Lemmikin omistaminen ja addiktin tuska

Haluan purkaa omaa tuskaani, jos joku haluaa lukea, ja kommentoida.
Olen addikti. En päihteidenkäyttäjä. Toiminnalliset riippuvuudet sitoo ja addiktiivinen persoona, itsekeskeinen elämäntyyli… Ruoka, kahvi, sekä alkoholi hyvin pienissä määrin, ovat päihteeni. On toki masennusta, ahdistusta ja muita terveysongelmia ja murheita.
Olen kissan omistaja. Hän on 3 vuotias, ollut minulla sen vajaa 3 vuotta. Edellinen oli vajaa 18 vuotta.
No, mikä on ongelmani? Ongelmani on jatkuva tuska ja ahdistus ja syyllisyys, kun en koe tarjoavani kissalleni riittävän hyvää elämää. Tottakai hänellä on hyvää ruokaa ja vettä, leluja, kiipeilyteline, verkolla verhottu parveke jne… Kukaan ulkopuolinen ei ole kritisoinut tai väittänyt että olen huono lemmikin omistaja. Sisälläni tiedän vain sen, etten ole kiinnostunut lemmikistäni, koska olen kiinnostunut vain omasta itsestäni ja kikseistäni. Riippuvuus vie voimat, ajan, huomion. Elän vain itselleni. En jaksa paljoa leikkiä kissani kanssa, mutta välillä leikin kuitenkin, muten riittävästi. En koe rakastavani häntä, enkä ole kiinnostunut hänestä. Hän myös puree minua, ja vetää rallia kämpässä koska hänellä ei ole riittävästi aktiviteetteja. Mutta hän kyllä rakastaa minua.
Oikea ratkaisu on tietenkin vapautua riippuvuudesta ja alkaa elää uutta elämää, mutta en koe siihen pystyväni.
Niin ja tietysti sisäisestä tuskastani johtuen, kuten muutkin addiktit, haen pakopaikkoja/keinoja, enkä halua olla kovin paljoa kotona, sekin vielä. Eli tavallaan lemmikistäni on tullut minulle riesa, vaikka hän ei ole syypää vaan addiktion ote elämästäni.
Olen 3-4 kertaa yrittänyt luopua kissastani, antamalla sen hyvään kotiin. Tuska on liian valtava, en tahdo kuitenkaan luopua hänestä…
Noh, nyt olen sopinut ottavani kissanpennun, jotta hänellä olisi seuraa tai jotain…
Tämäkin ahdistaa suuresti, koska se ei muuta asioita omassa tilanteessani.
Mulla on valitettava taipumus analysoida kaikkea loputtomasti ja oon tästä aiheesta jutellut monelle, mutta en löydä mitään ratkaisua.

Ja tämä kissa-asia ei suinkaan ole elämäni suurin ongelma tai tuska. Se vaan on nyt taas noussut pintaa, kuten monta kertaa aiemminkin.

Addiktion kanssa eläminen on kyllä yhdenlaista helvettiä.

Saatko mitään iloa kissasi kanssa leikkimisestä? Voisitko yrittää leikkiä kissasi kanssa enemmän, silitellä sitä ja yrittää luoda kissaan syvempää suhdetta vaikka kuinka tuntuisi ettet jaksa eikä kiinnosta? Se voisi ainakin helpottaa tätä ahdistustasi ja syyllisyyttä mitä nyt tunnet asian tiimoilta ja ehkä alkaisi ajan myötä myös tuottaa jotain nautintoa. Kissan kehräys tunnetusti alentaa stressitasoja niin kissalla kuin omistajallakin.

Hanki kissalle kaveriksi toinen kissa.

Ei ne kissat ole ihmisistä sinänsä kiinnostuneita sen kummemmin. Leikkii, nukkuu syö, kissan leikittäminen on ehkä helpoin juttu ikinä - heität palloa tai hyppyytät tikulla. Ei kannata syyllistää itseään vaan positiivisemmin ottaa ja vähän tsempata.

En tiedä saanko. Koen aina olevani paska ihminen, kun en saa iloa asioista, joista pitäisi.
Ihan hyvä neuvo, mutta sellainen itsensä pakottaminen on myös aika väsyttävää. Tai ainakin ahdistavaa. Näin rehellisesti sanottuna.
Mutta kyllä siis silittelen ja leikin välillä. On erilaisia tilanteita ja valintoja.

Niin ajattelinkin. Olin jo loppusuoralla siinä prosessissa. Sen päivän keskivaiheilla, kun piti mennä hakemaan kissanpentu, eli muutama päivä sitten, tuli omistajalta hieman kyselevä viesti, ja totesimme molemmat, ettei pennun ottaminen olisikaan paras ratkaisu. Huokaisin helpotuksesta, koska olin ollut tosi ahdistunut myös siitä, että uusi kissa tulisi, tuoden mukanaan lisää vastuuta, kuluja, huomion tarvetta… Nyt olen sitten tässä, samassa tilanteessa, eli kaksin kissani kanssa.

Tätä syyllisyyskaaosta on jo kestänyt tolkuttoman kauan. Mutta mä keksin aina uuden aiheen, johon kohdistan syyllisyyden kokemukseni. Eli vaikka mulla ei olisi mitään lemmikkiä, keksisin yhtä muhevan syyllisyyden aiheen, ja kyllähän niitä muutenkin riittää. Kun vaan kokee olevansa niin syyllinen.

