lapset ja muistot. Mä tiedän, että jokainen tulee omaan ratkaisuunsa ajan ollessa oikea. Mutta kyllä meidän aikuisina pitää suojella lapsiamme. Mä olen alkoholistin tytär ja siksi läheisriippuvainen. Mutta mä en ole tyhmä. Mun on pakko toimia. Lapsiani en uhraa tämän enempää. En saa, enkä voi.
Olen samaa mieltä ja ehkä lisään vielä sen, että meidän pitää opetella suojelemaan myös itseämme. Pirullista jotenkin, että tämä pahoinvoinnin ja sairaiden ihmissuhdemallien ketju usein jatkuu ja jatkuu sukupolvelta toiselle. Alkoholisti/mielenterveysongelma/väkivalta-perheissä kasvaa uusia alkoholisteja ja uusia liikaa sietäviä puolisoita. Mutta sinäkin olet tämän nyt huomannut ja itsensä suomiminen vääristä valinnoista on turhaa ja vähät voimavarat kannattaa käyttää ennemminkin tulevaisuuden rakenteluun siihen tahtiin kun siihen kykenee. Ongelmat vie liikaa tilaa ja lapset joutuu aikuisen rooliin tai jäävät vaille hoivaa ja tukea, koska jotenkin hassusti ne tuppaa kohdentumaan siihen juoppoon. Ja tietysti se raskas ilmapiiri kuormittaa ja hankaloittaa vaikkapa opinnoista selviämistä. Ja lopulta koko perheellä on aika kattava setti monenmoisia ongelmia ja samaan aikaa vähän voimavaroja ja ehkä rahaakaan tai muita mahdollisuuksia niitä hoitaa ja ratkoa.
Mun lapsuudenperheessä isä oli hoitamaton kaksisuuntainen ja äiti itse arvioi olevansa läheisriippuvainen. Minä kehitin syömishäiriön jo 12-vuotiaana, myöhemmin jonkinasteisen alkoholiongelman ja olin parissakin sairaahkossa ihmissuhteessa rikkinäisten ja alkoholisoituneiden ihmisten kanssa. Eikä muillakaan sisaruksillani oikein asiat ole onnistuneet; ja taaksepäin katsoen molempien vanhempien suvuissa on vähän kaikenlaista joka osin selittää vanhempieni ongelmia. Näistä voi silti selvitä ja saada suht hyvän elämän.
Asioiden oivaltaminen ja myöntäminen on ensimmäinen askel. Ja kun sen on ottanut, on jo matkalla kohti parempaa. Ammattiapuakin pidän hyvänä. Tietysti ongelmavyyhti tuntuu valtavan suurelta, mutta asiat tosiaan tuppaa järjestymään. Vähän kuulostaa että olet jotenkin sisuuntunutkin hyvällä tavalla ja se voi toimia moottorina ja muutosvoimana. Samoin kuin muillakin tietysti.
Moikka!
Sitä sisuuntumista on tapahtunut vuosien varrella monta kertaa. Mutta jotenkin tää tytön tilanne sai heräämään tosi voimakkaasti. Tai sitten mä olen vaan kypsä nyt toimimaan. Oon varannu ajan ammattilaiselle asian tiimoilta (taas). Mutta hei, olen istunut kolme vuotta terapiassa, enkä näköjään silti osannut rajata asioita.
jos mä olisin joku “tervepäinen” tätä viestiketjua lukeva, saattaisin oikeasti ajatella että siellä ne emännät antaa hyväksyntää omalle heikkoudelleen ja lapset kärsii. ihan oikeasti. En tarkoita pahalla, mutta osaksi me tehdään niin. Mä olen itse sosiaalialan ihminen ja ei oo suutarin lapsilla kenkiä ei. ei edes lipokkaita näköjään.
Mä tiedän, että kun se rakkaus sekoittaa pään ja läheisriippuvaisuus siinä mukana, ni paketti on aivan kamala. Mulla taitaa vaan olla tunteet kuollu! Ja oikeasti se on hyvä. Elämästä voi tulla vielä hyvää. Ei hyväksytä ihan kaikkea mitä sulatetaan. meidän lapset kärsii siitä!!!
Ja luonnollisesti me itse. Ja onhan se päihdeongelmaisellekin suuri karhunpalvelus, kuun tuuditetaan hellässä huomassa auvoiseen humallaan ja silitetään krapulaista päätä.
