Kirjoitin aiemmin viestin tänne, mutta poistin sen, koska se oli niin epätoivoisissa tunnelmissa kirjoitettu. Nyt olen jo rauhoittunut ja ajattelen selkeämmin. Takana on 18 vuoden ees-taas seurustelu alko-ongelmaisen miehen kanssa. Alkuun rakastumisen huuma, niinkuin aina. Pikkuhiljaa alkoi paljastumaan alko-ongelma, ja muitakin persoonallisuusongelmia. Pahinta oli ehkä tietty tunnekylmyys. Vaikka hän viime aikoina joi enää vähän, niin tuntui, ettemme mitenkään enää kohdanneet. Hän oli umpioitunut lukemaan kirjaa, ja minä olin umpioitunut kaikkeen syvään loukkaantumiseen, mitä juominen oli aiheittanut.
Yritin monta kertaa irtautua. Mutta se oli todella vaikeaa. Minussa oli vika. Minun läheisriippuvuudessa. Minun tunnekylmässä lapsuudessa, jonka seurauksena roikuin ja roikuin odottaen rakkauden ihmettä ja kaiken muuttumista. Aloin voida tosi huonosti. Tunnistin, miten paljon minussa on vihaa.
Olemme nyt eronneet. Tai hän on lähtenyt. Sanoi itsekin, ettei hän enää rakasta. Kuulemma niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan. En tiedä, millaiset tunteet on edessä. Olen väsynyt. Itken joitain syvästi satuttaneita asioita. Vaikka alussa rakastin, menin ihan romuksi lopulta.
Asun nyt yksin isossa talossa. Aika yksin muutenkin elämässäni. Lapsia meillä ei ollut.
Rukoilen ja toivon, että toipuisin ennalleen, ja jotain valoisaa ja hyvää tulisi elämääni.
Tänään hän, ex-mieheni, tuli tänne huonossa kunnossa. Ei ole kuulemma saanut nukuttua moneen yöhön. Pyysi päästä nukkumaan. Tiedän, että hän yrittää vedota minun sääliini ja myötätuntooni, tulla taas luokseni. Olen niin väsynyt tähän. Jotain minussa on muuttunut. Ennen tunsin hirveää tuskaa, kun hän oli poissa. Se tuskan tunne on vaihtunut vihaksi. Kauheaa myöntää se, mutta kai se tunne kertoo minulle, millaista elämäni on ollut. En jaksa enää mykkyyttä ja vihan ilmapiiriä. En jaksa juomista. Olen ihan loppu. Vaikka välissä on parempia jaksoja ollut, en enää jaksa tuntea mitään.
Hänen pitäisi saada itselleen asunto. Aikuinen ihminen pystyy sen saamaan, varsinkin tälläpaikkakunnalla.
Ahdistaa tällä hetkellä hänen läsnäolonsa. Väliin itkettää, millaista kaikki on ollut.
Tällaista tänään.
On pakko saada kirjoittaa ja saada purettua itseäni, vaikkei kukaan vastaisikaan minulle. Tänä aamuna on taas paha olla. Se eilinen miehen käynti ja minun syyllistäminen on mielessä. Pohdin koko ajan tätä meidän parisuhdetta, millaista se on ollut.
Olemme olleet yhdessä melkein 20 vuotta, välillä erillään, välillä yhdessä asuen. Tapasimme, kun olin eroamassa entisestä hyvin narsistisesta pahoinpitelevästä miehestä. Hän sanoi rakastavansa minua enemmän kuin ketään toista, ja myös osoitti sen. Se oli hunajaa kolhitulle itsetunnolleni. Rakastuin hyvin syvästi. Tässä vaiheessa en tiennyt mitään alkoholiongelmasta. Hän kertoi myöhemmin olleensa 5 vuotta juomatta. Syytti sitten minua, kun yhdessä juotiin siideriä, että aiheutin tämän ongelman puhkeamisen.
