Hei kaikille. Päädyin etsimään tällaista palstaa josta voisi saada vertaistukea. Minun elämääni alkoholi on kuulunut jo lapsuudesta asti. Isäni joi, äiti ei niin paljoa, mutta kun joi niin minä huolehdin siskostani. Isäni oli väkivaltainen kännissä, hän kuoli 45 vuotiaana alkoholin ja epilepsian yhteisvaikutuksesta. 15 vuotiaana tapasin lasteni isän, menimme naimisiin 3 vuotta myöhemmin. Pikkuhiljaa se juominen kasvoi ja kasvoi ja lopulta päädyimme eroon 11 vuoden avioliiton jälkeen syynä alkoholi ja sen tuomat ongelmat. Kului aikaa ja tapasin nykyisen mieheni. Hän joi alkuun, mutta ajattelin, että kyllä se tästä asettuu… Hitto mikä virhearvio. Ei muuten asetu. Elämästä on muodostunut helvetti. Opiskelen ja vastaan yksin kaikesta. Apua ollaan haettu, mies oli parhaimmillaan 2 kk selvinpäin ja niin pahalla päällä. Hänen mielestään tätä elämää ei voi elää selvinpäin. Tämänkin viikon sisällä jo 4 kerta kun hän juo ja voin sanoa, että en jaksaisi yhtään enää. Minä olen koko elämäni hävinnyt kuningas alkoholille. On se vaan niin lyömätön kingi.
Laitoin tästä nyt uuden aloituksen kun aikaisempi suhahti vahingossa Vilppolan puolelle.
Tosiaan tuo aloitus lipesi tuonne Vilppolan puolelle vahingossa, vaikka toisaalta se ei haittaa siinä mielessä kun tällä miehelläni on sekakäyttöä. Pilvi ja pillerit alkon kanssa ja ilman alkoa. Tuossa Helmikuussa meidän tilanne meni niin pahaksi, että kun herra joi ja veti samalla lääkkeitä niin lopputulos oli aivan kamala. Siinä kävi itellä mielessä, että jos tästä yöstä hengissä selviän niin mä lähden huomenna johonkin. No lähdinkin yhdeksi yöksi. Silloin mies pysähtyi miettimään muutamaksi ajaksi asioita, mutta ei näköjään tarpeeksi. Nyt tuntuu ettei minulla ole rakennuspalikoita enää tämän ongelman ratkaisemiksi. Ei jaksa enää pettyä eikä jaksa pelätä ja miettiä sitä, mikä odottaa kun tulet töistä kotiin ja missä kunnossa toinen on. Tämä niinsanottu koti on minun maanpäällinen vankila. Asun korvessa jossa en edes viihdy. Tänne muutin koska mieheni niin halusi. Itse olen lähtöjäni Oulusta ja hän ei sinne sopeutunut. Nyt minun pitäisi täällä hänen mielestään viihtyä ja olla tyytyväinen, paikassa jossa minulla ei ole ketään keneen turvautua, ei ystäviä vain holisti mieheni ja hänen kaverit. Anteeksi avautuminen, mutta pakko jossain avautua kun tuntuu ettei kukaan ymmärrä miltä minusta tuntuu.
