Ehkä tuo ei ole täysin suoraan verrannollinen Suomeen? Moni teki Vietnamissa paljon muutakin sellaista, jota ei enää kotona tehnyt
Mutta ihan mutulla ja pienellä kaveriotannalla arvioiden on jenkkien tyyli muutenkin erilainen. Lähes kaikki sikäläisistä ystävistäni (40-65 vuotiaita) käyttivät college-aikoinaan sekä huumeita että alkoholia suht runsaastikin, mutta perheen perustettuaan tai muuten vaan ikäännyttyään eivät enää. Osalle ei edes pelkkä pilvenpolttelu riittänyt, vaan kokaiini ja jopa trippaaminen kuuluivat opiskeluaikoihin tiiviisti. Vaan ei enää…
Eikä yksikään ollut AA-lainen!
Heips! Mua oikein alkoi huvittaa tuo keskustelu luomuraitistumisesta! Pitäiskö sitä ihan vähän pöyhkeillä sillä, että on luomu, ja olla vähän niinkuin toisen luokan alkoholisti- tai siis lopettaja- jos on jotain kemikaalia avukseen käyttänyt? En siis provosoitunut, vaan oikeasti huvituin… ja että onkohan sitä ihan oikea alkoholisti vai ei, tuokin oli aika hauskaa pohdiskelua. Kiva, että ihmiset eivät aina ota itseään niin kovin vakavasti, vaikka aihe onkin vakava. No ite oon sitä Antabusta ottanut ja ihan tosi pahaan ahdistuskohtaukseen, joka ei kyllä johtunut edes alkoholista pari rauhoittavaa…Mutta lääkkeitä on kyllä totta puhuen oikein tyrkyttämällä tyrkytetty useampaan kertaan, vaikkakaan en siis myöskään ole varsinaista alkoholisti- leimaa saanutkaan vaan kiltin ahdistuneisuushäiriö-diagnoosin. Olen aikaisemminkin täällä pohtinut , voiko olla ihan pelkka alkoholisti, joka ahdistuu vain juomisen seurauksena, kun korkki on kiinni, ahdistus häipyy ja elämä on normaalia. Näin on mun kohdallani. En siis ole edes masentunut enkä ahdistunut, vaan selkeästi juoppo. Tai siis mielelläni entinen, joskin jokusen kerran kaidalta tieltä poikennut. Hitto että odotan sitä päivää, että saan sanoa olleeni vuoden raittiina!!
Kiitos mahtavista vinkeistä! Mielenkiintoa on kovastikin lukea sekä tutkimuksia että omasta surkeudesta kertovia alkoholikamppailuita. Antakaa lisää tietoja näistä. Niin te kaikki luomuilijat, miten te selviätte nyt, kun ei enää aika kulu alkoholin kanssa räpeltäessä? Miten täytätte päivänne? Mä olen aina liikkunut enemmän tai vähemmän, nyt mulla on sille aikaa. Kirjoja on aina tullut luettua, mutta kännissä se harrastus kyllä jäi kokonaan. Nyt keväällä elämä hymyilee. Aurinko paistaa ja kohta lumet on pois. Mut kaikilla ei varmasti tunnu siltä. Aika monelle kevät on rankkaa aikaa.
Onko kellään sellaisia filmejä muistissa, joista on ollut apua ja tukea viinapirun kanssa riidellessä? Voitteko suositella? Vuosi ilman viinaa-kirja oli tärkee lukea, mutta tositylsästi kirjoitettu. Sai onneksi paljon tilaa mediassa. Aika moni rupes silloin varmaan tykönään asioita pohtimaan. Yksi ihan huippukirja oli mulle Drinking, a lovestory-niminen opus. Caroline Knapp kirjoitti sen jo 90-luvulla. Aivan upea ja rajukin monessa kohdassa. Kaunistelematta kerrottu ja hyvin päättyvä tarina. Tykkään kovasti Mato Valtosesta, mutta Rakkaani alkoholi-nimi kirjalleen kuulostaa aika tutulta tuon Knappin kirjan jälkeen Sitä opusta en oo kyllä vielä lukenut.