Yksi vuosi suhteestamme oli hyvin rakastunutta ja onnellista. Sitten alkoivat häipymiset. Yht´äkkiä hän oli poissa. Ei viestiä minulle, puhelin kiiinni.Oli juomassa jonkun kaverinsa luona, enkä kaikkea edes tiedä. Vuokrasi myös oman asunnon puoleksi vuodeksi, koska olen niin kauhea. Kauheus oli sitä, etten esim. ostanut hänen tyttärelleen puhelinliittymää. Alkoi tulla tämä minun vaikeaksi leimaaminen. Ehkä sitten olen vaikea, olen alkanut uskomaan siihen. Masennuin niin, että halusin vain kuolla. Tässä vaiheessa oli vielä myös rakkaudellisia jaksoja ja hän oli minulle hyvä. Noin kerran kuukaudessa tuli tämä juomisjakso, ja hirveästi kireyttä sitä ennen. Ja minun suuttumusta sen jälkeen.
Viiimeiset vuodet suhteestamme olemme olleet hyvin etäällä me. Hän polttaa tupakkaa terassilla ja lukee kirjaa. Tai lukee kirjaa huoneessaan. Ei juuri puhu minulle. Kaikki hellyys on hävinnyt. En saa sylissäpitämistä, vaikka miten pyytäisin. Ja sitä tarvitsisin. On vain kylmyyttä. Minä hoidan kodin siisteyden ja raha-asiat suurimmaksi osaksi. On tullut niin monesti se tunne, että tämä minun kotini ja kaikki hoito on syy olla tässä. Hän ei enää pysty edes sanomaan, että rakastaisi minua. Emme juuri käy missään. Taloudellinen tilanne ei ole hyvä, ja enimmäkseen elämme minun rahoilla. Olemme molemmat eläkkeellä.
Nyt olen sitten saanut taas nämä hänen itsemurhauhkaukset.Hän tappaa itsensä, että pääsen hänestä eroon. Tämä aiheuttaa minussa hirveän pahan olon. Tämä koti, jossa asumme ja asun, on minun. Olen sen ostanut, lapsuuden kotini. Ja maksanut lainat ja kaikki maksut, mitä kodin ylläpitämiseen liittyy. Sanoin hänelle, että hommaisi itselleen asunnon, koska pelkään hänen raivokohtauksiaan Hänellä olisi myös mahdollisuus mennä ilmaiseksi tyhjillään olevaan asuntoon erään sukulaisemme kuoltua. Mutta hän tulee siellä kuulemma hulluksi.Tällä hetkellä hän on siis juomassa kaverinsa luona. Pelkään, että kun rahat on juotu, hän tulee surkeana tähän, joko syyllistää ja huutaa, tai yrittää muuttumista.
Tämä on kauhean sekava sepustus. Mutta minulla on hirveän paha olla, että heitän ihmisen tästä pois, vaikka jaksankin hänen kanssaan huonosti.
Voisiko joku vastata minulle, olenko hullu ja epäoikeudenmukainen.
Suruharso, hyvä että purat tuntojasi tänne. Täällä luetaan kyllä, vaikkei heti kukaan vastaisikaan, ja meitä kohtalotovereita on. Et ole yksin! Halusin vastata sinulle jo silloin, kun kirjoitit sen viestin, jonka poistit, mutta itselläni on nyt niin kaoottinen työtilanne ja olen tehnyt töitä puoleenyöhön viime päivinä, siksi en ole ehtinyt (ja kaaos jatkuu vielä jonkun aikaa).
Suruharso, miehesi tilanne ei ole missään nimessä sinun syysi! Emme voi elää toisten puolesta, emme pelastaa sellaista joka ei itse pysty motivoitumaan siihen. Emme ole vastuussa toisten valinnoista. Olemme vastuussa omasta elämästämme! Tiedän, tämä on helppo sanoa, mutta sen sisäistäminen vie aikaa. Itselläni tulee syksyllä 30 vuotta täyteen alkoholiongelmaisen kumppanina :mrgreen: Itsekin viimeksi eilen itkin sitä, että en pysty auttamaan häntä. On todella vaikeaa nähdä ihmiselämän tuhoutuvan. Mutta emme saa päästää omaa elämäämme tuhoutumaan!
Me läheiset olemme arvokkaita ihmisiä. Emme ole juoppojen jatkeita, meillä on oma ihmisarvo. Suruharso, et ole hullu etkä epäoikeudenmukainen. Olet arvokas ihminen! Ansaitset elämääsi hyvää. Koita nostaa katse eteenpäin, ja ponnistella askel kerrallaan! Et sä ole yksin!