Lopeta uutisten seuraaminen ja laita sosiaalinen media pois.

Olet aivan yhtä arvokas ja tärkeä, kuin kuka tahansa muu ihminen.

Jos koet olevasi syyllinen johonkin, esim. olet lihava ei ole muuta vaihtoehtoa kun kohdata se asia ja kohdata se pettymys sellaisena kun se on. Sitten vasta pystyy aloittamaan sen työn sen asian korjaamiseksi. Lihavuus on vain esimerkki.

Olen ajatellut noita samoja asioita omista kissoista omasta vaimosta jne. että en piittaa jne. oikeasti piittaan liikaa ja pelkään menettäväni ja pelko lamaannuttaa. Kyse on kompleksista. Olet normaali.

Mainitsit myös, että “elät vain itsellesi”.

tämäkin on kompleksi samalla periaatteella.

sinun pitäisi elää itsellesi, että voisit samalla olla läsnä muiden elämässä positiivisella tavalla.

Kenelle ihmiset sitten yleensä elävät, jos eivät itselleen? Yleensä kaikki ihmisen toiminta ihan yhteisössäkin, oli kyseessä pienempi tai suurempi yksikkö, tähtää jollakin tapaa omien tarpeiden tyydyttämiseen. Se voi olla jonkin konkreettisen edun saamista itselle tai emotionaalista mielihyvää siitä, että on toiminut jollakin tapaa oikein yhteisen hyvän vuoksi. Mitään altruistista hyvyyttä ja rakkautta ei ole olemassakaan. Toki lajinsäilytysvietti kumpuaa ihan biologiasta ja pistää välillä tekemään näennäisiä uhrauksia, mutta omaa persettähän siinäkin lopulta pyritään pelastamaan.

Parisuhteissa ollaan itsekkäistä syistä. Jotkut toki ovat muista syistä(sääli, pelko), mutta ne parisuhteet eivät ole kovinkaan hyvällä pohjalla. Sanotaan näin, että terveet ja onnelliset parisuhteet ovat niitä itsekkäitä parisuhteita. Lapsia tehdään puhtaasti itsekkäistä syistä, varsinkin nykyään tässä yhteiskunnassa, jossa se ei ole mikään pakko. Töissä käydään, jotta saadaan itselle rahaa. Tietysti on monia, jotka tykkäävät työstään ja kokevat sen merkityksellisenä muutoinkin, kuin nälän aiheuttamana pakkoliikkeenä, mutta siinä nimenomaan saadaan itselle mielihyvää ja merkityksellisyyden kokemusta. Vapaaehtoistyöstä, ystävyyssuhteista, kaikesta saadaan itselle jotakin. Jos noihin ryhtyy silkasta velvollisuudesta, vaikkei yhtään huvittaisi, se ei lopulta palvele muitakaan.

Lemmikkien pitäminen on hiton itsekästä. Itselläni on kissa, ollut useampikin ja tullee olemaan jatkossakin, kun tuo yksi tuosta potkaisee tyhjää. Kissojen pidossani ei ole mitään vikaa ja olen oikein tyytyväinen tähän tilanteeseen. Aika ajoin tulee silti pohdittua, onko lemmikkien pitäminen ensinkään eettisesti oikein. Eläviä olentoja puhtaasti ihmisten viihdykkeinä. Sitähän se on. Ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa lemmikkien omistamista pidetään yhtä moraalittomana ja raakalaismaisena, kuin menneiden aikojen friikkisirkuksia tai mielisairaaloiden avoimien ovien esittelykierroksia.

Edit: Hyvä, ettet ottanut uutta kissaa. Ehkä parempi, että tosiaan annat tuon nykyisenkin hyvään kotiin, jos koet sen riesana ja se aiheuttaa sinulle jatkuvaa ahdistusta.

Sinähän kirjoittelit tänne aiemminkin addiktio-ongelmastasi. Nyt itsekin toteat, että ongelmasi on jokin massiivinen syyllisyysneuroosi. Sitähän se mitä suuremmissa määrin kuulostaa olevankin, ei addiktiot tai se, että toimisit jotenkin enemmän väärin, kuin muut ihmiset. Olen itsekin pahasti pakko-oireinen ihminen(pakkoajatukset lähinnä ongelma, pakkotoimintoni eivät mitenkään invalidisoi, ovat lähinnä hassuja) ja tiedän, ettei se käskien käy lopettaa pakkoajattelua. Olen oppinut elämään noiden mielenvinkeiden kanssa kuitenkin ihan hyvää elämää ja osaan ottaa ne nykyään paljolti huumorilla. Ihan siitä se lähtee, että tiedostaa asian olevan tyystin järjetön. Ammattiapu tietysti paikallaan, jos olo kovin tuskaiseksi käy ja neuroosit kovasti invalidisoivat.

Kiitos kattavasta vastauksestasi.

Lemmikkiasiasta vaan, että on hyvä etten toista kattia ottanut. Nyt olen kuitenkin kissani kanssa kaksin, ja koitan elää sitä elämää. Koska luopumaan en ole kyennyt. Kävin ostaa eläinkaupasta vähän uusia juttuja hänelle ja tunnelmat ja tilanteet vaihtelee…ei hän pelkkä riesa ole.

Kiitos vastauksestasi.
=)
kauniisti sanottu.
Kohdattavia asioita varmasti riittää…
Ja hyväksyttäviä asioita. Olen saanut tässä vähän rauhoittuttua.