Tekisi mieli sanoa, että olen kokeillut kaikkea muuta kuin välinpitämättömyyttä, mutta kaikki on ehkä niin laaja määritelmä, etten yrityksistäni huolimatta taida ihan siihen yltää. Radikaaleimpia olivat viime syksyn erouhkailut, jotka eivät kuitenkaan toteutuneet (“no jos se nyt olisi oppinut ja tietää, ettei voi toimia ihan miten huvittaa välittämättä mun tunteista!”), tosin viimeisin niistä oli sen verran vakuuttava, että saimme tehtyä sopimuksen, josta aikaisemmin jo mainitsin. Se toimi yllättävän hyvin aikansa - minä olin sanomatta ja lisäämättä omaa panostani stressintäyteiseen suhteeseen ja hän piti kiinni sopimuksesta ja pystyin luottaa siihen. Sitten tuli kesäloma ja siinä riemussa sopimus tietysti unohtui.
Tämän syksyn aikana olen jo useampaan otteeseen päätynyt järjelläni siihen lopputulokseen, että tällaisenaan suhde on mahdoton ja jos toinen ei halua tehdä asioita sen muuttamiseksi, niin olkoot sitten. Ei ole ainoastaan minun tehtäväni pitää kyhäelmää kasassa. Kuitenkin jossain vaiheessa, kun tiedän toisen voivan huonosti, palaan siihen pelastajan rooliin hokemaan, että asiat paranee ja nyt kyllä osataan. Ja se toimii ehkä viikon, kaksi tai muutaman päivän. Niin se meni viime syksynäkin. Ja kuinka yllättävää ja odottamatonta onkaan joka kerta, kun käykin toisin ja kotona odottaa ikävä yllätys!
Ei taida olla ihme, että pettymys tuntuu kerta kerralta suuremmalta - siinähän on jo kaksi ihmistä huijannut kuvittelemaan kirkkaan taivaan ja kauniin päivän. Tätä nykyä taidan enemmän olla pettynyt itseeni kuin siihen toiseen, minähän se hyväuskoisena joka kerta odotan jotain muuta. Ja niinhän se kuuluu mennäkin: minä annan tämän tapahtua, en voi toista muuttaa enkä olemisestaan syyttää. Itselläni on mahdollisuus valita toisin (on ollut jo pitkään), enkä silti ole vielä sitä tajunnut tehdä.
En uskalla sanoa, että tilanne olisi tästä mihinkään muuttumassa, mutta nyt on kuitenkin jälleen mennyt monia viikkoja “erillään”, minä elämässä omaa elämääni, viettämässä päiväni tiiviisti oman antoisan työni parissa ja iltaisin ystävien ja harrastusten kanssa. Olen kertonut selkeäsanaisesti, miksi näin on ja minkä haluan muuttuvan, jotta olisi toisin. Tarkoitus on keskustella yhdessä jonain päivänä oikein ajatuksella ja ajan kanssa, pohtia sitä, halutaanko edes samanlaisia asioita, minkälaiseksi tämä suhde toivotaan ja minkälainen kumppani halutaan toiselle olla. Niiden jälkeen sitten voi miettiä, onko tässä mitään järkeä.
Ennen kaikkea haluaisin varmuuden siitä, että näitä “kesiä” ja “syksyjä” ei enää tule. On hankalaa kuvitella tulevaisuutta ja lapsia sellaisen ihmisen kanssa, jolla on vahva potentiaali jatkossakin pistää aina toisinaan elämä sekaisin niin totaalisesti, ettei pysty pitämään huolta itsestään, minä meistä kummastakaan saatika sitten vielä lapsesta. Tuon ajatuksen yritän pitää päällimmäisenä mielessä - perhe ja rauhallinen elämä on niin suuri haave, etten anna tämän muun myllerryksen tuhota sitä. Maailma on miehiä puolillaan, ja varmasti myös semmoisia, joiden kanssa tuo haave onnistuu.
Kello on miljoona, joten kömmin tästä petiin (ja toivottavasti hyville yöunille!) odottelemaan huomista touhun täyteistä päivää. Tuntuu ihanan kevyeltä hengittää, kun keskittyy välillä muuhunkin kuin parisuhdekiemuroihin ja omaan ja toisen pahaan oloon.
Terve Viiri, hyvin kirjoitit ja täyttä asiaa. Välinpitämättömyys on itse asiassa oiva termi kuvaamaan sitä, mitä läheiset yleensä viimeksi tai viimeisten keinojen joukossa kokeilevat. Se voi tarkoittaa monia asioita, kuten “vanhojen toimintatapojen muuttaminen, sanan “EI” käyttöönottaminen, käyttäjän vastuuttaminen omista tekemisistään, omapa on asiasi mutta kamoissa et tule kotiini-asennetta, maksa itse laskusi-kehotusta, no kun mulla ei oo rahaa ja mä kuolen kohta nälkään-pyynnön vastustamista”, ihan vaan muutamia mainitakseni.
Mikä ihme meitä läheisiä riivaa kun me aina vaan haluamme uskoa vuosia jatkuneisiin valheisiin, ja jatkuvasti pettyä ja vielä syyllistää itseämme ja syyllistyä käyttäjän raivosta ja syytöksistä? Miksi emme vaan anna asian olla, ja kokeile nopeammin ja aikaisemmin välinpitämättömyyttä? Onko syynä tiedon puute huumeriippuvuudesta? Olisiko vertaisryhmään tulo heti, kun ongelma tulee ilmi, tarpeen? Pitäisikö tästä puhua ja kirjoittaa enemmän mediassa? Rakkausko se saa silmämme sokeiksi? Vai pelko? Antakaapa palaa ja kirjoittakaa.
Ensiksi kyselisin Mannaryyniltä, kuinka asiat ovat edenneet? Onko tilanne rauhoittunut?
