Kanttoonahan tarkoittanee yleensä toimimattomalla hoidolla siis vertaistukea, joka on itseasiassa itsehoitoa. Ja jos se ei toimi, syy toimimattomuuteen tosiaan on tavallaan omassa itsessä koska vertaisryhmässä kukin käy hoitamassa vain omaa itseään.
Kokeilemisesta ei ole mitään vahinkoa (vaikka huimimmat salaliittoteoriat väittävät että on! : ) eikä se velvoita mihinkään. Jos homma ei tunnu toimivan itsellä, voi kokeilla sitten jotain muuta tai vaikkapa jatkaa päihteenkäyttöä.
LSD:hen lääkekäytössäkin liittynee kuitenkin monia riskejä, ja sen toiminta kunkin päänupissa voi olla varsin arvaamatonta ja aina yksilöllistä.
Miten alkoholismiin vaikuttaa vaikkapa huono trippi? Onhan huonojen trippien tehneitä vissiin mielisairaaloissa pysyvinä asukkeina nykysinkin, vaikka LSD taitaakin olla hieman “poissa muodista”.
En usko kuitenkaan että LSD on paskempaa kamaa kuin nykyajan muuntohuumeet, esim. “aakkoset”, tai etteikö LSD:llä voisi olla joskus jotain myönteisiäkin vaikutuksia.
Ainettahan on kehunut ikinuori pop-pappa Paul McCartneykin, joka käytti ko. ainetta vuosia 60-luvulla.
Itse en kovin vahvasti psyykeeseen vaikuttavia lääkkeitä käytä ollenkaan, mutta huomasimpa Kanttoonan maininneen edellä verenpainelääkkeen. Oma verenpaineeni on kyllä suht ok ilman lääkkeitäkin, mutta
ompa minulla tarvittavana lääkkeenä beetasalpaaja Propral esiintymisjännitykseen! Sain sitä lekurilta kesällä 2011, jottei tarvihtis bändikeikalla kaljalla esiintymisjännitystä lääkitä.
Ihan hyvin on toiminut, oli sitten “kiellettyä” tahi ei.
Minusta on tullut varmaan kuivakka ryppyotsanen tosikko, mutta minusta päihtymyksessä ja päihdeongelmassa ei ole nykysin mitään hauskaa tai nauramisen arvoista. Päihtymystila esimerkiksi sketsin aiheena on yleensä ollut minusta jotenkin noloa katsottavaa, ja herättänyt lähinnä myötähäpeää tekijöitään kohtaan.
No jaa, poikkeuksiakin on! Tietystii Men behaving badly:n kaljatörttöilyt olivat hauskaa katottavaa aikoinaan, ja samoin Fast Show:n se “I was very very drunk” -ukkeli.
Suomalaisista ainoa alkoholinkäyttöä jopa ihannoinut teiteilija jota olen arvostanut, taitaa olla Norpatti elikkä Kiroilevan siilin äiti Milla Paloniemi. Aikoinaan “En vaan osaa” sarjoakuvabloginsa sattui osumaan aika hyvin omiinkin kokemuksiin ja aatoksiin, vieläpä samoihin aikoihin kuin ne piirretttiin. : )
Eihän Heiskasen hahmo päihteissään tuossa ole tai niin itse tulkitsen. Sen sijaan päihteitä on mitä ilmeisemmin käytetty raskaalla kädellä aiemmin. Mainio ja todellinen hahmo mielestäni… Osuu meikäläisen nauruhermoon aika nassevasti.
Olen samaa mieltä. Se mahdollistaa itsensä näkemisen objektiivisesti. Vasta tällöin voi ehkä ymmärtää, miten sairas oma henkinen maailma on. Mielen puolustusmekanismit, jotka aina vain hokevat sinulle, miten hyvä tyyppi pohjimmiltasi olet, kaikesta pahanteostasi huolimatta, tulevat ohitetuiksi. Tällöin voitkin huomata olleesi aina väärässä sen asian suhteen: et olekaan hyvä tyyppi, vaan hirviö. Se on katkera pala, mutta siinä on myös siunaus, joka voi auttaa aivan uuden elämän alkuun rehellisemmältä pohjalta kuin ennen. Hirviöstä ihmiseksi muuttuminen ei ole mahdotonta, kunhan vain päässä “jokin” loksahtaa oikeisiin uomiinsa. 10 vuotta psykoterapiaa ei välttämättä auta mitään. Piinkova addikti voi vetää roolia koko terapian ajan melkein kuin vaistomaisesti, eikä koskaan muutu mihinkään.
Päihtymystila esimerkiksi sketsin aiheena on yleensä ollut minusta jotenkin noloa katsottavaa, ja herättänyt lähinnä myötähäpeää tekijöitään kohtaan.