Moikka. Juuri tuota tarkoitan että hakisit, hakisitte, apua vertaistuesta, että kun toinen masentuu, ahdistuu tai muutoin menee alamäkiä niin on tukipylväs muualla kuin siinä kotona. Meinaan sitä, että jossain oli vertaus siitä kuinka joku lähti pelastamaan ojaan kaatunutta ja kaatunut veti hänetkin sinne ojaan.
Usein käy niin että koetaan että joku “pelastaa” toisen, no, voi olla että se on kuin koukku johon jää kiinni. “enhän minä voi hylätä, kun toisella muutoin menee pohja alta”.
Useimmiten kuitenkin on niin, että autettu pääsee jaloilleen ja lähtee auttamaan sitten muita ja sehän oliskin se paras tapa.
Parasta on kun hakee itselleen apua vertaistuesta. Se on parasta. Siinä saa sitten auttaa myös muita saman ongelman kanssa painivia. Ja kasvotusten oleminen ihmisten kanssa on kyllä parempi kuin tämä netissä olo, vaikka tämäkin on hyvä ensiapu.
Voimia ja jaksamisia kaikille!
Juu kyllä tässä jo on toinen jalka vähintään siellä ojassa. Ja lapset ryntää tietenkin perässä sinne auttamaan, kun omat vanhemmat siellä kasassa rämpii. Arvatkaapa mitä? Varasin ajan A-klinikalle. sain kiirreellisen ajan jo maanantaille, kun kerroin mikä on tilanne. Odotan innolla. Nyt on muutettava toimintatapaa…Kerron sitten teille miten kävi…
Uskon kyllä jo puhelinkeskustelun perusteella, että saan apua…Jee! Miten siellä teillä menee? Joko pullot on poksunu auki? Meillä ei, kun on huomannut että nyt on tapahtuu jotain. Mutta aukee kyllä viimeistään kolmen viikon päästä…Niiiin tuttu kuvio. Mutta sitten toiminkin jo ihan toisin. Mua oikeastaan hykerryttää tää tilanne, kun olen saanut voimia muuttaa toimintatapaani. Voiko mun elämässä tapahtua jotain kivaa ja jännittävväkin vieläää. ei tiiä, mutta katsotaan.
Niinpä. Osaksi me, ainakin osa ja jonkun aikaa täälläkin haetaan sitä hyväksyntää omille ratkaisuille/heikkoudelle tms. Joissain ketjuissa huomaan, että jollain tapaa vaan tietyn tyyppiset vastaukset on toivottuja ja uusien ajatusten tai vaikka vinkkien (omien kokemusten kauttakin) ilmaan heittäminen aiheuttaa ärtymystä. Toive on ehkä silloin itselle niin kovasti se, että se mystinen joku kertoisi, miten juopon saa raittiiksi ja satu päättyy “ja niin he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti”. Elämä ei ole satu ja taikatemppuja ei oikein ole.
Helpompaa muuten on nähdä toisen kuin oma tilanne, olipa sitten ammattilainen tai ei. Kai me lopulta tiedetään kumminkin, mitä pitäisi tehdä näissä alkoholismi-asioissa ja muutenkin elämässä. Miten syödä, liikkua ja levätä… Tulee mieleen se vanha vitsi konsultin ja kastroidun kissa yhtäläisyykksistä; molemmat tietää ,miten homma tehdään, mutteivat pysty siihen itse. :mrgreen: Oman elämänsä suhteen voi monesti olla pitkäänkin vähän avuton, oma historia ja hankalat tunteet vaikuttaa siihen, mitä ymmärtää ja miten pystyy toimimaan. Oma tilanne on niin lähellä.
Kuulostaa hyvältä! Mun kokemuksen mukaan A-klinikalta saa paremmin apua kuin julkisen terveydenhoidon piiristä. Toki siellä saattaa olla sitä, että alkoholiongelmaisen auttamisessa oma toive kohtuukäytöstä saa vihreää valoa. Joillakinhan harvoilla se onnistuukin. Joka tapauksessa kun saat apua itsellesi ja lapsille, olen varma, että positiivista vaikutusta sillä on ja elämänlaatu paranee ja saat räätälöityä omaan elämään sopivia ratkaisuja…
Ulkopuolinen näkökulma avaa silmiä ja lisää uskoa omaan selviytymiseeen. Surkein olo mulla ainakin on ollut kaikissa ongelmissa siinä salailu/peittely/häpeily- vaiheessa. Kun ongelman nostaa työpöydälle ja alkaa sitä muiden tukemana ratkoa, niin tilanne tuntuu jo ihan toiselle.
Tsemppiä, toivottavasti on hyödyllinen käynti!
. Niin kova ja julma sairaus se on.