Olipas siinä liuta kysymyksiä. Koetan niihin vastailla oman kokemukseni pohjalta. Alkaa jo huvittaa tämä pitkällinen kirjoittamiseni (erityisesti Kotikanavalla) ikäänkuin tietäisin mistä olen puhumassa; samaan aikaan tuntuu siltä, että on itse jäänyt seisomaan jäätyinein jaloin hankeen enkä ymmärrä yhtään, miksi niin kävi ja mitä tapahtui
Kannabiksesta tekee suden lampaan vaatteissa se, että ainakin nuorille (jota koen itsekin vielä edustavani) se on vaarattomampi, normaalimpi päihde kuin mitä koulun huumevalistus antaa ymmärtää (ihan oikeasti - drugs are bad ei toimi enää, näyttäsivätpä niille videoita näistä “unelmamiehistä”, jotka silmät punaisena jurottaa sohvan nurkassa!). Olen itsekin ollut osallisena niissä piireissä, jossa se kuuluu hauskanviettoon siinä missä alkoholikin. Mutta kannabiksen kanssa on se ongelma, että se on silti laitoin ja jos ja kun ongelmia tulee, ei siitä sovi puhua! Ei sille ongelmalle ole olemassa edes kieltä - pilvihän on vain niin ihanan aine, jota kaiken maan martat yrittää sekoittaa “oikeisiin huumeisiin”! Ja nämä ihmiset voivat tosiaan olla pankinjohtajia, opettajia, aivan normaaleja ihmisiä. Ulkopäin kulissit voivat olla kunnossa, työtkin tulevat hoidettua hyvin, mutta kotioveen koputtaessa totuus voi olla toinen. Tässä kohtaa miellän sen hyvin samanlaiseksi ongelmaksi kuin alkoholiriippuvuudenkin - kotikanavalla olen todennut, kuinka monet nuoret äidit/vaimot tuskailevat sen kanssa, kun normaali opiskelija-aikainen alkoholinkäyttö vain jäi päälle suhteen toisella osapuolella, vaikka toinen kykeni lopettamaan.
Siinä vaiheessa on hyvin vaikea tajuta, että kyseessä on riippuvuus. Itse ajattelin pitkään, että olemalla tarpeeksi hyvä pystyn osoittamaan miehelle, ettei hän tarvitsi näitä päihteitä. Oletin, että muutos tulee tapahtumaan joskus, ettei sen tarvitsisi päivässä tapahtua. Mutta vuosien saatossa, kun oma tilanne on muuttunut ja haluaisi sitä rauhallista hyvää elämää ja toinen eleleekin vielä päihdepäissään nuoruusvuosissaan kykenemättä rakentavaan parisuhteeseen, alkaa viimein kokonaiskuva avautua. Itselleni se raotti verhoaan jo viime syksynä, mutta silloin en vain tainnut vielä olla valmis tajuamaan tilannetta. Rakastin niin kovasti, halusin sen yhteisen elämän ja vielä kun sovittiin, että nyt olisi oikeasti se viimein yritys! Ajattelin, että pelastan hänet, että kaikki tekoni suhteen eteen palkitaan ja että saadaan se onnellinen loppu.
Minun onneni lienee oli nuo loputtomat toiveet ja haaveet tästä kerrasta: mieskin sai oman alan töitä ja varmasti innostuu oikeasta elämästä ja jättää nuoruuden haihatukset taakseen. Noiden haaveiden kaatuessa en voinut enää sulkea silmiäni siltä loputtomalta pahalta ololta, jota toinen aiheuttaa. Minulle oli tänä syksynä aivan järjetöntä käsittää, että mies väittää rakastavansa - ja silti satuttaa päivästä toiseen valitsemalla joko sen jointin tai kaljat! Ja lopulta se kaikki viha ja katkeruus päätyikin siihen, että poistuin paikalta, enkä sinne ole palannut, vaikka mieli on tehnytkin. Helpommaksi tämän tekee itselleni tämä palsta ja tietous riippuvuuksista: enää nuo miehen ilkeät sanat ja teot eivät ole vain kasvotonta pahuutta vaan niille on syynsä enkä kykene sellaista hirviötä voittamaan. Se ikään kuin lohduttaa, tämä ei olekaan vain toiselta suunnatonta ilkeyttä ja alistamista, vaan hän on sen edessä aivan yhtä voimaton kuin minäkin. Varmasti hän rakastaa. Mutta hänen rakkautensa on samanlaista kuin noiden kymmenien muiden kotikanavalaisten puolisoiden. Se on peitetty niin vahvalla peitolla, että sitä on vaikea ulkopuolelta enää rakkaudeksi tunnistaa.
Summa summarum: itselläni se oli rakkaus. Sen lisäksi lienee koukuttuminen niihin hyviin “välitiloihin”, siihen kun on sodan jälkeen rauha maassa ja onni ylimmillään. Miten hyvältä se mies saikaan kaiken tuntumaan, kun välillä teki sen eleen ja oli päivän tai parin kanssani täysin selvinpäin! Pahoilla hetkillä sen sijaan sain voimani haaveista ja unelmista, rakensin sellaiset pilvilinnat, joissa pystyin olemaan jollain kieroutuneella tapaa onnellinen, vaikka todellisuus oli jotain päinvastaista.
Iso asia tämän lopetusprosessin aloittamiseksi oli tajuaminen, että rakkaus ei kestäkään mitä vain. Että “kaiken se kestää ja kaiken se kärsii” on aivan liian paljon vaadittu! Tässä kohtaa olen äärimmäisen feministi: ei meidän naistenkaan (tai ylipäänsä sen hoivaajaosapuolen) tarvitse aina olla vahvoja ja pitää puotia pystyssä! Meillä on oikeus toiveisiimme ja elämäämme ja jos toinen omalta riippuvuudeltaan ja siltä hyvältä, jonka päihteet tarjoavat, ei sitä tajua, niin ei ole muuta vaihtoehtoja kuin tehdä itse se liike. Kotikanavan puolella joku sanoi minulle, että teet rakkauden teon jättämällä tämän miehen: annan hänelle mahdollisuuden kasvaa vastuulliseksi itsekseen. Omat toimeni ja hyysäämiseni ovat olleet hänelle vain mahdollisuus jatkaa valitsemallaan tiellä.
Toinen iso tajuaminen itselleni tuli siitä, että tämä saa tuntua pahalta! Mies oli tietysti toista mieltä, pahaoloni oli vain oma ongelmani. Ketään muuta hänen käyttäytymisensä ei kuulemma häiritsisi! Jotenkin tässä vallitsevassa kulttuurissa on enemmän sääntö kuin poikkeus se, että perheessä kuin perheessä on päihdeongelmia ja sitten ylpeä ihaillaan, kuinka tuo ja tuokin ovat kaikki nämä vuodet jaksaneet. Sulkahattuun, mikä supervaimo! Siinä sitten kilpaa kannatellaan kulisseja eikä kukaan ole kädet kurassa kertomassa naapurille omasta henkilökohtaisesta helvetistään. En minäkään, ennen kuin itkien vuodatin viime syksyn tarinan miehen sukulaiselle ja se tuntui niin samperin hyvältä!
