Lopullinen pohja

Aina välillä käyn täällä ärisemässä milloin mistäkin turhasta. Varmaan monille jäänyt meikäläisestä sen takia vähän paskanmaku suuhun, mutta en minä sitä oikeasti ole tarkoittanut. Minun elämäni on vaan tähän asti ollut yhtä helvettiä ja kun vanhemmat on juoppoja ollut niin pitkään kuin muistan, niin en varmasti ole oppinut sellaisia asioita kotona mitä jokaisen meistä pitäisi osata. Kaikki on ollut yhtä sekoilua ja synkkää paskaa.

Olen koittanut saada tolkkua siihen väkivaltaisessa alkoholistiperheessä asumiseen, jossa tottakai itse olin lapsi. Ei siinä vaan ole mitään tolkkua. En saa koskaan selville sellaisia vastauksia jotka haluaisin, koska niitä ei ole, tai jos on, niin vanhempani kieltävät ne itsekin.

Oma taistelu alkoholin kanssa alkoi jo 12 vuotiaana ja on jatkunut ihan viime päiviin asti. Nyt olen ollut ehkä viikon juomatta ja olo on jo parempi, mutta se mikä minut lopulta pysäytti miettimään, oli viime vuonna tapahtunut pahoinpitely, jossa itse olin asianomaisena. Eksyin vähän liian vaaralliseen porukkaan ja tottakai sain turpaani. Tietysti olin siinä vaiheessa ihme sekopää kännissä ja soitin poliisit näiden tyyppien perään ja niinpä koko vuoden olin ihan kusessa ja paskassa, kun pelkäsin kostoa. Pelkään sitä vieläkin, koska torstaina käräjöitiin asiasta ja vaikka sakkorangaistuksella selvittiin, niin se oli aika hemmetin iso.
Olen tehnyt hieman varotoimenpiteitä jotta kaveri ei saisi selville missä asun ja joutunut jopa miettimään nimen vaihtamista.

Tässä kohtaan uskallan rehellisesti itselleni myöntää, että elämässä on saavutettu lopullisesti pohja. Mitään tätäkään ei olisi koskaan tapahtunut ellen olisi sinä päivänä lainannut rahaa ryyppäämiseen ja mennyt baariin. Alkoholi on aiheuttanut ihan kaikki ongelmani, jopa ihan lapsuudenkodissani. Ilman viinaa siellä tuskin oltaisiin tapeltu nyrkein ja uskallan väittää että aika paljon onnellisemman lapsuuden olisin ilman sitä jatkuvaa viinanjuontia saanut.

Tässä kohtaa annan itseni masentua ja kieriskelen täällä paskassa niin kauan kun alkaa helpottamaan. Ajattelin että alan taas kirjoittamaan tänne ajatuksiani, koska olen erittäin yksinäinen ihminen ja ei minua kukaan ymmärrä paitsi toinen alkoholisti. Kirjoittelen lisää kun tuntuu siltä, ehkä tänään, ehkä huomenna, ehkä joskus.

MORO JVP!

Tasan ei mene nallekarkit, ja joidenkin kohdalla jako menee täysin poskelleen!! Ei kuulosta helpolta sinun tilanne ja elämänkulkusi.

On todella epäreilua, että meille ihmisille annetaan jo lapsena tietty leima ja usein täysin meistä itsestämme ja omista teoistamme riippumatta…kuten nyt sinunkin tapauksessa, jossa joudut kärsimään ja kantamaan alkoholismin mukanaan tuomia ongelmia ja sen mukanaan tuomia elämisen malleja ja toimintatapoja…ja niitä virheitähän sitten tuppaa toistamaan mitä lapsena oppii!

Jos ja kun jo hyvin nuoresta lapsesta on nähnyt ja kokenut vain tietynlaista elämää, voi olla vaikeaa ja jopa mahdotonta ymmärtää mistään muunlaisesta… olen itse myös köyhästä, isosta perheestä, jossa isäni alkoholismi ja väkivaltainen käytös on jättänyt jälkensä… aloin itse päihteiden, pikkurikosten yms kanssa sekoiluin aikas nuorena myös, enkä koskaan oikeastaan pitänyt mitään tekemääni epänormaalina tai outona…olin aina oppinut, että jos jotain haluaa tai tarvii on sen saaminen hoidettava ihan itse, kun vanhemmilta on aivan turha kysyä tai saada mitään muuta ku selkään tai tyhjiä pulloja kauppaan palautettavaksi.

