“Bernerin parhaita” juodaan ittekseen. Asunnottomuus (ei ole paikkaa kiljukanisterille) ja sosiaalisten suhteiden puute (suhteilla saa aina huikkaa - ellei ole joka puolelle velkaantunut) taikka sitten trokareille velkaantuminen (ei ole rahaa trokareiden välittämiin muihin tuotteisiin) ovat korvikkeiden käytön käynnistäviä tekijöitä. Korvikkeita juodaan satunnaisestikin; rahat finaalissa ja pakko saada pää sekaisin → “moottorirommit” ovat halpa tilapäisratkaisu. Jos alat tarjoamaan muille Lassea tai Vaaleanpunaista pantteria, niin tuskin kukaan ottaa tarjousta vastaan. Helsingissä saa pullon itäviinaa kympillä tai viidellätoista velaksi. Lasolin juonnin käynnistäviä tekijöitä ovat siis seuraavat:
Tilapäinen rahattomuus ja “rahapäivään” on matkaa.
Kaikkein huono-osaisimmat; vähän sosiaalisia suhteita, kunto huono esim. ei jaksa kävellä, kortit trokarilla/velkaa trokarille → trokari toimittaa Lasolia.
Asunnottomuus ilman riittäviä suhteita; kiljua ei voi tehdä.
PROTESTIJUOMINEN.
PIENIPALKKAISUUS.
Otan käsittelyyn kohdat 4 ja 5. Protestijuominen käynnistyy vitutuksesta. Esim. itse olin Tilastokeskuksella sekä Helsingin yliopistolla hommissa 9 €:n päiväpalkalla (noin 700 €/kk olivat tulot + asuntovelkaa maksamatta). Muut saivat vastaavasta työtä noin 3.000 €/kk. 700 €:lla piti maksaa kaikki kuukausilipuista lähtien. Jos sitten halusi käydä pari kertaa kuussa lähipubissa tuulettumassa niin ei ollut syytää rahaa normijuoppojen aineisiin. Kiljun tekeminen taas olisi ollut riskialtista; 20 - 40 litran annos olisi johtanut kohtuuttomaan juomiseen kun taas pari kertaa viikossa Lasolilla boostattu kepardi piti kulutuksen siinä kunnossa, että oli joka aamu selvänä. (Lasolia ei voi juoda joka päivä, sillä muuten haju “donkkaa” läpi.
Minulla on siis 2 ylempää korkeakoulututkintoa, mutta ikääntyneenä (silloin 37-41) jouduin useaan otteeseen tyytymään olemattomaan palkkaan (kulut huomioden töissä käyminen oli kannattamatonta). Vitutuskäyrän nosti huippuunsa n. 140 kg painava serkku, joka aina pippurisumute taskussa kävi vittuilemassa pienipalkkaisille esim. arkistotyön tekijöille tai yrittäjille. Ja aina kiekumalla ja sormi pystyssä. Kun ko. plösö mulkvist on pitkäaikaistyötön (55 v.) ei minulla ole elintasokilpailun vuoksi mitään syytä juoda vissyvettä väkevämpää!
Pidän erittäin halveksuvana ja ylimielisenä puhetta “lasolporukoista” taikka sitten se johtuu täydellisen tietämättömyyden antamasta itsevarmuudesta. Lasolporukoita ei ole.
Ai, onko ne hävinneet? Omat tietoni ovatkin yli 40 vuoden takaa, joten en osaa nykytilanteeseen ottaa kantaa.
Aiemmin nämä porukat, jotka yleensä asuivat laavuissa ja itse rakennetuissa majoissa, muodostuivat henkilöistä (pääasiassa miehistä), jotka eivät koskaan olleet tehneet työtä, joilla ei koskaan ollut ollut asuntoa. Asuminen keskittyi laavujen/leirien lisäksi juoppoputkiin, vankiloihin ja alkoholistiparantoloihin. Siihen aikaan itse irtolaisuuskin eli asunnottomuus oli rangaistava rikos.
Heidän mahdollisuutensa olivat:
kuolema
raitistuminen
Elinaikaodote lyhyt. Tosin isäni eli 56 -vuotiaaksi, mutta hän ei juonutkaan korvikkeita.
Hyvä että ovat hävinneet.Toivottavasti monet ehtivät raitistua.