On kai tästä mediassa yritetty puhua enemmän, sosiaaliset rakenteet vain ovat syvässä ja häpeä itse päihderiippuvaisilla että läheisillä suuri, vaikka kuinka siitä yritettäisiinkin puhua. Ei kukaan tuota riippuvuutta huvikseen valitse - oli kyse sitten alkoholista tai muista päihteistä. Silti heidät leimataan ja tulevaisuus voi yksistään olla kiinni siitä narkkarimielikuvasta, joka seuraa perässä. Ja harvoin kysymys on yksinomaan riippuvuudesta, kyllä siihen soppaan tarvitaan myös muita ongelmia. Oma mieheni vaikutti itselleni silminnähden masentuneelta ja huonovointiselta - hän ei kuitenkaan sitä uskonut ja piti ihan normaalina, että hyvä olo päivittäin saavutetaan oluella tai kannabiksella. Itselle se on täysin selvä tosiasia, ettei se olo oikeasti noilla lääkkeillä parane, mutta en tosiaankaan voinut tehdä muuta kuin nostaa kädet ylös. Hän itse sen tajuaa - jos tajuaa.
Nyt siis tyydyn olemaan tämän miehen silmissä kylmä, rakkauteen kykenemätön nainen, joka hänet julmasti hylkäsi. Ehkä hän joskus vielä kiittää, jos vain kykenee käsittämään tämän koko kuvan. Nykyään olen tosin jo miettinyt sitäkin, että olisi varmasti helpompaa hänelle, jos ei käsitä, kuinka hirvittävän olon hän on minulle jatkuvasti, toistuvasti ja vuosien ajan tehnyt. Kaikista eniten haluaisin vain pyyhkiä tämän koko riippuvuuden maailmankartalta ja säästää meidät sekä kaikki muut ihmiset tältä kiroukselta!
Minä olen tässä prosessoinut aika syvältä omia olojani, enkä ole jaksanut kirjoitella. Uppouduin lukemaan kotikanavaa ja sieltähän löytyi ihan runsas määrä näitä miehensä kannabiksen käytöstä kärsiviä naisia. Mikähän siinäkin on ,että eipä löydy miehiä, jotka prosessoisivat päihteitä käyttävän vaimonsa vuoksi? Miehet häipyvät näissä tilanteissa tai lopettavat suhteen alkuunsa, elleivät sitten ole päihteiden väärinkäyttäjiä itsekin. Ja monet meistä naisista jäämme, toivomme ja hoidamme…
On muuten tehokasta lukea näitä samankaltaisia tarinoita, toinen toisensa jälkeen. Itselleni pamahti jotenkin syvälle nyt vihdoin,että en tosiaankaan pysty lopettamaan mieheni kannabiksenkäyttöä. Järjen ja tiedon tasolla olen sen tietenkin tiennyt, onhan sitä hoettu kerta toisensa jälkeen,mutta nyt se selkeni ihan sydänjuuria myöten. Minulta kuoli se toivo, jonka kanssa olen elänyt nämä vuodet yhdessä, alitajuinen ja joskus tietoinenkin toivo,että jonain päivänä meidän elämä on riittävän hyvää, ettei mieheni enää tarvitse huumeita. Putosin aika kaivoon, kun tajusin, että nimenomaan tästä toivosta on luovutettava. Itkin tosi paljon ja olin ihan alamaissa. Koskaan en ole ollut kovin kuolemaakaipaava, mutta noina hetkinä tuntui ihan kutsuvalta sekin ajatus. Kun kerroin miehelleni näistä ajatuksistani, hän sanoi,että niinkö kovaa on sinun elämäsi,kun hän tekee kaikkensa minun eteeni. Enkä tietenkään voi kieltää,etteikö hön kohtelisi minua erittäinkin hyvin,jos unohdetaan kannabis. Raivostuin tosi paljon, jollen edes voi ilmaista omaa pahaaoloani, vaa se mitätöidään. Yhtälailla hän suuttuu, jos ilmaisen hyvää oloani, kun hän on käyttämättä. Yritän manipuloida tunteillani hänen mielestään ja varmaan hän on osaltaanoikeassakin.
Vetäydyin yhtenä aaamuna sänkyyn potemaan pahaa oloani ja hän tulee perässä, eikä kestä sitä että minulla on paha olla. Pyysin,että anna minulle edes oikeus potea minun pahatoloni, jos sinulla on sinun oikeutesi polttaa. Aiemmin olin jo keskustellut hänen kanssaan tästä oman toivoni kuolemasta ja siitä,että haluan olla tästä eteenpäin olla yrittämättä muuttaa häntä, jättää kaiken vastuun hänelle omasta käytöstään ja terveydestään. Ja samalla keskittyä kuulemaan itseäni ja omia rajojani.
Hän on nähnyt kuinka huonovointinen olen ollut ja sanoi minulle viikko sitten,että hän lakkaa polttamasta minun vuokseni, mutta ei lupaa lopettaa kokonaan. Tietysti olen iloinen,ettei hän nyt ole polttanut ja etenkin iloinen siitä,että tämä lupaus ei palauttanut minun toivoani (paradoksaalista hiukan, mutta tarkoitan,että en tuntenut alkavani uudelleen elämään siinä omavoimaisessa hänen muuttamisensa toivossa). Enkä kokenut manipuloivani häntä pahalla olollani,se on todellista. Eli jollain lailla koen vahvistuneeni ja opettelen välinpitämättömyyttä päivittäin.
Hei Mannaryyni,
Olen entinen “aluksi-kannabiksen-vastuullisen-käyttäjän” vaimo. Voisin kiteyttää, että ensimmäiset 10 vuotta oli aluksi satunnaista, sitten säännöllistä “viihdekäyttöä”. Seuraavat 5 vuotta säännöllistä riippuvuuskäyttöä. Sen jälkeen pakonomaista käyttöä ja lopuksi siirtyminen muihin huumeisiin. Loppuosa kesti toiset 15 vuotta. Noihin vuosiin sisältyy paljon ylä- ja alamäkiä, lopettamista, lupauksia ja niiden rikkomista.