Meille on paljon tietoa tarjolla. Se on tärkeetä. Ei ainakaan voida sanoa, ettei tiedetty. Ollaan aika mahtavien asioiden edessä, kun ollaan päätetty viettää loppuelämä ilman kaiken pilaajaa. Knapp sanoi jotenkin niin, että syy siihen, että hän joi oli se, ettei hän sietänyt olla omissa nahoissaan. Aika tyhjentävästi kerrottu. Siitä on pitkä matka ruveta tykkään itestään, mutta se on kaiken vaivan arvoinen reissu.
Onko “lääkelopettaja” jotenkin huonompi kuin luomu ? Itse olen lääkkeillä päässyt eroon alkoholista, mistä olen erittäin ylpeä. Ei niitä lääkkeitä turhaan kehitellä, kyllä ne on tarkoitettu ihan käytettäviksi. No mulla on vähän muutakin vaivaa, johon syön lääkkeitä, mutta se ei kuulune tälle palstalle.
Käyn töissä, harrastan liikuntaa (kuntosali, uinti, kesällä myös lenkkeily), harrastan musaa eli soitan bändissä, surhvaan netissä ja kirjottelen tyhmiä juttujani facebookiin ja Päihdelinkin foorumille… Ja lisäksi pitäs miettiä vielä hieman opiskeluasioitakin (yks tutkinto viimestä näyttöä vaille valmis).
Ei oo kuitenkaan järkee ahtaa kalenteria täyteen kaikkea mahdollista tekemistä ja menemistä. Useimmille riittää että käy tavallisesti töissä ja sen lisäks ehkä joku yks mieluinen harrastus. Jos jollain ei oo työtä, voi mennä vaikka tapaamaan vertaisia jonnekin arkipäivisinkin.
Monilla on kans perhe tai pieniä lapsiakin, mulla ei.
Jotain kirjoja lueskelen joskus bussissa istuessa, ja yksi kirja kestää aika kauan. Nyt on menossa Kari Kuulan “Paholaisen biografia : pahan olemus, historia ja tulevaisuus”. Äsken sain loppuun Lamppu Laamasen “Matkalla tuntemattomaan - Pelle Miljoona muiden silmin”, jonka luin tokan kerran.
Mulla ainakin sellaset leffat jotka vie ajatukset pois viinasta ja päihteistä. Esim. kauhuleffat. Mitkään leffat jossa päihteet on keskeisessä roolissa, ei oikein toimi oikeaan suuntaan. Ei edes Reindeerspotting, puhumattakaan Trainspottingin kaltaisesta veijaritarinasta. Christiane F:ää en oo nähny.
Kevät on tosiaan joillekin hankalaa aikaa. Lisääntyvä valo voi tehdä levottomaksi, ja ellei sitä levottomuutta pääse purkamaan jotenkin, voi iskeä masennus ja ahistus. Joillakin valo aiheuttaa sellasta, joitakin ahdistaa pimeys. Sillon hyvät keinot on kalliit. Vielä kalliimpia ku hyvät neuvot.
Olosuhteiden ja elämäntilanteen täydellinen muuttuminen voi tosiaan vaikuttaa hyvin yllättävillä tavoilla; vaikkapa irrottaa ihmisen päihteistä joissa on ollut kiinni tietyissä äärimmäisissä olosuhteissa, kuten sodassa.
Tuo amerikkalaisten Vietnamin veteraanien tapaus on paljon puitu jo vuosien ajan, ja enemmän kaivattaisiin tietoa vaikkapa suomalaisista sotaveteraaneista. Mutta onko aihe suomalaisille liian lähellä että asiaa ei ole paljon tutkittu. (hieman on, esim. Mikko Ylikangas: Unileipää, kuolonvettä, spiidiä. Huumeet Suomessa 1800-1950. En oo lukenut, btw.)