Myös se tietynlainen häpeä ja toisten ihmisten antama luuserin köyhän ihmisen leima oli meidän perheeseen lyöty ja syvään…katkeruutta ja vihaa olen paljon joutunut kokemaan ja kestämään ja monet kerrat nyrkein vastannut koulussa yms… solvaamiseen yms muuhun ei vaan jaksanut eikä oikein osannutkaan muuten reagoida…

Jossain vaiheessa tässä muutama vuosi sitten veljen kuoleman jälkeen (kuoli paljolti yllämainittujen asioiden tuottamaan elämän raskauteen päihteillä) aloin miettiä, että miksi käytän aikaani ja vähäisiä voimiani ja elämänilon rippeitä toisten kultalusikka perseessä syntyneiden molopäiden tuottaman mieliharmin miettimiseen tai omien vanhempieni toimintamallien toistamiseen… alan elämään omaa elämääni ja aloitan ihan uuden toimintamallin elämiseen ja alan toteuttamaan sitä… miksi heittää oma elämä hukkaan toisten tuottamien harmien vuoksi…

Elämä on päivittäin uuden oppimista ja kehittymistä, jos siihen on halua!! Kaikkeen mihin pystyy itse vaikuttamaan kannattaa itse vaikuttaa… eriasia onkin sitten mihin suuntaan pyrkii asioihin vaikuttamaan…

Tsemppiä sinulle JVP!

Samanlaisia kokemuksia itselläkin. Ja myös väkivaltaisesta alkoholistiperheestä olen itse.
Itse olen vähän sekaisin että mikä nyt auttaa. Kyllä tästä kirjoittamisesta jotain ensiapua saa :slight_smile:
Olen kyyneleet silmissä rukoillut että olisin kokenut pohjani.
Pakko minun on vain uskoa tulevaisuuteen. Ja uskon että meillä molemmilla on mahdollista saavuttaa pysyvä raittius ja hyvä elämä.
Yritän ladata itseeni positiivisia ja koskettavia raitistumiskokemuksia täältä päihdelinkistä. Yritän löytää kokemuksia joihin voin samaistua ja saada voimaa ja ehkä järkeäkin että ei tarvitsisi vajota ihan lasol-asteelle tai menettää täydellisesti mielenterveyttään.
Tsemppiä!

Joo, tässä nyt on ehkä puolisentoista viikkoa oltu selvänä ja vaikka tänään vähän heikompi päivä oli noin muuten, niin ei kyllä viinaa tee mieli. Tänään juttelin exälleni facebookissa ja oli puhetta jos hän tulisi käymään. No sitten jossain vaiheessa hän sanoi että meinaa kyllä juoda jos tulee, niin ei tehnyt edes tiukkaakaan sanoa että taitaa siinä tapauksessa olla paras jättää tulematta. Tämäkin vastaus kumpusi ihan suoraan psykoterapiassa oppimastani uudesta mallista tätä kyseistä henkilöä kohtaan. Olen nimittäin pisimmän raittiin putkeni saanut hänen seurassaan katkaistua ja aika monta muutakin, joten ehkä on paras vältellä häntä varsinkin alkoholiin liittyvissä tilanteissa.

Enpä osaa sanoa, kyllä on ihan hienoakin ollut saada pitkästä aikaa taas tuntea ihan oikeita tunteita ja käydä lenkillä ja yrittää tehdä jotakin “normaalia”, mutta toisaalta se tuntuu niin vieraalta, melkein teennäiseltä, että opinkohan minä tähän koskaan. Olen nimittäin nyt yrittänyt tehdä asioita joita en normaalisti tekisi ja koitan rikkoa rajoja vähän niinkuin harjaannuttaakseni mieltäni irti tästä syrjäytymisen sekaisesta mössöstä. Harmikseni tuntuu aina kääntyvän seuranhakuun nämä yritykseni ja jostain syystä aika monet pakit olen tässä viikon aikaan saanutkin. Taidanpa rauhoittaa vähän tahia sen suhteen.