Olen lukenut tarinaasi ja minua jäi kiinnostamaan, miten voit?
kiitos viestistäsi. Mielenkiintoista olisi kuulla sinun kokemuksiasi. Kauanpa kesti taas vastaamiseni. Puolitoista viikkoa olin nettipimennossa.
Mitenkä voin ? Tällä hetkellä huonosti. Mieheni polttelee entiseen malliin. Eli on ihan toimintakykyinen, mutta kun hän on käyttänyt sen pisteen yli,että s-äänteet tulee vähän hitaina ja liikkeet ovat pehmeinä, minä tyhjenen kuin ilmapallo. Kaikki energia ja elämäninnostus valahtaa pois. Sitten taas vähän syyllistelen itseäni,miksi reagin näin voimakkaasti,kun hän kuitenkin hoitelee kaikki asiat, vaikkakin hitaammin. Mieheni ei todellakaan muutu sohvalla köllötteleväksi sieneksi vaan on ihan kiva ja huomaavainen. Eli en minä sitä välinpitämättömyyttä ole oikein oppinut kovin paljon. Riitelemme melko paljon ja minä huomaan olevanai täynnä raivoa ,kun hän vakuuttelee, kuinka paljon hän minun eteen tekee ja miksi keskityn vain hänen käyttönsä ja miksi ensimmäiset vuodet olivat hyvä vaikka hän käytti silloinkin. Ja sitten taas mietin,että teen kärpäsestä härkäsen.
Mutta huonosti minä voin ja tarvitsen kyllä varmaankin terapeutin tähän vähän luomaan näkökulmia ja laittamaan asioita kehyksiin. Tällä hetkellä vain asun sellaisessa paikassa,että hyvän sellaisen löytäminen on vähän kiven takana.
Jekaterina,luin toisesta ketjusta,että miehesi on jo kuollut. Olitko loppuun asti hänen kanssa yhdessä? Onko jotain mitä teksisit toisin suhteessa hänen kannabiksen käyttöönsä,kun katsot koko kokonaisuutta taaksepäin ? (jälökennpäinhän ne viisaimmat ratkaisut usein vasta löytyy…)
Tämä palsta on siinä mielessä hyvä juttu, että voi kirjoittaa ja lukea ja kääntyä muiden puoleen silloin, kun ehtii tai on se suurin tarve. Oli yö taikka päivä. Tämä on jotain, mitä olisin itse aikoinani kaivannut paljon. Vaikka minulla oli ystäviä, joiden kanssa asiaa pohtia, on se eri asia kuin “jutella” ihmisten kanssa, joilla on samankaltainen tilanne.
Suoraan kysymykseesi suora vastaus:
Päätin vuonna 1999, että elämässäni tapahtuu muutos. Erosin. Se ei ollut mikään helppo päätös, sillä meillä oli kaksi yhteistä lasta. Toinen ekalla luokalla ja toinen alle kouluikäinen. Mieheni oli alunperin oikein hyvä isä. Hän kävi töissä firmassa, jonka osakas oli. Hoiti työnsä ja perheensä. Sitten hänen elämänsä vain alkoi pyöriä enemmän ja enemmän kannabiksen hankinnan ja käytön parissa, oli paljon valvottuja öitä. Motivaatio käydä töissä laski. Onko työ ja perhe jokin elämän tarkoitus?, hän kyseli. Hänellä oli paha olla. Tässä kohtaa tulee se, mitä kysyit. Olisiko pitänyt tehdä jotain toisin? Varmaankin.
Hän väitti, että työ ahdistaa, hän haluaa lopettaa sen. Kuvittelin, että kannabiksen käyttö vähenee, kun hän ei käy töissä, joka kerran ahdistaa. Olin väärässä. Nyt hänellä olikin päivät pitkät aikaa poltella. Hän myi omaisuuttaan ja sai siitä rahaa. Yhä hän haki lapset tarhasta, teki ruuat, oli siis hyvä aviomies. Mutta minä tunsin samoin kuin sinä: raivoa, suuttumusta. Hänen ja omasta käytöksestäni. Olin se samanlainen kyyläävä äiti, josta täälläkin on puhuttu. Mietin myös, olenko vain suvaitsematon keskiluokkainen ihminen? Näin mieheni välillä sanoi.
Miten kävi? Hänestä tuli vähitellen aina vain välinpitämättömämpi kodin- ja lastenhoidon suhteen. Hän alkoi saada psykooseja. Lopulta hän lähti A-klinikan järjestämään laitoshoitoon. Palasi, yritti töitä, retkahti, meni hoitoon. …Tämä oli pitkää sumuista aikaa. Tunnelin päässä ei ollut kuin junan valo. Voimani olivat vähissä ja jotta kaikki emme olisi sairastuneet, päätimme erota.
Voi olla, että hän oli alunperinkin psyykkisesti epätasapainossa, joka tapauksessa ainakin kannabis oli tehnyt vuosien aikana tehtävänsä.
Asia, jonka nyt tekisin toisin: taistelisin vielä raivokkaammin oikean hoidon puolesta. Pakottaisin hänet terapiaan. Kokoaisin sukulaiset ja ystävät ja työtoverit tiukkaan yhteisöön, joka tukisi ja pakottaisi hänet tervehtymään. Vaatisin pitkää, pitkää hoitoa.
Eron jälkeen välimme olivat hyvät, lapset vierailivat hänen luonaan ja hän kävi hoitamassa lapsia tarpeen tullen meillä. Viimeisen parin vuoden aikana välimme olivat menneet huonoiksi syistä, joihin en tässä mene. Näimme hänet viimeisen kerran tyttäremme Prometheusjuhlassa kolme vuotta sitten. Hän oli selvästi huonossa kunnossa. Paluumatkalla ystäväni autossa hän oli ollut pitkään hiljaa. Lopulta hän oli kysynyt, miksi hänen elämässään kävi näin? Ainut hyvä asia, minkä hän oli mielestään saanut aikaiseksi, oli hienot lapset.
Minua harmittaa ja surettaa suunnattomasti, ettei hän ole näkemässä, miten upeita heistä onkaan varttunut! Hän kuoli kuukauden päästä tuosta tapaamisesta.
Mitä tekisin toisin: en kuuntelisi hänen selityksiään, miksi hän polttaa, sillä hän oli väärässä.