Kyllähän kovia huumeita kului meikäläistenkin rintamaelämässä paljon. Haavottuneiden kipuja lievennettiin morfiinilla ja heroiinilla, osa haavottuneista selvisi elossa ja siviiliin.
Sotatoimissa etenkin hyökkäystilanteessa sotialille annettiin “höökipulveria”, nk. pervitiiniä joka oli metamfetamiinia.
Voisi heittää villejä arvauksia, että monien suomalaisten sotaveteraanien alkoholisoituminen sodan jälkeen johtui paitsi sotatraumoista, myös näiden sodassa saatujen kemikaalien viekkareista ja jälkioireista.
^Ja lievitystä jatkettiin kotiin päästyä usein alkoholilla. Omalla vaarillani oli kranaatin sirpaleita ympäri kroppaa sekä myös päässä muutama. Ennen koteloitumistaan ne liikkuivat ja aiheuttivat sietämätöntä kipua. Viina ja nk. hotapulveri olivat tähän ainoa lääke ja taisivat olla lääke niihin sotatraumoihin myös, joita sielussaan kantoi. Äitini on kertonut hankipaoista ja vaarin hulluudesta jonkinverran, ei paljoakaan, joka on aika tyypillistä sotasukupolven lapsille. Olen ymmärtänyt, että perhe-elämä oli vuosikaudet helvettiä. Vanhemmiten vaari oli lempeä, lapsia rakastava viisas mies, jolta olen oppinut mm. vihdan ja tuohituokkosen teon. Toinen vaari joi osittain samoista syistä ja sai itsensä jätettyä auton alle, kun isäni kymmenen vuotias eli minulla ei ollut kunniaa häntä tavata.
Mukava kun jaksat kahlata läpi myös esirukoilioiden tutkintaa.
Voi että kun siitä olisikin apua , eikä haittaa niinkuin tapahtuu !
Ompa näillä rukoilioilla tapana viestiä ruoiltavalle kuinka olemme puolestasi rukoilleet . Tuossa on syy
Sitten seurauksena voikin jatkaa juomista kun herra hei ja allahi vei kurnau kiss kiss paratiisiin pääsöö joi
tai ei …
Havaintojeni mukaan jotka joku tutkia voisi varmistaa
Kaikki kahdentoista askeleen " hoitotapahtumat"
pohjaa hoitajien haluu olla itse raittiina . Ovat oman raittiuspyrkimyksensä naamioineet toisten auttamisen
suojaverhoon jonka turvin SattumaRaittiit veisuuttaa seurakunnilla ikuisuusvirttään pyyteettömyydestään
Kuin myös, tyhjästä syntynyttä mihinkään perustumaton ainoastaan luonnonlakien seurauksena tapahtuvaa
sattumalta selviytymistä väännelty eri muotoihin koska halutaan selittää Sattuma muuhun muotoon.
Vuodesta vuosikymmeniin jatkuvalla jankkaamisella " hoidosta" muutaman luontonsa pakottamana
raitistuneen hyväksikäytöllä on näyttöihin perustumaton laitoskierre valmis.
Luomulopettaja "yrittää lypsää " meistä ulos jotain raitistavaa .
Tulet saamaan vastaukseksi kaikki mitä on painettu paperille.
Luulemuskirjallisuutta tarjotaan eniten koska - heillä on tehtävä mutta ei vastuuta alkoholistista .
He syöttää jeesuksiaan , koska luulevat sillätavoin pääsevänsä itse taivaaseen
Lue Tipiä ja Sylvesteriä Saat hermoillesi lepoa , jos sullon lapsia lue ääneen !
En tunne olevani sen parempi enkä huonompi lopettaja vaikka tarvitsenki lääkkeitä,
antabus on hyvänä tukena ja muihinki sairauksiin tarvitsen lääkkeet mutta niistä ei enempiä.
Onneksi on olemassa lääkkeitä niille jotka niitä tarvitsevat
Parhaat kiksit saa kuitenkin elämästä ja raakana.