Meillä on ihmisarvo emmekä ole jatkeita,
Kirjoitan entisen “jatkeen” näkökulmasta, odotan innolla kesää jota juopon tunteiden ailahdukset ja viinahimo ei pilaa. Tunnistan nuo vastuun ja syyllisyyden tunteet joita nään suruharson ja rinaldan kirjoituksissa. Ja välillä pistää vihaksi. Kuinka Suomessa, joka on tasa-arvon mallimaita tasa-arvo on näin kaukana parisuhteissa? Miten meillä kasvatetaan lapsia yhteiskunnassa, joka toisaalta kieltää fyysisen ja henkisen pahoinpitelyn hyväksymään tuo parisuhteissa? Eikö yhteiskunta olisi onnellisempi jos kaikki osaisivat pitää paremmin rajoistaan: EI, en hyväksy, että joudun ottamaan vastuun aikuisen, täysijärkisen ihmisen elämästä vaan elän oman elämäni parhaan kykyni mukaan onnellisuuteen pyrkien. Enkä koe syyllisyyttä vaikka minua yritettäisiin syyllistää toisen tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Ja kun hoksaa, että joskus sen oman holistin paras hoivaaja voikin olla yhteiskunta eikä itse jos siinä hoivatessa menee omakin mielenterveys. JOs juoppo juo hoivaan tai en, pilaan vain oman elämäni vieressä kärsiessä, en oikeasti auta häntä vaikka kuinka sitä haluaisin. Tuon kun kunnolla oivalsin aloin itse parantua - terapian ja hyvien ystävien avulla. Mutta jokainen kulkee oman tiensä - toivottavasti tajuten, että itse ne valinnat tehdään ja onnellisen elämän voi saada myös vanhemmalla iällä 
Kiitos paljon vastauksista, Rinalda ja Näinkö.
Haluaisin kysyä sinulta, Näinkö, kuinka kauan kävit terapiassa tämän asian tiimoilta, ja miten pian aloit saada voimia irtautua ja nähdä asiat terveemmin. Tiedän, että se on prosessi, mutta jossain on yleensä käännekohta. Itse olen käynyt terapiassa non kaksi vuotta, joka loppui terapeutin jäädessä eläkkeelle. Hän oli hyvä terapeutti, auttoi paljon minua silloisessa masennuksessani. Mutta tähän läheisriippuvuuteen ja turvattomuuteen en saanut lopullista apua, vaikka järjen tasolla käsitin asiat. On eri asia käsittää ne järjellään, kuin saada ne ulos itsestään. Se lapsuuden tunnevaje, mikä tässä on pohjana, ei kai se koskaan parane täysin. Minulla on hyvin paljon samanlaisia kokemuksia kuin Rinaldalla, mutta ei ollenkaan niin hirvittävällä tavalla, että oma äiti yrittää tappaa. Sukupolvien rakkaudettomuuden kirous, eikä lapsi osaa syyttää kuin itseään.
Olisiko sinulla mahdollisuutta lähteä pitkälle matkalle tai muuten muutamaksi viikoksi pois siitä kotoa? Kun jo nyt näet selvästi, että et kestä etkä halua enää yrittää kestää nykyistä tilannettasi, välimatkan päästä, muissa maisemissa ja asioissa ja ajatuksissa näet sen vielä selvemmin ja saat siten voimaa lopettaa tilanteen, jossa voit pahoin. Sinun pitää ymmärtää, että tämä mies ei tule koskaan tekemään ero-liikettä millään lailla, koska hän hyötyy niin paljon nykyisestä tilanteesta. Vapautta ei anneta, se pitää voittaa ja se vaatii taistelua - niin sanotaan kansoille, jotka kamppailevat itsenäisyytensä puolesta ja sama pätee ihmisiin. Sinun on nutistettava tämä vapautesi ja hyvän olosi sortaja, aloite on sinulla. Ja varaudu siihen, että tämä vastustaja tulee panemaan hanttiin kaikilla keinoilla - mm vetoamalla sääliin - koska hänellä on niin paljon menetettävää. Aluksi välimatkan järjestäminen fyysisesti ja siten henkisestikin voi olla hyvä ensiaskel, mutta loppujen lopuksi joudut konfrontaatioon, jossa sanot “EI, NYT RIITTÄÄ”. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Kannattaa myös muistaa, että usein nämä tällaiset hyväksikäyttäjät löytävätkin yllättävän nopeasti toisen sen entisen tilalle ts sinunkaan ei pidä kuvitella edes sääliessäsi häntä, että olet korvaamaton hänelle. Et ole. Jo oman ylpeytesi kannalta on parempi jättää kuin tulla jätetyksi ja varsinkin tällaisen miehen kanssa, jonka kanssa on voinut niin kauan pahoin. Katkaise se lieka, mika sinulla on jalassa ja lähde lentoon.