Vastauksesta tuli pitkä, mutta se vaati perusteluita
Toisen jälkiviisaus voi kuitenkin auttaa jotakuta toista. Mitä luulet, Mannaryyni?
Kiitos vastauksestasi Jekaterina. On tosi opettavaista kuulla kokemuksia, joissa ei olla enää tilanteen keskellä, vaan nähdään koko linjaa. Surullista luettavaa tuo alamäki. Sitä haluaisi aina hiukan uskoa niitä vakuutteluja ,kuinka haitatonta kannabis on mitä mieheni jaksaa aina vaahdota. Ja muuten hän ei ole mielestään lainkaan addikti (huom, polttelu 2-3 x /pv)- Pelkään juuri sitä, että kannabis muuttaa psyykeä, niinkuin sanoit,että välinpitämättömyys työtä perhettä ym kohtaan lisääntyi. Enkä tietysti ikinä haluaisi uskoa ,että minun mieheni menisi vahvempiin aineisiin, onhan hän niin kauan käyttänyt vain kannabista. Mutta entä jos se ei enää jonain päivänä riitäkään ? Pelottavaa.
Olen paljon myös miettinyt ,kun sanoit,että taistelisit raivokkaammin oikeamman hoidon puolesta. Miehenihän ei totisesti koe tarvitsevansa hoitoa, koska hänellä on jo lääke. Mutta joka tapauksessa tämä kommenttisi antoi minulle rohkeutta ja varmuutta siihen,että haluan puhua joidenkin mieheni perheenjäsenten kanssa asiasta. Tähän asti olen vaiennut ,vaikka he varmaan tietävät käytöstä, tosin en usko että he osaavat kuvitella yhtään, kuinka kiinni hän on aineessa.
Olen nyt kiroitusyhteydessä terapeuttiin, joka tiivisti hyvin tätä ongelmaa sanoen jotain tähän tapaan: " huume joka tapuaksessa leikkaa osan tunneskaalasta pois ja toinen elää toisessa todellisuudessa. Tällöin yhteyttä ei synny ja yhteys on kuitenkin se ,joka parisuhteessakin tuo sen suurimman ilon ja merkityksellisyyden…" Ilmankos tässä vähän ilottomana ja merkityksettömänä vaellan…
Jekaterina, tuo on juuri se ajatus, joka pyöri jossain vaiheessa kovasti mielessäni. Tästä toimintatavasta olen kuullut elävän selviytymisesimerkin. Erään sukulaiseni vaimon ystävän poika oli vähän yli parikymppisenä koukussa koviin huumeisiin, suonensisäistä käyttöä päivittäin. Tämän nuoren käyttäjän täti kokosi suvun yhteen - ihan kuin amerikkalaisissa tv-sarjoissa - ja pojalle pidettiin tiukka puhuttelu. Sovittiin, että poika muuttaa tätinsä luo toiselle paikkakunnalle, kauas kamaympyröistä. Täti piti tiukassa otteessa poikaa, oli selkeät säännöt ja rajat kuin laitoksessa! Poika alkoi käydä NA-ssa ja vähitellen löytyi myös työpaikka. Helppoa se ei ollut kummallekaan. Vieroittautuminen kesti noin vuoden, sen aikana oli toki pari kolme retkahdusta. Nyt tämä poika on kolmekymppinen, naimisissa, kolme pientä lasta ja hyvä työpaikka. Hän on onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä ja kiitollinen suvulleen pelastamisesta.
Kaikkien kohdalla ei varmaan tällaiset pelastamisyritykset onnistu. Olen silti jossain määrin katkera, etten itse ole saanut sukulaisten ja läheisten vahvaa tukea ja apua, vaikka kaikki tiesivät poikani huumeiden käytöstä lähes alusta saakka. Edes aviomieheltä en ole kokenut saavani sellaista tukea, jota olisin toivonut. Siis konkreettisia tekoja, ei vain lätinää ja keskusteluja. Ja itsellenikin olen vihainen, etten ole ollut tarpeeksi tiukka ja vaativa hoitojenkin suhteen.
Tämä on myös asia, joka kaduttaa. Olen mennyt mukaan pojan ajatussyövereihin ja selityksiin hänen huumeiden käyttönsä syistä. Olen mm. uskonut, kun hän on nettitestejä testyään ja kirjoja luettuaan kertonut, että hänellä on ADHD ja että hän sen vuoksi tarvitsee huumeensa. Myös muita diagnooseja hän on itsestään löytänyt ja vakuuttanut minutkin niistä. Hän on tosin niin hyvä puhumaan, että jopa hoitohenkilökunta on uskonut häntä. Enää en niihin usko, sillä tiedän että hän on ollut väärässä.
Poikani on nyt 25-vuotias ja haluaisi vihdoin lopettaa huumeiden käytön. Se on nimittäin vienyt häneltä niin paljon: niin fyysisen kuin psyykkisen terveyden, ihmissuhteet, talouden ja toimeentulon, vuosia on mennyt hukkaan. Miksi sen pitää mennä useimmiten näin pitkälle? Lopettaminen on tässä vaiheessa kaikista em. syistä niin vaikeaa. Olisipa toimittu toisin… Olisipa hän itsekin ymmärtänyt aikaisemmin…
Näiden Vilpolan keskustelujen lukeminen on ollut minulle todella tärkeää. Paitsi että olen saanut vertaistukea, olen myös oppinut ymmärtämään tuota addiktiosairautta paremmin. Vielä on varmasti opittavaa, se minkä teoriassa jo tajuaa, pitäisi vähitellen myös sisäistää ihan kunnolla.
NM, onpa sillä suvulla ollut hienoa yhteisöllistä toimintaa. Kyllä näiden asioiden kanssa itsekin olen saanut ihan itsekseni toimia. Onneksi exä nykyään jeesii ja tyttäretäni on aina ollut iso apu , mutta siinä se sitten onkin. Mummo haluaa vain mallikelpoisia lapsenlapsia, joilla voi kehuskella Martta-illoissa Olen huomannut, että ihmiset pelkäävät huumeongelmaisia ja karttavat mielellään
Hei Nurturing Mother,
Poikasi on vielä kuitenkin niin nuori ja jos hän haluaa lopettaa, niin mikään ei ole myöhäistä. Tue häntä kaikin tavoin. On hirvittävää, että ihmisen pitää käydä pohjalla ymmärtääkseen tehdä muutosta. Vaikeaa se varmasti on, mutta ei mahdotonta, kuten tuo tuttavasi esimerkki kertoo.