518 päivää selvästi humalassa
Helposti luiskahtaa keskustelu siihen että laitetaan asioita paremmuusjärjestykseen.
Ketjun aloittaja kyseli “luomulopettajia” keskustelemaan tässä ketjussa, eikä mielestäni sisällyttänyt viestiinsä edes piilomainintaa sellaisesta että se mallina muita parempi mitenkään olisi.
Valinnan varaa on, moneen suuntaan. Niin keinoissa kuin halutussa lopputuloksessakin.
Päihdeongelmien hoidossa edelleen kovin herkästi tuomitaan kaikki muut lopputuloksetkin kuin absoluuttinen raittius, vaikka käytännössä monia muitakin hyviä tuloksia saavutetaan. En tiedä mikä saa ihmiset tuomitsemaan kaikki muut kuin omat toipumistavoitteet ja keinot. Oman uskon vahvistamisestako on kysymys?
Kaipaisin enemmän asioita erittelevää, pohtivaa keskustelua jossa erilaisten elämässäselviytymisen keinojen esilletuonti ja niiden taustalla olevien ajattelumallienkin erittely olisi hiukan kiihkottomammin mahdollista, siis ilman kilpailua “paremmuudesta” tai ennakkoasennetta että “minähän aion edustaa just tätä mallia enkä sitä aseta kyseenalaiseksi vaikka mikä olisi…”
Päihdeongelmien hoidossa satsataan aika paljon nykysin myös korvaushoitoon; sekä haittoja vähentävään korvaushoitoon että ns. kuntouttavaan korvaushoitoon, jossa KoHo on tarkoutus tulevaisuudessa ajaa alas ja tukena on psykososiaalista ja yhteisöllistä terapeuttista hoitoa. Viimeksi mainittuakaan tuskin voidaan sanoa absoluuttiseksi raittiudeksi, vaikka monet Suboxone-kuurilaiset näyttävätkin pärjäävän elämässään ihan kohtalaisen ok. Jotkut käyvät aktiivisesti jopa NA:ssa, ja ovat siellä hyväksyttyjä.
Minun tehtävänikään ei ainakaan ole tuomita tai väheksyä kyseisiä hoitomuotoja, mutta saan valita minkätyyppisen toipumisen ja toipujien parissa itse haluan toimia. Ja tietenkin sen, miten itse haluan elää ja minkä aineiden vaikutuksen alaisena.
Se oikeus on jokaisella, paremmusjärjestykseen laittamatta, ja itseään ylentämättä tai alentamatta.
Oikeus valita, huomatkaa, ystävät! Se juuri on addiktiosta toipumista. Ihminen saa takaisin vapauden valita. Addiktio on vapauden vihollinen, ja addiktin kyky valita vapaasti on vaikeutunutta ellei jopa mahdotonta.
Elämässä selviytyy muuten aika hyvin niin että pyrkii huolehtimaan itsestään ja hieman muistakin siinä kun kerkeää.
Aika hyvin sanottu . Minä-keskeisyys ei ole pahasta, koska se liittyy ihmisen rajallisiin mahdollisuuksiin vaikuttaa asioihin. Oma elämä on se ainoa elämä, johon voin ensimmäiseksi ja viimeiseksi tässä maailmassa vaikuttaa. Siksi on minulle parasta keskittyä huolehtimaan ensiksi omista tarpeistani, koska vasta sen päälle pystyn olemaan iloksi ja avuksi muillekin.
Minä-keskeisyys ei siis ole itsekeskeisyyttä, vaan itsesuojelua. Jos eläisin etupäässä muita varten, antaisin fyysisesti ja henkisesti suunnilleen kaikkeni, palaisin loppuun. Minut ehkä muistettaisiin aina avuliaana ja epäitsekkäänä ihmisenä, joka ei vain, onneton, muistanut huolehtia itsestään… Surullisia esimerkkejä näistä uhrautujista tuntee varmaan itse kukin.