Kiitos viisaista sanoistasi, Mimum. Juuri tällä hetkellä olen sidottu tänne. Laitan juuri kotiani myyntiin, koska koen sen hoidon jo niin raskaaksi itselleni. Sen jälkeen olen vapaa menemään minne vain, vaikka ulkomaille, missä olen aiemmin ollut, tai muualle, missä tuntuu hyvälle olla. Olen kyllä tavallaan jo harjoitellut poislähtöä ystävättäreni kanssa, jolla on koti ulkomailla.
Siinä on yksi unelma, jota kohti voin mennä.
Ihana kuulla, että on unelma! Se on tervettä. Ja Elämää isolla eellä 
Hei suruharso. Luin tarinaasi ja näin paljon yhteneväisyyksiä nimenomaan läheisriippuvaisen näkökulmasta. Lapsuudessa haavoittunut hakee rakkautta ja hyväksyntää aikuisiässä muista ihmissuhteista, kun tärkein asia jää piiloon, itsensä hyväksyminen ja rakastaminen.
Itse olen havainnut, että ehkä juuri tuon lapsuuden aikaansaaman tunnevamman seurauksena vedän puoleeni itselleni vahingollisia ihmisiä. Alkoholistit ovat yksi pahimmista. He käyttävät jokaisen heikkoutesi häikäilemättä hyväkseen. Manipulaation mestareina he osaavat kääntää asiat niin, että alat uskoa olevasi roisto ja ongelmien aiheuttaja, vaikka se ei pidä paikkaansa. Parisuhteenhan pitäisi olla vastavuoroista antamista ja ottamista. Mutta jossain vaiheessa herää siihen todellisuuteen, että on ollut ainoa antava osapuoli, toinen on ainoastaan ottanut, eikä mitkään näytellyt katumusharjoitukset muuta sitä tosiasiaa, että alkoholisti jatkaa viitoittamallaan tiellä. Toinen asia on, suostummeko enää siihen, vai saammeko kerätyksi voimia siihen, että katkaisemme tämän itseämme vahingoittavan suhteen. Olemme kärsineet jo lapsuudessa. Jatkammeko sitä ehdointahdoin vielä aikuisuudessa ?
Näin se on, niinkuin healing kirjoitit. Kaikki elämäni miessuhteet ovat
olleet samanlaisia. Ei siellä ole ollut alkoholisteja kuin tämä nykyinen mies, mutta hyvin tunnekylmiä. Kun on lapsuudessa altistunut kaltoinkohtelulle, on se tavallaan niin tuttua, eikä osaa pitää rajojaan. En ole edes nähnyt niitä rajojani aiemmin. Olen hakenut korvausta sille kaltoinkohtelevalle vanhemmalle yrittämällä muuttaa kylmän miehen minua rakastavaksi. Eikä se ole tietenkään onnistunut. Avioliittoni exän kanssa oli ihan samanlaista tukasta repimistä ja fyysistä väkivaltaa kuin oli lapsenakin. Tästä ihmisestä sitten pääsin eroon nykyisen mieheni avulla, joka alussa antoi hyvin paljon rakkautta.Ja vieläkin edelliseen mieheeni verattuna hän on tavallaan ollut hyvä ilman näitä alkoepisodeja. Ihmettelin yhdessä vaiheessa hirveästi, miksi minulle aina käy näin. Aloin lukemaan kaikkea kirjallisuutta aiheesta, minkä käsiini sain, ja ymmärsin tämän kuvion. Nyt on tilauksessa kirja “tunne lukkosi”, joka on juuri tästä sisäisen lapsen rakastamisesta. Jospa osaisin alkaa rakastamaan itseäni. Etten aina ole huono ja rangaistava.
Aiemmin, näinkö, kirjoitti tässä ketjussa, että lapsen kaltoinkohtelu on rangaistava nykyään. Kuitenkin sitä on ollut aina, ja sitä on nykyään. Kyllä lapsi sen piilottaa hyvin, ellei se ole erittäin näkyvää.