Meillä ystävät tiesivät ongelmista, sukulaisista osa, mutta jotenkin kaikki hyssyttelivät. Riippuvuuden vahvuutta eivät näe kuin ne, jotka elävät aivan rinnalla. Vähän itsekukanenkin yritti puhua, mutta sellainen kunnon kimppatyö puuttui. Hänen siskonsakin heräsi tilanteeseen vasta, kun olimme eronneet. Silloin hän pyysi minua auttamaan miestäni, mutta olin juuri saanut omat voimani takaisin ja totesin hänelle, että olin tehnyt osani vuosikausia, minusta ei enää ollut tukijaksi. Ja toisaalta katsoin, että minun tehätäväni siinä vaiheessa oli kasvattaa lapsia ja antaa heille turvallinen kasvuympäristö. Olin helpottunut, ettei meidän enää tarvinnut pelätä ja elää siinä sumussa.
Toivon kovasti voimia sinulle ja pojallesi! Vaihdetaan ajatuksia täällä.
Hei kaikki,
Jekaterina, en ole vielä puhunut mieheni perheen kanssa, tapaan heitä vasta jouluna. Ajattelin ainakin ensin puhua vain hänen siskonsa kanssa. Minua vahvistaa kovasti sinun kokemuksesi. Ehkä juuri sen vuoksi,että hänkään ei käyttänyt muuta kuin kannabista (lukuunottamatta ihan viimeisiä hetkiä). Koska niin paljon aina törmää siihen puolusteluun, kuinka vaaratonta se on.
Ja todellakin se niistä selitysten kuuntelemisesta on turhaa. On niin helppo alkaa uskoa hiukan niihinkin. Kannbiksen käyttäjillä on minun mielstäni melkolailla sama litania (tuktimuksista monien sairauksien hoidossa), mitä he hokevat kun puolustavat käyttöä. Ja todellakin sillä litanialla on kovin vähän tekemistä niiden arjen hankaluuksien kanssa, mitä läheinen kokee. Vähän huvittavaakin oli todeta,että minulta kesti melko kauan huomata, kun mieheni sanoi käyttävänsä kannabista kroonisen selkävian vuoksi, että hänellä siitä huolimatta on lähes aina selkä kipeä.
Hei Mannaryyni,
On varmaan oikea ajatus aloittaa keskustelu siskon kanssa. Hän varmaan tietää jo tilanteesta. Kun mieheni kuoli, minun ja hänen siskonsa yhteys tiivistyi todella paljon. Olimme olleet ystäviä nuorempana, mutta moni asia oli erottanut meitä välillä. Kun järjestimme yhdessä hautajaisia, koimme paljon yhdessä. Molemmat totesimme, että olisimmepa jo paljon aiemmin ymmärtäneet toimia yhdessä määrätietoisesti. Hän ei vain ollut nähnyt ongelmaa niin vakavana kuin se oli. Enkä itse ollut riittävän ponnekas ottamaan muita mukaan. Tämä on sitä jälkiviisautta, jonka toivoisin olevan viisautta muille, jotka nyt ovat samassa tilanteessa.
Totta puhuen, minua huvitti tuo selkäkipu…mutta itse olen ollut vielä hölmömpi Tai halu uskoa rationalistisiin tai ihan mihin vain selityksiin oli voimakas.
“Vain” kannabista. Niin. Ikävä kyllä jo ennen opiaatteihin siirtymistä oli jo tapahtunut paljon. Tuo viimeinen vaihe oli yllättävän lyhyt. Eli se porttiteoria ei ole se ainoa kauhistus, vaan se, miten kannabis muuttaa psyykettä. Miten se ihana, rakastava isä voi jättää pienet lapset Roihuvuoressa talvella turvaistuimiin autoon odottamaan, kun isä lähtee johonkin asuntoon odottamaan myyjän paikalle sapumista? Hän itse kertoi paljon myöhemmin, että lapset olivat yksin autossa ainakin tunnin. Tämä on vain pieni esimerkki siitä, miten aineen hankinta menee kaiken ohi.
Vanha ketju jota aloittaja tuskin seuraa, mutta ansioituneena kannabiksen (ja muiden huumeiden) käyttäjänä ja monenlaisia huumeisiin liittyiviä parisuhdeongelmia kokeneena ja nähneenä ajattelin kommentoida hieman.
Kannabiksen satunnaiskäyttööön (kerran viikossa tai harvemmin) ei yleensä liity ongelmia. Haitat tulevat ilmi vasta pitkään jatkuneessa päivittäisessä tai lähes päivittäisessä käytössä. Kannabiksen kohdalla suurin haitta on itse savu, jos siis kannabista käytetään polttamalla. Haitat ovat tällöin verrattavissa monelta osin tupakan polttoon. Kannabiksen haittoja voi vähentää käyttämällä höyrystintä (vaporizer) tai nauttimalla aineen syömällä. Muistia ja motivaatiota aine heikentää kun käyttö on jatkunut tiheänä pitkään. Mitä tulee miehesi käyttöön, niin mainitsemasi kolme kertaa päivässä on paljon. Kyseinen määrä aiheuttaa jo lievän fyysisen riippuuden, joten seinään lopettaminen aiheuttaa todennäköisesti ainakin tilapäisiä univaikeuksia ja ärtyneisyyttä.
Kannabis aiheuttaa ihan oikeita sosiaalisia ongelmia siinä missä muidenkin pähteiden käyttö, vaikka terveydelliset vaikutukset eivät olekaan verrattavissa ns. koviin huumeisiin tai alkoholiin. Oman kokemukseni mukaan käyttöä lähdetään kannabiksen kohdalla vähentämään vasta sitten, kun yksilö kokee käytöstä aiheutuvan konkreettista haittaa.
Suosittelen, että jollain tavalla suostuttelet miehesi kokeilemaan, siis vain kokeilemaan vaikkapa kahta viikkoa ilman polttelua. Kun itsellä oli takana useita vuosia kannabiksen päivittäiskäyttöä ja päätin pitää kahden viikon tauon, yllätyin kuinka energiseksi ja motivoituneeksi itseni tunsin. Tämä kannusti osaltaan myöhemmin vähentämään käyttöä.