Tekisi mieleni kuitenkin kehittää itseäni jollain lailla nyt kun jaksamistakin löytyy. Olen vaan niin surkea lukemaan kirjoja tms. että ne hommat taidan jättää viisaammille. Jos jotakin hyvää pitää keksiä viimeisestä kuukaudesta, niin olen laihtunut lähes 5 kiloa, sillä olen syönyt aikalailla paremmin ja terveellisemmin. Liikuntaakin on tullut harrastettua jonkin verran niin sekin varmasti osansa tekee.

No, en jaarittele nyt enempää kun ei mitään asiaakaan ole. Hyvä yöt kaikille. Itsehän vasta heräsin.

Ei ole pakko ottaa kantaa tähän kirjoitukseen, koitan vain selkiyttää ajatuksiani huonosti nukutun yön jälkeen.

Jostain syystä tänään, ensimmäistä kertaa aikoihin, koin jonkinlaista tarvetta tehdä jotain merkityksellistä. Jotain pakonomaista tarvetta olla joku. Tätä tapahtuu melko usein silloin kun tilille kolahtaa rahaa ja pitäisi keksiä sille käyttöä. No selvästihän sille on käyttöä, kun pitäisi ruokaa ostaa, koska ei kuudella kympillä viikossa kovin tuhlailla, mutta kun mieli tekee ostaa sitten ihan kaikkea.

Tekee mieli ostaa koru, mutta mikä koru? Olen mies joten sen on pakko merkitä jotain, eli minulla täytyy olla jokin merkitys sille tuotteelle minkä aion pian ostaa, joten minun on oltava osa jotain että saan sille merkityksen. Eli jonkinlaista itsekeskeisyyttä tai näyttämisenhaluahan tämä on.

Tekee mieli ottaa tatuointi, mutta mikä tatuointi? Pentagrammi, suojelusmerkki? Miksi? Uskonko mihinkään tuollaiseen? Haluaisin uskoa, mutta se on sellaista jollainlailla lapsellista toivoa siitä että tässä maailmassa on jotain muutakin kuin kaikki tämä paska mitä on joutunut koko ikänsä kärsimään. Olenko jotain erityistä että pitäisi tuoda sitä erityisesti esiin? En, mutta haluaisin olla. Haluaisin kai leikkiä vielä jotain, lapsena kun se jäi vähemmälle sattuneesta syystä.

Pitäisi ostaa tietokirja, vaikka psykologiaa. Sitten olisin viisas ja voisin viisastella kaikille miten viisas olen. Ainoa juttu vaan se että en pysty keskittymään lukemiseen sitten pätkääkään. Ja vaikka pystyisin, sivua kääntämällä saa hyvin nopeasti unohdettua mitä edellisellä sivulla luki.

Tätä voisi jatkaa loputtomiin. Tätä ajatuskehää käyn läpi päässäni väsyksiin asti ja sitten vittuunnun, kun lopulta teen ihan typerän päätöksen ostaa vaikkapa lampun jota en ikinä tarvitse mihinkään, koska onhan noita katossa jo neljä, seinällä neljä ja pöydälläkin kaksi. Eiköhän täällä eteensä näe.

Sitten ajatus eksyy uskontoihin. Alan miettimään, kuuluisiko minun kuulua johonkin seurakuntaan, mutta en edes halua, niin miksi kysyn. Seurakunnat ja niissä olevat ihmiset, lähinnä siis kirkon ihmiset ja tosi uskovaiset, ovat mielestäni lähes poikkeuksetta samanlaisia. Kun he avaavat suunsa ja kääntävät jossain vaiheessa puheen Jumalaan tai Jeesukseen, lähes säpsähdän tätä ja alan tuntea oloni erittäin kiusaantuneeksi, vaikka toki osaan myötäillä sen verran, että se ei ehkä näy ulospäin. Miksi siis haluaisin kuulua mihinkään sellaiseen joka saa oloni vaivautuneeksi?

Ei tämä kyllä auttanut nyt yhtään. Jos joisin niin nyt joisin.