Kyllä minun kohdalla tämä jutun avain olisi parantuminen näistä lapsuuskokemuksista. Olen jo niin vanha, etten uutta miestä etsi. Mutta elämäni itseni kanssa olisi helpompaa. Ja rajojen pitäminen tämän alkoholistimiehen kanssa .Ja kyky oppia elämään onnellisena yksin.
Suruharso, olet jo ottanut ensiaskeleesi kohti eheytymistä. Itse olen myös vielä matkalla, mutta pääsen vielä perille. Voimia omalle taipaleellesi
Suruharso, kyselit terapiani pituutta. Tällä kertaa se oli hyvin lyhyt, n. kolme kuukautta. Olen käynyt terapioissa aiemminkin puhumassa lapsuuttani ja ahdistustani, nyt keskityin vain tämänhetkiseen elämään. MIksi koen niin voimakkaasti syyllisyyttä ja vastuuta ja kuinka tuo on ihan oman pääni laittamaa painetta. JOku naksahti mulla päässä ja halusin hakeutua terapiaan. Tällä kertaa en muuttaakseni persoonaani vaan käyttäytymistäni. Halusin erilaista elämää ja tajusin olevani itse pahin jarru siinä. Tuossa naksahduksessa auttoi hyvät ystävät. Olin itkenyt ja kertonut toivotonta taistelua miehen raitistamiseksi. Silloin yksi ystäväni, joka on raitistunut alkoholisti aika selväsanaisesti näytti minulle oman kuvani. En ollutkaan se pyyteetön auttaja vaan hyväksikäytetty hölmö joka oli pilaamassa omaa ja lastensa loppuelämää ja ajamassa itsensä taloudelliseen ahdinkoon. Pyyteetöntä auttajaa nyt on hyvä ihailla, mutta kuka haluaa olla hyväksikäytetty hölmö? Tuosta tuli sisu ja voima hakea muutosta, ja lisää voimaa sain terapiasta. Suurin muutos omassa mielessäni varmaan on, että olen kääntänyt katseeni pois menneisyydestä ja uskaltanut katsoa rehellisesti nykyistä oloani. SE oli hyvin kehno, mutta kun päästelin harteiltani ylimääräisiä syyllisyyksiä ja aikuisten ihmisten holhoamistarpeitani se alkoi nopeasti parata. Kävin läpi asioita ja tein raskaita päätöksiä. Turha yrittää minkäänlaista ystävyyttä tai kaveruutta holistin kanssa, se liukuu hetkessä takaisin hoivasuhteeksi. Mitä tilalle? Onneksi maailmassa on paljon ilmaisia ja lähes ilmaisia paikkoja minne mennä ja missä tavata ihmisiä. Mikä minua kiinnostaa nyt kun kaikki aika ei mene juopon touhuja seuratessa? Eihän sitä sisuksiltaan miksikään muutu, tunteet kuohui ja todellakin kaipasi sitä vuoristorataakin, suuria tunteita. Mutta kun ne ei minulle sovi, siksi annoin itseni haikailla niiden perään vähän aikaa, mutta sitten aloin tekemään jotain.
Jotenkin minusta tuntuu ettei ihmisillä pää muutu helposti, mutta käyttäytymiseensä voi vaikuttaa. Vieläkin huomaan niiden voimakkaasti apua kaipaavien, takertuvien ihmisten kiehtovan minua mutten päästä sellaisia enää lähelleni. Menneisyyttä, niin lapsuutta kuin aikaa päihdeongelmaisen kanssa mietin usein, mutta jotenkin ne ajatukset menevät ohi ja alan pohtia muuta. Kesää, kukkia, lämpöä, ihmisiä jotka eivät koko ajan ole joitain vailla minusta vaan joiden mielestä olen mukavaa seuraa… Mulla prosessi on ainakin nyt mennyt nopeasti ja helposti verrattuna aikaan jossa voin huonosti pitkään. Kuinka nopeasti olo helpottuu on varmaan hyvin yksilöllistä, riippuu millaiset elämän eväät on saanut kotonaan, kuinka elämä on kohdellut ja millainen on perusluonne. Mutta mun mielestä monen täällä aluella lukevan kannattaa pysähtyä miettimään elämäänsä. Millainen se on nyt nuorena perheenä, muistuttaako näiden ketjujen viisikymmpisten elämää myöhemmin ja onko seitsemänkymppisenä sellainen kuin täällä ketjujen kirjoittajilla? Yksi isoin hyöty mulla terapiassa oli asioiden ulos puhuminen. Voihan sitä täällä kirjoittaakin, mutta täällä saa kirjoittaa mistä haluaa ja jättää osan käsittelemättä. Terapiassa - tai keskustelussa jonkun viisaan ystävän kanssa - tulee kysymyksiä. Näkee hetkellisesti itsensä ja elämänsä ulkopuolisen silmin. Ainakin minulla tuo oli se muutokseen johtanut tärkein juttu. Kiltti olen, auttavainen kyllä - mutta helvetti, minähän olin hyväksikäytetty hölmö, siihen en suostunut enää pitempään!