Miehesi kohdalla polttelun lopettaminen kokonaan kuitenkin on epärealistinen tavoite. Voit silti vaatia mieheltäsi selkärankaa pitää taukoa kannabiksesta tai ainakin vähentämään polttelua. Realistinen tavoite vähentämiselle voisi aluksi olla vaikkapa polttelun rajoittaminen vain joka toiseen päivää. Jos käytön saisi rajattua esimerkiksi vain viikonloppuun, parisuhteenne laatu paranisi varmasti jo merkittävästi. Tämä palvelee myös miehesi etua, koska päivittäin käytettynä kannabis menettää taikansa. Harvemmin käytettynä yhdestä käyttökerrasta saa enemmän irti. Näin siis oman kokemukseni mukaan.
Ei kannata alkaa vänkäämään terveyshaitoista, vaan tuoda esiin että sinä koet hänen runsaan käyttönsä negatiivisesti. Sehän se todellinen syy ahdinkoosi on (ellen aivan väärässä ole), eikä itse kannabis. Narkomaani tuntee aineensa, tietää sen haitat ja hyödyt ja siksi keskustelu terveysvaikutuksista on yleensä hyödytöntä. Sen sijaan kiinnitä siis huomio siihen, miten et esimerkiksi pysty olemaan hänen kanssaan samalla aaltopituudella kun hän polttelee ja sosiaalisiin haittoihin. Kerro että pidät hänestä enemmän selvin päin.
Täällä sitä ollaan Muumilaakso. Kiitti,kun nostit mun ketjun ja sait minut innostumaan kirjoittamaan.Kiva kuulla asioita käyttäjän näkökulmastakin. Liitin tuohon alas mitä olen kirjoittellut tänä vuonna jonkun toisen ketjuun, voidakseni sitten taas joskus lukea,miten on mennyt.
Niinkuin allaolevasta näkyy mieheni on pitänyt jotain taukojakin,mutta valitettavasti hänelle ei ole tullut riittävää ajatusta siitä,että elämä voisi olla mahdollista ilman marihuonaa. Siitä olen kanssasi samaa mieltä,että totisen hedelmättömiä keskusteluyt eduista ja haitoista ovat käyttäjän kanssa. Mutta siitä taas eri mieltä ,että käyttäjä tuntisi aineen kaikki ahitat. Ainakin mieheni kohdalla hänen on tosi vaikea,jopa mahdoton tutustua hyvin tehtyihin tutkimuksiin,joista on löydetty selkeitä haittoja.Mieluusti hän alkaa jauhaa sitä aivopesulta kuulostavaa nauhaa,miten se auttaa Alzheimeriin ja on luonnollinen aivoille jne…En mäkään ota syöpälääkettä, jos mulla ei ole diagnosoitu syöpää (viitaten Alzheimeriin…).
Kaikki olen kertonut miehelleni, mistä en pidä hänen käytöstään.
Ja kuten allaolevassa kerroin olen sen lähes lopettanut ja keskityn enemmän omaan olooni ja elämääni. Se on ainakin nyt tuntunut hyvältä, se valtaisa väsymys alkaa väistyä,jonka nyt koen,että tuli siitä,että minulla oli se toive,että kun tarpeeksi kerron ja ilmaisen ja yritän kontrolloida hänen käyttöään,että hän lopettaisi. Enkä suostu ottamaan mitään vastuuta tai häpeää hänen tyhmyydestään pilvessä. Nyt enemmän vain opettelen hyväksymään,että se,että hänen käyttönsä ei ole minun vallassani oikeastaan yhtään, voin päättää vain omista rajoistani ja omasta elämästi ja siitäkin sen mukaan mitä Luoja suo.
Mutta on se vaan karsee tuo riippuvuus. Ja jonkun tutkimuksen mukaan pitkän käytön jälkeen voi mennä jopa kaksi vuotta ennenkuin aivokemiat palautuu. ja tietysti ne pitkäaikaiskäytön pysyvät vauriot eivät nekään mitään hauskoja ole. Päivittäisessä elämässä aika häiritsevää on myös,kun mieheni ei muista tuon taivallista jostain asiasta mitä olemme vaikkapa pari päivää sitten asiallisesti jutelleet. Tosi kivaa.
Marihuana on todellakin huume,joka tekee fiksunkin ihmisen typeräksi.
Alla olevan olen kirjoittanut 5.2.2012
“Kaikki sympatiat Eldille. Kavin lukemassa oman ketjuni ja hammastyin,etta on jo reilusti yli vuosi kun sinne viimeksi kirjoittelin. Olen kylla lueskellut taalla, mutta kirjoittamiseen en ole inspiroitunut.
Minua auttoi todella paljon se mita Jekaterina vastasi kysymykseeni ,mita olisi tehnyt toisin suhteessa mieheensa kaikkien kokemusten vuosien jalkeen. Han vastasi ,etta juuri avoimuus asiasta ja enemman tyota, etta asianomainen menisi hoitonn (jotenkin nain muistelen).
itse luulen ,etta olin omassa pohjassani laheisriippuvuudessa juuri noihin aikoihin,kun kirjoittelin. Ihmeelliseen vasymykseen ja epatoivoon ja kuolemanajatuksiin se minua ajoi.
Puhuin mieheni perheen kanssa ja jopa anoppini kanssa. Kaikki olivat kylla tietoisia mieheni kaytosta, mutta eivat varmastikaan ihan siita riippuvuuden asteesta. Kaikki tukivat minua ja sanoivat olevansa valmiita auttamaan jos haluan,etta he puuttuvat asiaan. Minua helpotti tama jo tosi paljon.
Toinen mita olen sitten tietoisesti edelleen opetellut,on se etta irrotan itseani siita turhasta toisen muutosyrityksesta ja pidan omia rajojani. Enka tue pienintakaan asiaan, mika auttaa huumeiden kaytossa. Aiemmin suostuin esim. etta ajoimme jonkun mutkan, mista tiesin etta han hakee huumeensa.