Eihän tässä tarvitse kuin katsoa peiliin Minun pitää vieläkin aika ajoin muistuttaa itseäni ‘happinaamariteoriasta’ - ensin itselle, sitten vasta autat naamarin muille. Niin hyvin sisäänrakennettu tuo itsensä ja omien tarpeittensa vähättely meille ‘kilteiksi kasvatetuille’ on.
Mielenkiintoinen aihe pohdittavaksi tämäkin.
Milloin siis itsekukin on mielestään huolehtinut itsestään ja omasta kattilakunnastaan siinä määrin että voi ottaa vastuuta muista ympärillä olevista?
Suurelle osalle maailman väestöä turvattu toimeentulo tarkoittaa sitä että on kaksi ateriaa eteenpäin varmaa… joillekin se raja muiden tarpeiden huomiointiin on jossain siellä kun ensin on itse saavutettu kaikki se mihin nykytekniikka ja sivistys mahdollisuuden antavat.
Jossain noiden välissä liikutaan, itsekukin.
Ei taida ihan vielä siinä monellakaan moraalin esiintuloraja löytyä kun omistaa ne kaksi ihokasta joista toinen pitäisi ohjeen mukaan sille jolla ei yhtään ole.
Mutta useimmilla se tulee jossain.
Missä se itsellä on, voi olla miettimisen arvoinen juttu.
Mutta varotaan nyt ettei mene kilpailuksi siinäkin, suuntaan tai toiseen tai väittelyksi mikä on se ainoa oikea oikeus ja kohtuus.
Henkilökohtaisesti toivon, ettei vastuun ottamista toisista enää kohdallani tarvita. Lapset on kunnialla kasvatettu aikuiseksi ja vastuun lapsenlapsistakin sälytän vanhemmille. Auttaa toki voin
Auttaa voin muitakin. Minulle tärkeitä auttamisen kohteita ovat olleet mm. SPR, AA:n auttava puhelin ja urheiluseurat Vapaaehtoistyötä olen tehnyt parikymmentä vuotta. Kaiken edellytyksenä kuitenkin pidän sitä, että olen itse siinä kunnossa, että kykenen auttamaan. Minun on aivan liian helppo ylittää jaksamisen rajani, koska on niin monesti ollut pakko.
Rajojensa tunteminen on tosiaan tärkeä juttu vapaaehtoistoiminnassakin. Tekemistä kun riittäisi eikä kaikkeen kuitenkaan ehdi.
Ihminen tarvitsee aikaa itselleen ja ainakin osa ihmisistä tarvitsee myös yksityisyyttä, yksinäisyyttäkin, hiljaisuutta ja asioiden selvittelyä itsensä kanssa.
Loppuunpalamisia tapahtuu, ja kaiken järjen mukaan hiukan vastuuta pitäisi olla myös yhdistysten hallituksilla, että pitäisivät huolta toisistaan. Huomaisivat kun jonkun kohdalla menee överiksi ja oma kontrolli jaksamisen suhteen pettää. Aina vaan ei yhdistysten sisäinen koulutus ja valmiudet tahdo riittää, mennään siitä mistä aita on matalin ja kun joku polttaa itsensä loppuun, ollaan aidosti hämmästyneitä.
Kohtuus kaikessa, mutta kun ihminen ei aina siinä pysy vaan vauhti kiihtyy… niin hyvässä kuin pahassakin.
Ajan antaminen itselleen ja riittävä määrä vapaa-aikaa kuuluu myös itsestään huolehtimiseen. On mm. sellasia trendikkäitä sanoja kuin esim. työssäjaksaminen ja työhyvinvointi mutta minusta olisi tarpeen puhua kokonaisvaltasemmin elämässäjaksamisesta ja elämässä hyvinvoimisesta.
Suorituskeskeisyys ja vääränlaiset uhrautuvuus ja ahkeruus polttavat ihmisiä loppuun ja aiheuttavat uupumisia ja masennusta; jopa mielenterveydenhäiriöitä ja joissa määrin päihdeongelmiakin.