Olet osittain oikeassa maamme wanhan kulttuurin esille tuomisessa. Espoossa oli 70 -luvulla metsäkylä kaatopaikan lähellä, missä miehet asuivat. Tänään Espoon metsissä asuvia arvioidaan olevan enää muutamia kymmeniä ilman asumiskeskittymää. 70 -luvulla korvikkeiden käyttäjät useimmin olivat itä- ja pohjoissuomalisia Helsingin rakentajia, jotka olivat joutuneet työttömiksi. Helsingin sosiaalitoimi maksoi heille menolipun kotiseudulleen. Korvikkeiden käytön isommassa mittakaavassa aloittivat maamme sotaveteraanit (paremmissakin piireissä oli sodan vammauttamia liikaa juovia esim. tekujen opettajina).
Maamme korvikekulttuurin aloittajat siis olivat joko raakaa työtä tekeviä tai sotaveteraaneja. Me kermaperseet emme enää heidän saavutuksiinsa ylletä - emme pärjäisi päivääkään 70 -luvun raksalla tai 40 -luvun rintamaolosuhteissa.
Kaikki tuntemani spurgut olivat kyllä kotoisin Helsingistä. No, Helsingissähän me tavattiinkin. En tunne Espoon tai Vantaan puolen asioita.
Mistähän Helsingissä sijainnut Liekkimaja oli saanut nimensä? Isäni kuoli sinne. Kaverinsa sanoivat sen olleen selvin päin, mutta ruumiinavaus totesi 4,7 promillea alkoholia veressä. Olen itsekin puhaltanut 3,4 promillea “selvin päin”, joten ei tuo isäni määrä tunnu epätodelliselta lainkaan. Poliisit tosin luulivat isäni kuolleen viinaan, mutta lääkärit taisivat puhua sydänkohtauksesta.
“Me kermaperseet emme enää heidän saavutuksiinsa ylletä - emme pärjäisi päivääkään 70 -luvun raksalla tai 40 -luvun rintamaolosuhteissa.”
Hyvä on - tuli nyanssivirhe. Oikea sanamuoto olisi ollut jotain “suuri osa nykypäivän suomalaisista ei pärjäisi päivääkään …” Lause, joka sisältää 100%:n korrelaation ihmisjoukosta on melkein aina väärä ja kärjistävä - 1,0:n korrelaatioita ei käytännössä ole tutkimuksissa.
“Tuollaiset väitteet olisi paras esittää yksikössä. Et sinä voi meitä kaikkia tuntea. Koen siis loukkaavaksi sen, että kutsut minua kermaperseeksi.”
Kukaan ei tunne kaikkia milloinkaan.
Asiassa olen kuitenkin oikeassa. Wanhan kansan korvikemiehet olivat monesti sitkeitä, kovaa työtä tehneitä ja/tai rintamalla olleita. He elivät kovaa elämää, johon suuri osa nykypäivän ihmisistä ei pystyisi. He olivat aliarvostettuja, syrjittyjä ja yhteiskunnan päähän potkimia.
Liekkihotelli sai nimensä T-spriipullossa olleesta liekin kuvasta. Liekkihotelli perustettiin, koska Suomi sai pakkaskuolemien myötä kielteistä julkisuutta ulkomaisessa mediassa.
Joka tapauksessa:
Korvikekulttuuri on ja on ollut merkittävä ja omaleimainen osa kansallista kulttuuriamme. Vanhoissa EU-maissa vain Ruotsissa sitä on esiintynyt jossain määrin.
^Liekö mitään perää sellaisissa 90-luvulla liikkuneissa huhuissa että Suomen laki olisi ennen EU:ta kieltänyt suoranaiset myrkyt tentussa, koska on tiedetty että “elämän laitapuolen kulkijat” vetää silti. Mutta EU olisi ne sitten sallinut. Että ensin menee näkö ja sitten henki.
Off Topic:
Rosmo:“Rahat tai henki!”, Uhri:“Rahaa ei oo ja henki haisoo pahalta.”
En laeista tiedä, mutta ennen EU-jäsenyyttä autokemikaalien metanolipitoisuudet olivat alhaiset (ruotsalaisissa oli enemmän metanolia). [Pienet metanolipitoisuudet eivät ole vaarallisia]. Tänään on myös terveydelle kertakäytöllä vaarallisia autokemikaaleja. Sinänsä metanolipitoiset autokemikaalit ovat parempia ja mitä huoltamoilla nähnyt niin Bernerin tuotteita halvempia; mitatusti ohjaamoon tulee vähemmän hajua ja ovat Pohjois-Amerikassa suosittuja.
Tahtoo metanolissa olla niin, että menevät sekä näkö että henki. Näon vie pari ruokalusikallista ja hengen snapsilasillinen.