Nykyaan han polttaa vahaisempia maaria kuin ennen eli sellaista pahaa jumittamista ei ole juurikaan nahtavissa. Mutta kaytto on edelleen pari kolme kertaa paivassa pikkusauhut. Viimekesana oli taas parin kuukauden tauko kesalomalla ja se eka kuukausi oli tosi inhottava,kun hanelle tulee ne vieroitusoireet. Artymys suurimapna. Han oli mm. 5 paivaa muristen vain valttamattoman minulle, vaikka meilla ei ollut mitaan riitaa. Mutta han aina vieoritusoireissaan luultavasti kokee,etta mina olen se rajoittaja ja silloin se agressio kohdistuu minuun. Vaikka tamakin paatos olla polttamatta kesaloma oli hanen omansa. Toinen kuukausi olikin sitten ihana,kun sain kunnon yhteyden mieheeni. Sita vain ihmettelee silloin kun on ne viekkarit ohi,etta miksi ihmeessa tuo mies tarvitsee sita. Mutta se addiktio on niin kova ja kesaloman vietamme toisessa ymparistossa ja kun palaamme sama meno jatkuu.
Mutta joka tapauksessa minulla on rauhallinen olo talla hetkella. On tama kai sitten sellaista omaa hiljaista kasvamista. Eroamiseen en ole kokenut nyt tarvetta, mutta se mahdollisuus on minulle aina auki. Yritan olla uhkailematta miestani lahdollani, mutta sen olen sanonut,etta valitettavasti se mahdollisuus minun taytyy pitaa ajatuksissani varraventtinlina jos vasyn liikaa. Yritan olla antautumatta hedelmattomiin keskusteluihin marihuanan haitoista ja eduista. Mutta ilmaisen kylla, jos en halua/jaksa olla hanen seurassaan jos on liian pilvipaissaan.
Taman nyt olisin voinut kirjoittaa omaankin ketjuuni,mutta tuo otsikko nyt inspiroi. Niin salakavala huume tuo kannabis,jota yritetaan kaaria lempeyden viittaan.”
Hienoa että miehesi on pitänyt taukoja. Mainitsinkin että käytön lopettaminen kokonaan on epärealistinen tavoite. Käytön vähentäminen sen sijaan lienee mahdollista ja sitä on ilmeisesti jo tapahtunutkin. Satunnainen käyttö harvoin aiheuttaa ongelmia.
Kyllä ne haitat on tiedossa. Käyttäjä vain arvioi hyödyt haittoja suuremmaksi. Monen mielestä lähimuistin heikentyminen ja alentunut motivaatio ovat hyväksyttävä hinta maksettavaksi kannabiksen tuomasta olotilasta. Kannattaa muistaa haittojakin arvioidessa aina mittasuhteet. Lähimuistin ongelmat ja alhainen motivaatio eivät vielä ole kovinkaan vakavia haittoja verrattuna muihin päihteisiin.
Myös tupakoinnin on todettu ehkäisevän Alzhaimerin tautia, mutta silti lääkärit eivät jostain syystä suosittele kyseistä tapaa.
Pitää paikkansa, mutta vaikka kannabis vaikuttaa “aivokemiaan”, tämän vaikutuksen merkityksestä kiistellään. Aiheuttaahan alkoholikin hermovaurioita, mutta silti yhden viinilasin nauttimisesta koituvat haitat ovat melko vähäisiä.
Kannabis ei ainakaan tämänhetkisen tiedon mukaan sisällä myrkyllisiä yhdisteitä. Merkittävin psykoaktiivinen yhdiste tetrahydrokannabinoli (THC) ei sekään ole myrkyllinen. Sen sijaan kannabiksen käyttäminen polttamalla tuottaa myrkyllisiä yhdisteitä, jotka vaurioittavat keuhkoja. Savun hengittäminen on kannabiksen kohdalla aito ongelma. Tilannetta ei paranna se, jos samaan aikaan poltetaan tupakkaa.
Tästä olen samaa mieltä. Riippuvuus ja ylenmääräinen käyttö johtavat aineesta riippumatta ongelmiin. Ongelmien vaikeusaste toki vaihtelee.
Tästä lienee hyvä lähteä. Jokaisessa parisuhteessa on ongelmia, mutta niihin ei kannata kiinnittää liiaksi huomiota. Miehessäsi on varmasti paljon hyvääkin, et kai muuten hänen kanssaan olisikaan. Uskon että tästä kannabisasiasta huolimatta voitte viettää onnellista yhteiselämää. : )
En tiedä, onko täällä vielä keskustelua ihmisten kesken aiheesta. Tuli itselle mieli liittyä keskuteluun kun on niin samaistuttavaa tekstiä täällä. Itselläni tilanne, että kumppani polttelee ns. kausittain. Voi olla välissä 2kk tai jopa puoli vuotta ettei polttele. Sitten ostaa ja polttelee vähintään 2 viikkoa putkeen, joskus kuukauden. Kesä ja hänen kesäloma on aikaa kun polttelee paljon jopa sen kuukauden putkeen sitten viikko väliä ja taas pari viikkoa yms. Näinä aikoina polttelee joka päivä 3-6 piipullista päivässä. Sanoo minulle ettei tämä ole paljon, koska niissä piipullisissa riippuu kuinka paljon kannabista niihin laittaa. Itse olen ollut ummikko asiassa. Tietänyt että toiset polttelee ns. viihdekäytössä/viihteellä. Ja kun hän seurustelun alku vaiheelle sanoi polttelevansa joskus luulin sen tarkoittavan juurikin sellaista ei kahden viikon putkia. Itsekin olen verrannut asiaa alkoholismiin, jota hän ei ymmärrä yhtään koska ovat kuulemma täysin eri asiat. Minusta ei. On ikävää kun puhutaan vaikka että katsotaan yhdessä elokuva ja toinen lähinnä on poissa oleva kokoajan siinnä omassa kuplassaan. Ja sammuilee istualteen eikä minun näkemyksen mukaan edes katso elokuvaa kanssani. Tunnistan myös tuon, että jotain jutellaan niin selvinpäin ei muista juttelusta mitään. Tällä hetkellä sopimus ettei hän polttele mnun läsnäollessa, että joko yöllä (tämä edellyttäen että saa itsensä sänkyyn asti nukkumaan) tai poissa kotoa. Aikaisemmin kun on poltellut ja jäänyt valvomaan on nukahtanut sohvalle niin että kaikki valot on päällä, tv on sammunut itsestään yms. Mikä häiritsee minua, koska hän ikäänkuin sammuu päihtymyksestä eikä kykene huolehtimaan tämmöisiä pieniä asioita.
Olen huomannut, että ihmiset pelkäävät huumeongelmaisia ja karttavat mielellään 