Kyllä se minulle meni ihan ystävyyssuhteita myöten niin, että aina hain auttajan roolin. Jos jollain oli murheita, olin kuuntelija. Jos tarvittiin apua, olin auttaja. Eikähän siinä sinänsä ole mitään pahaa. Mutta minä hain arvoa itselleni sillä tavalla. Muuten koin olevani arvoton. Silmäni avautuivat ensi kerran terapiassa, kun terapeutti kysyi, onko siitä kuuntelemisesta ollut mitään hyötyä (oli kyseessä aviokriisi). Jouduin vastaamaan, ettei ole ollut. Hän sanoi vielä senkin, että on olemassa nimikin sille, jos joku aina kuormittaa valituksellaan, ja sen nimi on hyväksykäyttö. Tätä piti vähän nieleskellä. Olin mielestäni toiminut niin kristillisesti. Tässä vaiheessa aloin laittamaan rajoja toiminnalleni. Mielelläni autan ja kuuntelen vieläkin, mutta näen jo rajani.
Toinen asia oli se, että en uskaltanut myöntää olevani vihainen. Se oli paha asia. Näitä tunteita on tunnistettu ja opiskeltu. Ja menty välillä vähän liiallisuuksiinkin.
Nyt odotan tuota kirjaa “Tunne lukkosi”. siinä on harjoituksia, kuinka puhua vaille jääneelle sisäiselle lapselle. Turvattomuuden tunne on vielä voimakkaana. Katsotaan, mitä apua siitä saan.
Koko elämä on näköjään oppimista, kun saa langanpäästä kiinni.
Tartu heti siihen mahdollisuuteen, etta lähdet ulkomaille. Olen itse asu asunut yhtä mittaa ulkomailla 20v. Lähdin, kun olin täyttänyt juuri 50v ja ajatellut muutaman vuoden, että elämässä täytyy olla muutakin kuin hyvin palkattu pysyvä työpaikka, rivitaloasunto, porvarilliset ystävät ja vuosittaiset ulkomaan matkat. Tuntui, että oli kapasiteettia paljoon muuhunkin, että hukkasin aikaani toistamalla tuttuja ja turvallisia kuvioita ja että muu mailma menee jossain vinhaa vauhtia ja minä olen siitä sivussa. Et usko, miten elämäsi rikastuu kaikenlaisilla virikkeillä jo arkipäivän tasolla, puhumattakaan kaikesta, mitä mahdollisuuksia ihan uusiin asioihin uudet paikat, ihmiset, tavat, kulttuuri jne tuovat. Sitä kasvaa ihmisenä koko ajan. Siinä samalla, aivan ilman erityistä terapiaa tai käsittelyä, entisen elämän ongelmat ja paha olo asettuvat uusiin mittasuhteisiin. Ne jää taakse ilman työskentelyä. Ne siirtyvät koettujen kokemusten joukkoon, koska elämä jatkuu, Ei kannata takertua ja antaa tulla kiedotuksi negatiivisiin asioihin liian kauan. Pitää opetella olemaan “elastinen” ja pitämään huolta itsestään, pomppaamaan jaloilleen aina vaan kuten kissa. On aika oppia olemaan itsekäs eikä haittaa, vaikka se näin aluksi menisikin vähän ööveriksi, itsesuojelun takia.