Milloinko ihminen on sen verran huolehtinut itsestään että voi ottaa vastuun ympärillä olevista? Eikös vastuu ole jo turhan iso sana jo vertaistuen piiriin? Täysipäinen aikuinen on vastuussa omista teoistaan ja omasta elämästään, mahdollisesti alaikäisistä lapsistaan.
Jotkut on myös työssään jossain määrin vastuussa muista ihmisistä, mutta vain tietyissä puitteissa.
Auttaminen on hieman eri asia kuin vastuu. Auttaa voi vertaistuen keinoin jo siinä vaiheessa kun itsekin on vielä tuen tarpeessa mitä suurimassa määrin. Vertaituen ideakin on, että tukemalla muita auttaa itseään samalla.
Esimerkiksi tällä foorumilla me voimme parhaassa tapauksessa tukea toisiamme, mutta vastuussa emme ole toisistamme tai toistemme kirjoituksista.
Saattaapa hyvinkin olla vastuu liian raskas ja juhlallinen sana tähän juttuun.
Eipä tässä taas muuta voi kuin pyytää anteeksi puutteellista sanavarastoani ja väärää sanavalintaa.
Ehkä kirjoituksestani olisi kuitenkin myönteisemmin suhtautumalla löytänyt väärinvalittujen sanojen takaakin sen ajatuskuvion jota mutinallani hapuillen yritin avata. Nämä juttuni kun ovat juuri sitä, mutisevaa mietiskelyä ja erilaisten ajatuskuvioiden aukomista, eivät tieteellistä tutkittua totuutta.
Vastuunkin raja on kuitenkin joskus häilyvä.
Joskus käy niin että sattumalta joutuu tilanteeseen jossa toisen ihmisen selviytyminen saattaa riippua vaikkapa minun antamastani ensiavun tyyppisestä auttamisesta, ja silloin ohi käveleminen voi sitten saadakin nimikkeekseen vaikka sellaisen kuin heitteillejättö.
Eikö se ole jotain sinnepäin kuin vastuun välttäminen?
Jotkut innokkaammat sanovat sellaistakin että meillä jokaisella olisi vastuuta ihan koko maailman elinkelpoisena säilymisestäkin, mutta siihen en nyt ota kantaa, palataan toisella kertaa…
Vastuukin taitaa olla näitä sanoja, joilla on eri merkityksiä ja vivahde-eroja asiayhteydesta riippuen.
Kyllä, on olemassa auttamisvelvollisuus, ja ensiavun antamisvelvollisuus, jonka laiminlyönti eli ohi kävely tai ohi ajaminen on heitteillejättö.
Mutta tarkotitko aiemmin, milloin ihminen on tarpeeksi auttanut itseään voidakseen auttaa muita. No, tuohon ensiavun antamisen velvotteeseen jos viittais, niin milloin vain. Esim. liikenneonnettomuuden uhria on autettava, vaikka itsellä olisi selkä kipeä. Siis apua annettava parhaan kykynsä mukaan niissä puitteissa kuin itse pystyy.
Myös hätäkeskukseen soittaminen tai muu lisäavun hälyttäminen on ensiapua, ja vähin minkä voi tehdä.
No, kolmevuorotyötä tekee lisäksi katkaisuhoidon työntekijät, ensiapu-poliklinikat, sairaalat, hätäkeskus, selviämisasemat… ja poliisi! Tuttuja instasseja monelle päihteongelmaiselle.
Ja ihan hyvä kun tekee. Kaupungin yö sykkii elämää, mutta se on myös täynnä avun tarvitsijoita… ja auttamistyötä tekeviä. Sekä palkkaa saavia ammattilaisia että vapaaehtoisia.
Sitä opusta en oo kyllä vielä lukenut.
Mitkään leffat jossa päihteet on keskeisessä roolissa, ei oikein toimi oikeaan suuntaan. Ei edes Reindeerspotting, puhumattakaan Trainspottingin kaltaisesta veijaritarinasta. Christiane F:ää en oo nähny.
tai väittelyksi mikä on se ainoa oikea oikeus ja kohtuus.