Hei JVP,

minulla oli viime kesänä ajatus, että ottaisin tatuoinnin, joka jotenkin suojelisi minua juomiselta ja alkoholilta. En silloin osannut päättää millainen se olisi, ehkä joku teksti tai yksinkertainen merkki ranteessa.
Nyt olen kyllä tyytyväinen, etten ottanut mitään tatuointia. Ei se estäisi minua juomasta, tuntuisi vain typerältä.

Meinasin olla kirjottamatta mitään, mutta kun jäi jotenkin vaivaamaan. Pätkin raa’asti tuolta muutaamia juttuja. Asioita ja sanamuotoja, joissa on jotain tuttua, vaikka oma historiani aika erilainen onkin, jos ei alkoholismia katsota. Mutta samoja ajatuksia. Halu olla joku muu. Halua kuulua johonkin, jos vaan tietäisi mihin. Jollain lailla eksynyt. Ei oikein sinut itsensä kanssa.

Mulla on juomisen lopettamisen jälkeen jotenkin kadonnut tuo halu olla joku muu. Oon ihan tyytyväinen itseeni, vaikka on historiassa monta asiaa, mitä olisi voinut tehdä toisin. Mutta kun en tehnyt. Ja jotain on oppinut niistä heikommista valinnoistakin. Oon mä vähän saamatonkin joidenkin asioiden suhteen. Voisi olla hyvä tehdä niille jotain, mutta eipä nuo enempia rassaa. Hiljaa hyvä tulee.

Näyttämisenhalua? Materian kautta? Kenelle näytetään ja mitä? Itselleen kai sitä etenkin haluaa näyttää. Mutta saahan sitä materiaa, kyllä mä sen oon huomannut. Hommat voi näyttääkin ihan hyvältä (moni kakku päältä kaunis jne…), mutta jos ei oo sinut itsensä kanssa ja arvosta elämäänsä sellaisena kuin se sattuu olemaan (parantaahan sitä voi tekemällä tänään ja huomenna sellaisia valintoja, joilla pikku hiljaa mennään parempaan), ni ei siihen päälle tuodut jutut oikein auta. Jos mutku ni sitten sitku. Vai sittenkin nytku.

Tuli aikamoista tajunnanvirtaa (jotkut kutsuu schaibaksi), irrallisia ajatuksia. Mutta kuitenkin jotain mitä nousi omaan mieleeni kirjoittamastasi. Saattaa olla ihan eri asioita, mitä sulle ja muille nousee mieleen.

Niinpä, tämä se juuri onkin, että kun en ole lähellekään sinut itseni kanssa, enkä lähellekään valmis edes sitoutumaan mihinkään parisuhteeseen tms. koska olen hemmetin mustasukkainen lapsuudesta kumpuavan epäluottamuksen takia (tätä puidaan toki terapiassa mutta vie varmasti lopun elämää oppia pois tästä), joten miksi haluaisin olla yhtään mitään? Tai näyttää hyvältä tai kyllä tajuat varmaan mitä tarkoitan.

Mutta nämä ajatukset sitten eilen kirvoittivat pintaan vielä suurempia ajatuksia ja loppuviimein se johti järjettömän ihmisvihan ja raivon tunteeseen. Vihasin koko maailmaa jostain syystä. Syy oli varmaan se, että tuntuu että olen kerennyt tuhota kaiken ja missään ei oikeasti ole enää mitään järkeä. Siis ihan oikeasti tuntuu siltä että edes ruokaostosten tekemisessä ei ole mitään järkeä. Eilen pyörin ruokakaupassa tyhjän korin kanssa 1,5 tuntia ja lopulta päädyin ostamaan tupakkaa ja lähdin pois. Eli ruuat jäi kauppaan. En ymmärrä mikä minut on vallannut, mutta periaatteessa voin hyvin, mutta kun realistisesti katson maailmaa nyt, toisin kuin ennen, niin missään vaan ei ole mitään järkeä. Tämä ei ole tietämättömyyttäni maailmasta tai siitä minkälaista on elää selvinpäin. Tämä on vähän niinkuin olisi herännyt todellisuuteen jossa ei halua olla. Ei minua janota tai muutakaan, mutta silti haluan pois tästä todellisuudesta. Ennen siihen on toiminut päihteet, nyt en tiedä mikä.