Kiitos Mimum. Olen itse asiassa ollut vuosia ulkomailla työssä. Nähnyt monta eri kulttuuria. Joten on hyvin mahdollista, että vielä lähden. Mutta en enää työhön.
Hei! Itse myös painiskelen luopumisen tuskan kans. Olen päättänyt erosta ja mies muuttaa pois ens kuussa…
Haluaisi vielä yrittää, mutta koska mukana alko, raha sotkut, valehtelu ja toiset kumppanit on jotenkin turhauttavaa edes yrittää enää?!
Silti mietin, kannattaako erota… Tiedän että oon hullu, jos jään, mutta jossittelen silti ja lapset käy sääliksi sekä etenkin mies. Kuinka se pärjää, koska näen että ei ole halukas muuttamaan. Menettää kuulemma kaikki! Eikö se alkoholisti ole, kun juo pari kertaa viikossa ja suunta ilman hoitoa ei ilmeisesti ole ilman hoitoa ainakaan ylöspäin…? Sanokaa te viisaimmat. Lähetään yhelle, mutta menee aamuyöhön. Syyllistetään erosta ja ihan kaikesta mua, huoh! Niin väsynyt… 
Hei,
kyllä tuo niin tyypillistä alkoholistin käytöstä on. Ihan samaa oli itsellä, lähdettävä oli. Miehellä sama jatkuu, mutta vastaa itse kohtalostaan nyt, tietää kyllä miten toipua. Lopullista heräämistä turha odotella.
Jos joskus niin tapahtuu, ja on useamman vuoden raitis, ei vain kuivilla, asia toki eri.
Jaksamisia, lasten hyvinvointi ykköseksi.
Hei! Minä vain täälä…
Kiitos vastauksesta.
Kyllä se varmasti näin on, että paras erota. Silti sitä jahkaa ja pähkäilee tekeekö oikein…josko se siitä muuttais tyyliä. Mutta jopa uusi kumppani, joka kuvioissa jo mukana ei tee itseäni mustasukkaiseksi. Sekin jo kai kertoo jotain…Eikö se tästä iloksi muutu jossain välis
Hei MINA VAIN, huolestuttaa, miten kiinni olet vielä miehessäsi, neuroottisesti kiinni, eli hänestä ei ole ollut mitään muuta kuin huolta, hätää, ahdistusta, pelkoa, loputonta pettymystä - tämä ei ainoastaan sinulle vaan myös sinun lapsillesi, ja sinä olet se, joka kannat huolta tämän ihmisen kohdasta. Nyt lopeta! Lopeta ja käännä huomio itseesi ja omaan elämääsi ja lapsiisi, joilla on oikeus äitiin, joka voi hyvin. En tiedä, minkä ikäisiä lapsesi ovat, mutta he karsivät joka tapauksessa jo kuten alkoholistin lapset kärsivät: heitä pelottaa, huolestuttaa sekä sinä että isänsä ja on varmaa, että he jo oireilevat, vaikka sinä ja miehesi, ette sitä huomaisikaan. Lasten isä varastaa käytännössä monia niitä asioita, jotka kuuluisivat heille, sinultakin. Kun miehesi alkoholistina on kypsymätön ja itsekeskeinen sekä vastuuntunnoton, sinulla on toisena osapuolena lapset maailmaan saattaneena velvollisuus antaa heille paras mahdollinen koti ja äiti. Lapsilla on oikeuksia, kun me hommataan ne maailmaan. Lapset tulevat kärsimään edelleenkin alkoholisti-isänsä takia, mutta teille on helpompi, kun hän ei kuulu fyysisesti eikä psyykkisesti jokapäiväiseen elämäänne. Et pysty muutenkaan lopettamaan miehesi juomista. Hän ei sitä lopeta sinun, lasten eikä kenenkään ihmisen takia. Älä elä tässä harhassa, että “pelastat” hänet kestämällä häntä. Lapset odottavat ihan varmasti, että teet aikomasi ratkaisun, koska se ratkaisu ei kuulu heille. Käännä nyt päättäväisesti huomio lapsiisi ensiksi ja sitä kautta itseesi ja huomaat vähitellen, miten koti ja kaikki siinä eheytyvät, kun siinä ei ole enää läsnä sairasta tai sairautta. Sairasta ei hoideta kotona eikä lasten kanssa.
Lue Lopettajien kertomuksia, niistä saat voimaa.